Eli kuten otsikosta voi lukea, haaveilen eroavani tyttöystävästäni lähes päivittäin tai vähintään joka toinen päivä. Olemme seurustelleet lähes neljä vuotta: ylämäkiä ja alamäkiä on ollut aika tasaisesti. Olemme kerran eronneet(minun toimestani) ja palanneet taas yhteen. Pahimmat ogelmat tuntuvat olevan luottamus ja arvostus puolella. Tyttöystäväni sanoi esim. suhteen alkupuolella ettei toivo minun menevän mm. laivalle kavereideni kanssa. Tämä on ollut minulle ihan ok paitsi että välillä harmittaa kun kaverit pyytelevät mukaan ja joudun aina keksimään jonkinlaisen tekosyyn miksen pääse mukaan. Olemme aika nuoria, molemmat kohta lähes 30. Minua myös harmittaa se että tyttöystävälläni ei ole muita kavereita kun hänen äitinsä. Yhteiset viikonloppumme menee yleensä siihen, että hänen äitinsä tulee meille ja vietämme yhdessä aikaa. Haluaisin kuitenkin enemmän aikaa kavereiden kanssa, niin että hän olisi omien ja minä omien kanssa. Ei kumppani korvaa kavereita. Olemme puhuneet tästä muttei mitään tyydyttävää ratkaisua ole ollut.
Arvostukseni tyttöystävääni kohtaan on laskenut sen jälkeen kun kerran olimme baarissa ja hän yritti siellä suudelle kaveriani. Hän on muutenkin aika flirttailevaa sorttia.
En itsekää ole mikään "puhdas pulmunen." Olen monta kertaa humala päissäni yrittänyt iskeä naisia, mutten kuitenkaa ole koskaan päätynyt pettämään häntä.
Olen kertonut tästä hänelle ja olen saanut anteeksi.
Tämän perusteella voisi sanoa, että meidän suhteemme on aika surkeassa jamassa. Meillä on kuitenki hauskaa yhdessä. Vihhdymme toistemme kanssa ja olemme melko samanlaisia. Luonteeltamme olemme melko itsekseen viihtyviä ja arvostamme yksin oloa. Emme paljoakaan riitele ja jos riitelemme, saamme sovittua melko nopeasti. Olemme molemmat ehkä hiukan hissukoita ja ehkä siksi sovimme toisillemme niin hyvin. Mutta välillä minusta tuntuu että sovimme toisillemme sen takia että meillä on molemmilla niin surkea itsetunto.
Asuin vielä vanhempieni luona kun aloimme seurustelemaan. Olimme tuskin kuukautta seurustelleet kun muutimme yhteen. En siis ole koskaan päässyt kokemaa ns. itsenäistymistä, ja välillä haaveilenkin omasta asunnosta jne.
Haaveilen siis erosta, mutta mikä on suurin pelkoni? Se on ehkä se että pelkään tekeväni elämäni suurimman virheen, niinkuin minusta tuntui ku ensimmäisen kerran jätin hänet. Säälittävin pelkoni on se että miten pärjään ilman parisuhteen tuomaa turvaa. Olemmeko yhdessä sen takia, että meillä molemmilla on niin heikko itsetunto? Olisimmeko yhdessä jos olisi toisin päin? Vai olemmeko molemmat persoonaltamme vain sellaisia ja siksi sovimme niin hyvin yhteen?
Arvostukseni tyttöystävääni kohtaan on laskenut sen jälkeen kun kerran olimme baarissa ja hän yritti siellä suudelle kaveriani. Hän on muutenkin aika flirttailevaa sorttia.
En itsekää ole mikään "puhdas pulmunen." Olen monta kertaa humala päissäni yrittänyt iskeä naisia, mutten kuitenkaa ole koskaan päätynyt pettämään häntä.
Olen kertonut tästä hänelle ja olen saanut anteeksi.
Tämän perusteella voisi sanoa, että meidän suhteemme on aika surkeassa jamassa. Meillä on kuitenki hauskaa yhdessä. Vihhdymme toistemme kanssa ja olemme melko samanlaisia. Luonteeltamme olemme melko itsekseen viihtyviä ja arvostamme yksin oloa. Emme paljoakaan riitele ja jos riitelemme, saamme sovittua melko nopeasti. Olemme molemmat ehkä hiukan hissukoita ja ehkä siksi sovimme toisillemme niin hyvin. Mutta välillä minusta tuntuu että sovimme toisillemme sen takia että meillä on molemmilla niin surkea itsetunto.
Asuin vielä vanhempieni luona kun aloimme seurustelemaan. Olimme tuskin kuukautta seurustelleet kun muutimme yhteen. En siis ole koskaan päässyt kokemaa ns. itsenäistymistä, ja välillä haaveilenkin omasta asunnosta jne.
Haaveilen siis erosta, mutta mikä on suurin pelkoni? Se on ehkä se että pelkään tekeväni elämäni suurimman virheen, niinkuin minusta tuntui ku ensimmäisen kerran jätin hänet. Säälittävin pelkoni on se että miten pärjään ilman parisuhteen tuomaa turvaa. Olemmeko yhdessä sen takia, että meillä molemmilla on niin heikko itsetunto? Olisimmeko yhdessä jos olisi toisin päin? Vai olemmeko molemmat persoonaltamme vain sellaisia ja siksi sovimme niin hyvin yhteen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
" Olemmeko yhdessä sen takia, että meillä molemmilla on niin heikko itsetunto?"
Valitettavasti siltä kyllä vaikuttaa. Tyttöystäväsikin flirttailee baareissa saadakseen tukea omalle itsetunnolleen. Ja itse teet ihan samaa. Syyllistä ei ole, on vain kaksi epävarmaa nuorta ihmistä jotka etsivät itseään tai edes jotain muutosta elämäänsä.
"Ei kumppani korvaa kavereita"
No tuossa iässä ehkä ei mutta minun iässäni on jo oppinut sen että kumppanin pitää olla se paras kaveri, silloin homma pelittää. Kun samassa ihmisessä yhdistyy paras kaveri ja rakas ihminen, silloin on vapaa puhumaan syvällisesti asioista ja puhuminen puolestaan vapauttaa henkisistä tuskista :D
Itse en edes halua "kavereita", vaimoni riittää minulle mainiosti. Ei edes kiinnosta tehdä asioita ilman parasta kamuani eli vaimoani.
Elät ehkä vastaavassa suhteessa kuin minä nuorempana. Jotenkin siinä viihtyy mutta sisimmässä kaivertelee jokin selittämätön "tää ei oo mun juttu". Ei vaan saa rohkeuttaa kaiveltua sydämestään lähteäkseen, tuttu on turvallista ja jos isompia riitoja ei ole niin meneehän se suhde siinä sivussa. Onneksi pääsin eroon mokomasta suhteesta, tajuan jälkeenpäin miten paskaa se oli. Itse tosin en tehnyt mitään, toinen osapuoli ratkaisi asian itsenäisesti joten hänelle iso kiitos siitä :)
"toinen osapuoli ratkaisi asian itsenäisesti joten hänelle iso kiitos siitä"
En sano etteikö sattunut ja ettenkö olisi ollut hukassa ja lamaantunut kauan, ettenkö olisi itkenyt, tuntenut vittumoisen suurta tuskaa. Jees, kävin katuojassa mutta noi kaikki tunteet katoaa aikanaan joten ei kannata pelätä elämää. Tässä hetkessä olen onnellinen että jouduin kokemaan noi kaikki ja pääsin jaloilleni. Vahvempi kuin koskaan :D
Joo ehkäpä ois viisainta kokee se tuska ja pahoinvointi. Ei tässä taida olla järkeä kun varmaan vuoden ajan, ellei pidempäänkin ollu jo tämmöstä. Ehkä opetus tässä on se, että pitää rakastaa itteänsä ennen kun pystyy rakastamaan toista.
No vähintään pitää arvostaa itseään, en sitte tiä onko se jokin rakkauden muoto tai ei, mutta arvostaa itseään silti.