Onko muillakin niin, että sinkkuna elää vähemmän täyttä elämää kuin jos olisi perheellinen?
Olen huomannut tällaista:
-En jaksa tehdä mitään. Luulisin että naimisissa ollessa tulisi väkisinkin tehtyä enemmän. Olisi isompi joukko ihmisiä joita tuntisi. Jos olisi lapsia niin niittenkin kautta tutustuisi muihin vanhempiin.
-En viitsi laittaa kunnolla ruokaa vain itseäni varten.
-Juhlien viettäminen jää vähemmälle. Ei viitsi yhden tai kahden päivän vuoksi matkustaa toiselle puolelle Suomea vanhempien luokse.
-Kaverit alkavat avioitua ja niillä on vähemmän aikaa yhteiseen aikaan. Jään jotenkin syrjään.
-Yksin lomailut ei tunnu samalta kuin kavereiden kanssa tai puolison kanssa. Ilo on pienempää.
Olen huomannut tällaista:
-En jaksa tehdä mitään. Luulisin että naimisissa ollessa tulisi väkisinkin tehtyä enemmän. Olisi isompi joukko ihmisiä joita tuntisi. Jos olisi lapsia niin niittenkin kautta tutustuisi muihin vanhempiin.
-En viitsi laittaa kunnolla ruokaa vain itseäni varten.
-Juhlien viettäminen jää vähemmälle. Ei viitsi yhden tai kahden päivän vuoksi matkustaa toiselle puolelle Suomea vanhempien luokse.
-Kaverit alkavat avioitua ja niillä on vähemmän aikaa yhteiseen aikaan. Jään jotenkin syrjään.
-Yksin lomailut ei tunnu samalta kuin kavereiden kanssa tai puolison kanssa. Ilo on pienempää.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Puuttuuhan siitä elämästä jotain kun ei
-pääse ikinä vaihtamaan kakkavaippoja
-kuuntelemaan kaupassa karkkia kinuavaa tenavaa
-käymään pitkiä riitoja kumppanin kanssa, jotka alkavat jostain roskapussin viemättömyydestä tai muusta tyhjänpäiväisestä, todellisen syyn ollessa se, että partnerin naama ja vähän kaikki muukin v*tuttaa lapsiperheen arkistressissä.
Vakavasti, esim. ruokaa jaksaa kyllä laittaa itselleen jos on hauskaa. Yksin kun on lupa moata. Kannattaa olla kokeileva. Reseptien pilkuntarkkaa noudattamista ei monikaan koe mielekkääksi.
"esim. ruokaa jaksaa kyllä laittaa itselleen jos on hauskaa."
Jos SE on hauskaa
Se on totta, ettei viitsi yksin kokata säännöllisesti. Mutta toisaalta, mitä väliä sillä on? Voileivillä tulee aivan hyvin toimeen, kokkaan silloin kun fiilis iskee. Suurempi ongelma yleensä oon siinä, etten oikein osaa tehdä pieniä annoksia, neljäntenä päivänä sama ruoka alkaa tökkiä.
Juhlista en oikein välitä, yleensä silkkaa kidutusta, onneksi ei ole paineitakaan, ei ole juurikaan sukulaisia elossa, ne jotaka ovat tietävät, etten yleensä innostu. Ikävää, että tytär asuu kaukana, lentoihin menee rahaa, ei tule käytyä kuin 1-2 kertaa vuodessa.
Matkailu muuten kuin tyttären luokse on totta, kaveri pitäisi saada, on mukavampaa, hiukan turvallisempi olo sekä yleensä myös halvempaa.
Kaikki väitteesi siis mielestäni pitävät paikkansa, mutten näe sitä "vähempänä" elämänä, oikeastaan päinvastoin. Olen joskus lueskellut esim. perheiden joulunvietosta, mikä hirveä itku ja hammasten kiristely pakkopulla se on. Minulla on itsekeskeisessä elämässäni yksinäni oikein mukavaa.
Kai siinä niin käy että odottaessa ei oikein osaa tehdä asioita täysillä. Hammaslääkärillä odottaessa ei saa luettua lehtiä ajatuksella, reissuun lähtöä odottaessa ei saa enää kotona mitään järkevää tehtyä ja kumppanin löytymistä odottaessa ei saa elämästä ihan kaikkea irti.
Epätyydyttävä elämäntilanne syö väkisinkin voimia. Se aiheuttaa jotain sisäistä kitkaa joka tekee kaiken hieman raskaammaksi.
Juuri tuollaista ajattelin. Koko ajan tuntuu että jotain puuttuu, eikä osaa vain nauttia siitä mitä on.
Nuo ovat läheisriippuvaisuuden ja ulkopäinohjautuvuuden varmoja merkkejä.
Vaan onhan se fakta, ettei ihmisen ole luontaista elää ilman toista. Yleensä.
Vain lopettamalla naisten toteuttama törkeä sukupuolisyrjintä, voi muuttaa tämän.
Ei se luonteeltaan yksinäinen ihminen pariuduttuaan miksikään parkettien partaveitseksi muutu. Moni tuntuu kuvittelevan että toinen ikäänkuin pakottaisi muuttumaan sosiaalisemmaksi, mutta tod.näk. sitä vain ahdistuu enemmän.
Käytännössä teen joka päivä tasan sitä mistä ite tykkään.....
Syön tasan sitä ruokaa mistä tykkään, kuuntelen tasan sitä musaa mistä tykkään, katon tv:stä tasan sitä mitä haluan.....Faktahan on se, että elämäni on kerrassaan mutkatonta sinkkuna. Itseasiassa on hullua hakea tähän muutosta, mutta silti haen.
Tuu sit välillä pois puskasta...
On tultu, mutta tässä sitä vaan ollaan.............Isoa sopeutumistahan se parisuhde minulta vaatisi, mutta jos kaveri olisi oikea, niin näkisin sen mahdollisena.
Kun ei jaksa tehdä mitään, niin elämisen kulutkin jäävät vähäisiksi. Voi jopa jättäytyä työelämästäkin pois. Sossun rahoilla saa maksettua vuokran ja ostettua yksinkertaista ruokaa. Muutama kymppi jää kuussa säästöönkin, koska ei kiinnosta tehdä mitään ylimääräisillä rahoilla.
Musta taas tuntuu ihan päinvastaiselta. Että muiden kanssa oma elämä menee hukkaan, kun porukkaa ei yleensä kiinnosta tehdä mitään, tutustua mihinkään, kokeilla mitään jne. Ihmisethän näkee tosissaan vaivaa sammuttaakseen kaikenlaiset intohimon liekit toisissaan, ettei kukaan vaan toteuttaisi itseään, kun sitten harmittaisi, ettei itsekään ole uskaltanut itseään kehittää yhtään. Hirvittävintä olisi joku tv:n ääressä istuva mies, joka ei harrasta mitään ja omistaa elämänsä tyhjälle 8-17 työlle, joka muutamassa vuodessa korvataan kuitenkin jollain robotilla, ja olisi sen kanssa vielä kersa, josta tulisi täysin samanlainen zombie.