Mun voimia kysytään nyt!

Hienoa että sinulla on ollut rinnalla tuollainen enkeli, mutta jospa aika on nyt elää ilman noita tukikeppejä. Aikansa kutakin. Alussa askeleesi ontuvat mutta on hienoa alkaa elää ihan omasta itsestä käsin ja ei vain toisen kautta.
Tietenkin olisi syytä saada sinulla perustelut, miksi Leena lähti; eikö enää jaksanut, jos hän rinnalla oli hiljaa ja väsyi vai repsahtiko vain toiseen.

3,5 vuotta nyt yksin (kissan kanssa) niin yllättävän hyvin oonkin pärjännyt :) Ei oo ollut ketään ehdokastakaan hänen jälkeen mutta nyt kun menin Tinderiin niin... 46 osumaa tällä hetkellä...

Hei.
Tässä Leena, paitsi että en ole Leena vaan ihan toinen, vastaavassa tilanteessa oleva nainen.
Olen seurustellut bipo ykkösen kanssa n. kolmisen vuotta ja olemme kumpikin yli 50v.
Rakkaus on ollut suunnattoman vahvaa . Rakastuimme ja rakastamme toisiamme yli kaiken.
Suhteen alussa kumpikin asui omassa osoitteessaan mutta silti touhuttiin yhdessä ja matkusteltiin paljon.
Miehelläni oli ollut hyvä, mieltä tasaava lääkitys jo kymmenen vuotta eikä manioista tai masennuksista ollut tietoakaan.
Reilu vuosi sitten muutimme yhteiseen kotiin. Miehelläni alkoi tuolloin lääkitys aiheuttamaan fyysisiä ongelmia niin paljon että lääkitys oli pakko vaihtaa. Siitä johtuen alkoikin paha maniavaihe jolloin mieheni oli sairaalahoidossa n. kaksi kuukautta.
Minä ajoin 60km joka toinen päivä häntä katsomaan. Ihan mielelläni ajoin, koska ikävä ja huoli oli suuri.
Lääkärin vastaanotolle hän halusi minut aina mukaan.
Mies oli tuolloin todella sekaisin. Hän haukkui minua ja uhkaili rikosilmoituksilla ym. ja oli todella ilkeä.
Itkien lähdin useasti sairaalasta kotiin vaikka hoitajat yrittivät lohduttaa kertoen että mieheni on nyt pahasti sairas eikä kannattaisi ottaa puheita niin tosissaan.
Mies pääsi vihdoin sairaalasta kotiin uuden lääkekoktailin kanssa. Olin maailman onnellisin nainen!
Sen jälkeen alkoikin helvetti ja sekavat mustasukkaisuusviestit.
Lähdin ihan mihin vaan, lenkille, ystävilleni, kauppaan niin puhelimeni piipitti viesteistä.
"Missä olet, kenen kanssa olet, taidat olla toisen miehen kanssa?" (Näin siis hieman siistittynä nämä viestit) Todellisuudessa viestit olivat todella sairaita ja voin pahoin kun niitä luin.
Seuraavina päivinä mies itki ja katui viestejään todella ja halusi että lääkitystä muutetaan.

Itse aloin voimaan todella huonosti suhteessamme. Yritin ymmärtää mutta se jatkuva syyllistäminen ja epäily vei minulta voimat. Pidin kotimme kunnossa, rakastin, olin varpaillani koko ajan ettei vaan mies hermostu. Ystävät ja perhe jäivät ihan paitsioon.
Kävimme yhdessä MT-lääkärillä ja jopa parisuhdeterapeutilla että suhteemme saataisiin kuntoon.

Tänään sain tietää että saan oman asunnon ja olen siitä ihan tajuttoman onnellinen!
Mieheni on rikki, mutta yrittää ymmärtää tilanteen.
Haluan hänen kanssaan yhä olla mutta tarvitsen oman tilan minne pääsen jos alkaa ahdistaa.

Ei ole helppoa ei...

Toivon voimia teille kummallekin!

Aloittaja taas täällä;
Pian 11 vuotta asunut yksisteen, enkä enää koskaan asu toisen ihmisen kanssa. Introverttinä en tunne ns yksinäisyyttä, vielä kun mulla on pari naistuttua jotka soittelee mulle paljon. Toinen asuu sen verran kaukana että ei nähdä koskaan, vaikka yhden "Tinder-yön" olinkin hänen kanssaan muutama vuosi sitten. Hän haluaisi yrittää parisuhdetta, mutta minä en.. Mutta oon niin rento ja luonnollinen, kun täällä ei ole ketään muuta :)