Luotin että jossain vaiheessa elämää se oikea tulisi vastaan. No ei ole tullut. Mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä useamman kerran olen pettynyt, sitä isompia paloja sydämestäni olen menettänyt. Nykyään tuntuu etten tunne kiinnostusta toisia ihmisiä kohtaan. Kyse ei ole masennuksesta, olen vain pettynyt maailmaan ja ihmisiin.
Jos löytäisin oman kultani, pitäisin häntä kuin kukkaa kämmenellä ja tekisin kaikkeni hänen eteensä. Haluaisin vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. Haluaisin oman perheen.
En usko toiveeni koskaan toteutuvan. En usko, että löydän koskaan mitään aitoa ja oikeaa.
Jos löytäisin oman kultani, pitäisin häntä kuin kukkaa kämmenellä ja tekisin kaikkeni hänen eteensä. Haluaisin vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. Haluaisin oman perheen.
En usko toiveeni koskaan toteutuvan. En usko, että löydän koskaan mitään aitoa ja oikeaa.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Elämä on epäreilua
Nuorena neliraajahalvaantunut, vakavasti sairastunut, läheisensä menettänyt tai muuten kovia kokenut ihminen varmasti kokee noin.
Silloin ei riitä ymmärrystä, jos länsimaisessa hyvinvointivaltiossa elävä terve aikuinen ihminen heittäytyy marttyyriksi.
Elämä on muutakin kuin leivän mussuttamista. Tottakai kiitän Luojaa siitä että olen terve ja elämässäni on upeita ihmisiä. Rakkauden puute vain kouraisee syvältä. Juna menee ohi ja kaikki lipuu käsistä. En saanut sitä mistä haaveilin kaikkein eniten. En ole vihainen kellekkään muulle kuin korkeintaan itselleni. Olen vain pettynyt elämään. Mietin usein, että miksi tämän täytyi mennä näin. Ehkä asialle ei ole mitään selitystä. Tällä kertaa palaset eivät vain loksahtaneet paikoilleen.
Kysy itseltäsi; oliko tuo vastaus oikeasti asiallinen
tämän palstakurpan jutut. Helkan jutuissa paistaa se, että hän on täysin kyvytön minkäänlaiseen empatiaan kun kysessä on miesten ongelmista. Sanosin jopa niin, että aina kun helka näkee ätmin hän ottaa typeän kaulimensa esiin ja siirtää lyllyvän ruhon iskuetäisyydelle.
Olen vakavasti sairastunut, äitini ja isäni menettänyt, pari ystävää itsemurhalle menettänyt ja muuten kovia kokenut vammainen. En kuitenkaan näistä asioista koe elämääni epäreiluksi. Surulliseksi tekee ainoastaan rakkauden puute.
Helka, olen järkyttynyt arvoistasi mitä palstalla esität. Ei mitään empatiaa. Kärsimyksen määrää ei voi mitata....ei voi verrata henkistä ja fyysistä kärsimystä ja niiden määriä. Taatusti sinkkuus on jollekin kovempi taakka kuin kuulovammani minulle.
Mitäpä Helka ymmärtäisi näistä asioista yhtään mitään, naisena hänen on helppo puhua kun saa miehen ihan milloin vain haluaa. Mies voi joutua olemaan jopa koko loppuelämänsä yksin. Aina tulee viisastelemaan ja soittamaan suutaan, kova pätemisen tarve hänellä nähtävästi on, ei kannata ottaa hänen sanomisiaan itseensä.
Kyllä mailmaan ja ihmisiin on helppo pettyä...Meidän täytyy vaan sopeutua, luoda uutta nahkaa ja laatia uudet suunnitelmat tulevaisuudelle.. Kyllä mulla on ollu samoja tuntemuksia kuin sullakin. Elämä nakertaa yksinäistä miestä rotanlailla.
Vahvat pystyy "sopeutumaan, luomaan uutta nahkaa ja laatimaan uusia suunnitelmia". Heikot ei. Vain vahvat kykenee tuohon.
No välillä tulee itsellekin samoja mietteitä. Se lupaavasti alkanut juttu kosahtaa johonkin asiaan. Elämä tuntuu ajoittain toivottomalta, kun ei ole puolisoa, jonka kanssa jakaa elämänsä ja vanheta yhdessä. Sitten taas muistutan itseäni tuosta mistä Helka mainitsikin: joillakin on ihan oikeita ongelmia.
Kaikki ihmiset nyt vaan ei löydä sitä oikeaa. Jotkut suostuu yksin elämisen pelossa sietämään mitä hirveintä perhehelvettiä (ja sitten vanhempana kuitenkin eroaa). Parempi olla yksin, kuin kituuttaa huonossa suhteessa, ja tehdä elämästä niin siedettävä ja kiva kuin mahdollista. Pitää yrittää välttää katkeroitumista, koska sillä hapattaa vain itsensä eikä sellainen nyt ainakaan kenellekään kelpaa.
En yhtään ihmettele enkä väheksy etteikö yksin elämäminen olisi vaikuttanut. Mutta ei ole mitään rampaa tehdä tuota vertausta. Voisit itse asiassa olla sinkkuuden lisäksi oikeasti rampa. Täysin muiden ihmisten avun varassa, ilman yksityisyyttä. Odottaa, että joku muu pukee sinut, vaihtaa ehkä vaipat, syöttää, juottaa, vaihtaa telkkariin kanavat.
Kumpaa luulet harmittavan enemmän: sinua joka pystyt kuitenkin itse päättämään asioistasi ja käyttämään urheilua henkireikänä kuin vaikka jotain selkäydinvamman saanutta? Kummalla luulet (muuten samoin ominaisuuksin) olevan helpompaa elämässä noin muuten? Ja ehkä myös sen kumppanin hankinnassa?
Me länsimaiset olemme niin pilalle hemmoteltuja, että emme edes juurikaan muista, että yhteiskunnassa on paljon vajaakuntoisiakin ihmisiä. Meidät on iskostettu vertailemaan aina sinne parempiin päin, jotta tuntisimme itsemme tyytymättömiksi. Silloin meille voidaan helpommin myydä jotain: ulkonäköä kohentavia tuotteita, statuksesta, terveydestä ja ties mistä hienosta kertovia merkkituotteita, elämäntapaa jne. jne.
joo onhan se niin, sosialisti vertaa itseään aina alaspäin. Toisaltaan, pitäisi ISIS-järjestön ottamien ja seksiorjienkin olla tyytyväisiä joukkoraiskauksiinsa. Saavathan he kuitenkin elää.
Kyllä parittomuuskin on ihan oikea ongelma. Ihan turha ajatella, että jollain olisi kaikki hyvin pelkästään sillä perusteella, että Afrikassa kuollaan nälkään. Se on länsimaisten hurskastelua, ettei vaan leimauduttaisi pahaksi ihmiseksi. Siinä ei kuitenkaan ole mitään pahaa, että tuntee itse yksilönä pahaa oloa joistain vähemmän vakavista, mutta vakavista asioista kuitenkin.
Kaikki elävät lopulta ainoastaan oman päänsä sisällä, ja jos se sisältö ei ole kunnossa, niin siitä saa ja pitää huolestua. Tärkeintä on pitää huoli itsestä ja sitten jos se on onnistunut, niin hurskastelun sijaan voi lähteä sinne Afrikkaan hoitamaan ebola-tapauksia, jos kantti kestää. Ei teistä kukaan lähtisi - ette ole oikeasti kiinnostuneita siitä, että Afrikassa menee huonosti.
Mutta etpä löydä, niinkuin ei kukaan muukaan mies palstalla.
Ei se perhe ole tie autuuteen. elämä on pettymyksiä täynnä,mutta aina on mukava kun pohjalta nousee ylös.olen eronnut,karannut ja entinen alkoholisti.lapsiakin on monessa osoitteessa.Välillä olen miettinyt aikakonetta,että sais tehdy asiat tekemättömiksi.Mut nyt vapaana miehenä,nautin elämästä.
No eipä sen pitänyt ei. Mutta niin se vaan joskus menee.
Minulla oli aiemmin vähän samanlaiset mietteet, tosin suhtaudun itseeni realistisemmin ;) Tarkoitan vaan että joo, ihminen mä vaan olen, huonoinekin puolineen enkä mä kuvittele että pitäisin ketään pelkästään kuin kukkaa tai eläisin vaan sille, koska se ei ole mahdollista. On hyvä kohdella läheisiään hyvin, ja arvostaa sekä kunnioittaa heitä, mutta myös itseään. Ja hyväksyä myös se, että parisuhteessa olisi myös riitoja, erimielisyyksiä, kompromissien paikkoja ja muuta, paljon hyväksymistä. Joten en enää elä kuvitelmassa, että sitten olisi jotakin täydellistä ja ihmeellsitä.
Siihen auttaa tietty oma kokemus mutta myös ne suhteet mitä olen nähnyt, ei se mitään auvoa aina ole. Oli jossain vaiheessa todella surullinen asiasta, mutta jotenkin pohtinut, että niin... Kai se aina kipeimmin tärkeältä näyttää mitä ei ole. Moni kuitenkin haaskaa rakkautta, eroaa, kohtelee perhettään huonosti... Joten osaako ihminen arvostaa sitä mitä sillä on?
Mutta oma perhe on iso toive ja tottakai ihminen haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Se on tosi surullista ettei kaikilla ole sitä mahdollisuutta. Kyllä itsekin olen itkenyt yksinäisyyttä ja pettymystä siihen, ettei haave perheestä toteutunut.
Ja kyllä, jokainen kerta kun sydän särkyy, se sattuu ja aina sitä tavallaan laittaakin palasen siitä pois.
Mutta sydän pystyy myös paranemaan. Hyväksynnällä, anteeksiannolla ja rakkaudella. Siis että mietit löydätkö mitään aitoa: kyllä olet tähänkin mennessä löytänyt, se vaan ei ole ollutkaan täydellistä aitoa. Aito elämä on monimutkaista, repaleista, tekee kipeää. Aito elämä on täynnä myös pettymyksiä ja surua, ei pelkkää rakkautta, niin myös suhteet. Ja ihmisten kanssa eläminen on sekä arvaamatonta että sotkuista.
Koiran kanssa ei voi muodostaa parisuhdetta, mutta jos helpon asuinkumppanin haluaa, se on semmoinen. Samoin kissa. Ne on tyytyväisiä vähään, aina aitoja, semmoisia kun ovat. Niiden kanssa voi elää hyvää ja laadukasta elämää, ilman suuria ristiriitoja: ei tosin silloinkaan ilman vastuuta, huolenpitoa, ja huolta.
Mutta niiden kiintymys on ehdotonta.
Ihmisten kanssa sen sijaan saa ristiriidat siihen kaupan päälle. Jo ystävyyssuhteessa. Parisuhteesta puhumattakaan. Siksi me niin petymmekin. Me oletamme osaavamme rakastaa, vaikkemme osaa edes antaa anteeksi. Me luulemme että aito rakkaus on pelkkää iloa, mutta aidoin rakkaus on silloinkin kun on surua. Rakkaus ei ole asia mikä on olemassa suurimmillaan hyvien asioiden edessä, vaan silloin kun pa*ka osuu tuulettimeen: silloin punnitaan meidän kykymme rakastaa.
Ja usein ihmisellä tulos on aika huono.
Minulla se on auttanut, että olen pohtinut realistisesti, ilman sitä haavekuvaa, ihmistä, ihmisen rakkautta ja sitä mitä se usein oikeasti on. En vihalla siis, vaan jotenkin semmoisen kautta, että en kai minä apinaankaan ole pettynyt ettei se muuta ole: ihminen on mitä on. Ei se tavallaan pysty parempaan.
Onhan nyt eläinvertauksia :D
Mutta ihminen on lopulta pelkkä kädellinen, apina. Me petymme ehkä eniten siihen että luulemme olevamme niin paljon kaikkea muuta. Emmekä kovin suuriin sitten pystykään. Emmekä saa kaikkea mitä haluamme, joskus niitä tärkeimpiäkään asioita, vaikka miten loisimme aarrekartaa, yrittäisimme hallita maailmaa, ajatuksia, toiveita ja kaikkea...
Myös se että myöntää pettymysten surun ja sen, että unelmat voivat olla kipeitäkin, siis kun eivät toteudu. Mutta ne vaan eivät aina toteudu eikä sille mahda mitään. Lisäksi ihmissuhteista pitäisi löytää suurempi kirjo kuin pelkkä parisuhde, ja rakastaa voi ilman sitäkin. Monia asioita ja ihmisiä.
Niistä löytäisi sitten myös sitä iloa ja rakkautta. Se ei tietenkään ole sama kuin oma perhe eikä sen ole tarkoituskaan olla. Se on elämää kuitenkin myös ja elämästä voi löytää paljon muitakin syitä olla kuin parisuhde.
Koko maailmaan ei tarvitse siis olla pettynyt eikä ihan kaikkiin ihmisiin. Kai se suru on riittävän suuri surtavaksi, että kokee, ettei perhettä saa? Ei sitä kannata suurentaa enää yhtään.
Toivottavasti löydät myös ilon aiheita elämääsi ja muutakin rakkautta kuin tuon parisuhderakkauden, toivottavasti sinulla on, tai löydät, tekemistä mikä antaa sinulle merkityksellisyyttä ja toivon vilpittömästi, että löydät elämääsi hyviä asioita. Ja annat niiden tulla elämääsi, vaikkei nyt tuo suuri unelma olisikaan toteutunut.
Älä ole vielä kuollut mies, vaikket perhettä saisikaan: kaikki meistä kuolee kyllä varmasti ajallaan muutenkin. Sama se on vaikka nyt samalla eläisit, kun kerran tänne olet syntynyt.
Todella hyvä kirjoitus. Kiitos sinulle!
Yhden näkökulman lisäisin: ehkäpä niitä ”eläviä kuolleita” ajanjaksoja voisi käyttää etsiäkseen aitoa ja oikeaa itseään ja huoltaakseen elämän tärkeintä ihmissuhdetta, eli suhdetta omaan itseen. Silloin mielestäni yksikään päivä ei ole merkityksetön ja pääseminen syvempään yhteyteen itsensä kanssa myös alkaa väistämättä tuoda yhä enemmän elämää niihin "kuolleisiin" päiviin. Uskon myös, että rakastamalla itseään ja pyrkimällä olemaan oma aito itsensä, kasvavat mahdollisuudet löytää muita aitoja ja oikeita ihmissuhteita.
Mun mielestä kenenkään joka ei oo asunu ja eläny vähintään kymmentä vuotta yksinään(oikeasti ikisinkku=Joku jolla ei oo koskaan ollu parisuhdetta) on täysin turha tulla jakamaan mitään neuvoja tähän aiaan liittyen kenellekkään. Kun et ymmärrä etkä voi ymmärtää asiasta mitään.. - Rakastakaa itseänne ja halatkaa itseänne, niin kipu menee pois-....Vittu mitä paskaa oikeasti....
"Rakastakaa itseänne ja halatkaa itseänne, niin kipu menee pois"
En tarkoittanut kommenttiani noin (enkä myöskään noin kirjoittanut).
Olen pahoillani jos kommenttini loukkasi, sen tarkoitus oli yrittää löytää järkeä niissä järjettömissäkin hetkissä, merkitystä silloin kun sitä ei tunnu olevan. Haavoja on varmaan jokaisella. Niiden syvyyttä on turha kilpailuttaa.
Ei loukannut millään lailla. Se vain oli helvetin naivi teksti ja noita on kuultu riittämiin.
Itse oikeasti tiedän asiasta jotain ja en yhtään ihmettele jos joku vastaavaa elämää elänyt murtuu lopulta ja lähtee sinne kuuluisalle pitkälle matkalle.........Minulla itselläni on hyvin vahva luonne ja elämässä asioita jotka pitää pinnalla, toisaalta viihdynkin yksinään hyvin pitkälti, mutta siltikin tiedän tuon tunteen ja voiman mistä aloittajakin puhuu. Toisinaan se repii kuin piru persettä kahtaalle, sitten taas helpottaa...On selvää, että heikoimmat kaatuu elontiellä ja sitä ei estä mikään kannustuspuhe tässä mailmassa, kun fakta on se mitä reaalimailmassa oikeasti tapahtuu, niin se tapahtuu.
Ok, olet varmaan täysin oikeassa. Naiivi ja usein kuultu ohje, muttei se mielestäni tarkoita etteikö ohje silti voisi toimia. Loppupeleissä kuitenkin suhde omaan itseen on ainoa asia johon voit 100 % elämässä luottaa.
Ymmärrän jos ikisinkkuutta kokemattoman mielipide ärsytti. Itse asiassa en olisikaan muutoin ketjuun kommentoinut, mutta koska pidin ”aito voi olla myös” -nimimerkin kirjoitusta todella hyvänä (myös muille kuin ikisinkuille), niin kommentoin hetken mielijohteesta omalla "lisäohjeellani" maustettuna. Selvästikään vilpitön halu auttaa (ja kokemus siitä, että tuon naiivin oman lisäohjeeni noudattaminen toisenlaisessa tilanteessa on auttanut) ei nyt välittynyt suunnitellusti :)
Totuushan lienee kuitenkin, ettei kenelläkään ole aloittajalle mitään absoluuttista vastausta tuohon ongelmaan. Me kaikki ulkopuoliset voimme korkeintaan empatiseerata - ja osa antaa vertaistukea. Toivottavasti edes niistä on hieman apua. Merkityksettömiltä tuntuvia hetkiä, tai pitkiäkin ajanjaksoja, varmasti jokainen elämässään kokee, vaikka syyt voivat olla hyvinkin erilaisia. Ja ne hetket ovat usein yksinäisiä hetkiä. Joskus jo sekin voi auttaa kun tietää, että muutkin niitä kokevat. Myös ne parisuhteessa olevat.
Helppohan sitä olis taas joku liirumlaarumohje tähän rustata, mutta skippaan sen. Ei siitä mitään apua ole kuitenkaan :D
Moniko meistä pystyy oikeasti samaistumaan aloittajaan? Mitä on olla vaikka koko elämä ilman rakkautta, kumppania tai seksiä? Ei sellaista elämää toivoisi kenellekään.
Ystävien ja perheen rakkaus on erilaista, siinä ei pääse kokemaan sitä parisuhteen tuomaa yhteenkuuluvuutta ja läheisyyttä.
Eihän tuohon mitään järkeviä ohjeita ole. Ei niilläkään, jotka sen on kokeneet ja tietävät. Jos siihen jotain ohjeita olisi, millä siitä tilanteesta pois pääsisi, niin johan sitä olisi itse kukin käyttänyt.
Luulen että se ainoa ohje mitä itse voin antaa, ja mitä itse aion soveltaa, jos niin käy että että tässä koko loppuelämä yksin mennään... On vain hämätä omaa itseään keskittymällä johonkin aivan muuhun riittävän mielenkiintoiseen puuhaan, niin ettei sitä yksinäisyyttä tule ajatelleeksi.
Kun mieli on tarpeeksi kiireinen muissa asioissa, se yksinäisyyskin unohtuu hetkeksi.