Kysyisin vastaavia kokemuksia omaavilta, onko tämä ihan normaalia, vai olenko seonnut erossa.. Kun 20 v kestänyt liitto purkautuu, ja pääsee elämään ns.omaa elämää ja huomaakin kuinka vaikeata on tottua uuteen ihmiseen ja saada toimiva suhde. Olen joutunut käymään läpi monta suhdetta löytääkseni jotenkin oman paikkani. Eroni oli todella vaikea. Yli vuoden juoksin ja juoksin, ja etsin lohtua yhden yön jutuista että muutaman kk kestävistä jutuista. En pysähtynyt (vaikka luulinkin) miettimään mikä ajoi minut toimimaan niin. Nyt olen pysähtynyt, ja harmittaa ne suhteet. Mutta löytääkö joku heti sen oikean ?? En halua kommentteja naimisissa olevilta moralisteilta, vain sellaisilta jotka ovat eläneet sinkkuna pitkän liiton jälkeen. Tiedän että toisilta menee kauemmin selviytyä kuin toisilla. Aloitin sen pitkän suhteen 15 vuotiaana, joten se myös varmasti vaikutti tähän "äidin juoksuvuoteen". Minulla oli pakottava tarve löytää itseni ja tunteeni, vaikka kantapään kautta. Jälkeenpäin ajateltuna se on ollut aika sekoilua.
eron jälkeen-miestennielijäksi ?
hulluko
2411245
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Analyysisi tuntuu ihan oikeaanosuvalta. Olen mies, mutta samoja elämänkokemuksia minulla on.
Kun erosin, päätin, etten ala vakituiseen suhteeseen ainakaan ennen kahden vuoden kulumista erostani. Kahden vuoden kuluttua jatkoin aikaa vuodella, ja nyt alan pikkuhiljaa olla valmis hieman sitoutumaan.
Exäni uusi suhde alkoi samana päivänä, kun muutin kotoani. Kihlautuminen seurasi puolen vuoden sisään, ja nyt sekin on jo päättynyt, ja haku on päällä taasen.
Eron jälkeen ihminen ei ole siinä tilassa, että hänen kannattaisi harkita sitoutumista kehenkään. Mielestäni olet selvinnyt kohtalaisen hyvin, ja menneitä suhteita on turha harmitella. Luulen, että ne ovat olleet hyväksi. Eipähän tarvitse katua elämättä jäänyttä nuoruutta.
Hyvä "hulluko?",
et tosiaan ole hullu etkä vinksahtanut eron jälkeen.Mielestäni tämä "etsikkoaikasi" on ollut välttämätön vaihe uudella tielläsi, jossa olet rakentanut uutta minääsi, itsetuntoasi ja peilaillut omia asenteitasi, tarpeitasi ja arvojasi.
Pitkään "markkinoilta" pois olleena sitä toki pitää selvittää mikä on homman nimi ja minkälaista ihmistä vapailla markkinoilla löytyy. Olkoonkin yhden yön juttu tai usempi taikka se mainitsemasi muutaman kuukauden pidempi yhdessäolon alku, kaikilla on ollut tarkoituksensa. Usko pois...
Itsellä saman kaltainen historia kuin sinullakin, tosin yhteiseloa ex:n kanssa 12v (liitto päätyi miehen löydettyä toisen). Vuosi sitten erosimme ja kyllä minulla hieman samanlainen sinkkuelämän alku kuin sinullakin - välillä toki on tullut sellainen olo, että mitä IHMETTÄ sitä oikein säätää/hakee, mutta loppujen lopuksi olen huomannut vahvistuneeni ihmisenä, saaneeni itseluottamusta, sekä löytäneeni itsestäni ihanan naisellisen puolenkin. Niin se vain on, että oman itsensä pitää ensin hyväksyä ja sitten vasta voipi katsella ihan vakavissaan "uusia tuulia".
Toki heti eron jälkeen sitä etsimällä etsi jotain ja hirmuinen kiiru oli löytää JOKU, mutta mutta, nyt olo jo rauhoittunut vaikkakaan sitä uutta kultaa siihen vierelle ei vielä olekaan löytynyt. Ajan kanssa se sitten tulee...
toiveikkain mielin eteenpäin,
Karolina Pohjanmaan rannikolta
Kiitos lämpimistä ja kannustavista ajatuksista. Lohduttavaa tietää, että meitä on paljon jotka näiden asioden kanssa pähkäilemme. Pelkään ehkä saavani lumpun maineen pienessä kaupungissa. Luulen että monet ovat kateellisia rohdeudestanikin elää. Olen ollut sellainen "kilttityttö" ja se maine karisee.
Hauskaa viikonloppua vain kaikille ; )
..aivan samantapaisia kokemuksia eron jälkeen ja myöskin samanlaisia tuntemuksia nyt kun erosta jo hieman pitempi aika ja olen saanut mennä ja rauhoittua..
N. 1,5 v.tätä meno vaihetta kesti ja miehestä etsin pelkkää seikkailua ja yhden illan juttujakin oli aivan riittämiin..taisin olla aika pakkaus liikkuessani yöelämässä.Takana oli n. 20v avioliitossa ja uskollinen olin koko liiton ajan.Sitten heitti meno vaihde päälle ja ensin se oli pelkkää "kokeilua", onko minusta kukaan edes kiinnostunut ja huomasinkin , että miehiä suorastaan pörräsi ympärilläni..tottakai olin imarreltu..
Lisäksi ajattelin miehistä negatiivisesti, ajattelin ettei heistä muuhun olekaan kuin tyydyttämään minut sängyssä.Nyt ajattelen toisin , olen valmis pikkuhiljaa sitoutumaan ja miehen luonne on minulle tärkeämpi kuin ulkoiset seikat.Arvostan uskollisuutta ja toisen huomioon ottamista.
Turhaan siis -kohtalo toverini- podet morkkista/omantunnon tuskia kokemasi vuoksi , se ehdottomasti kuuluu elämäntilanteeseesi ja uskon , että mitä pitempi liitto takana ja vars.,jos olet elänyt hyvin perhekeskeistä elämää-kuten minäkin- niin todennäköisemmin näin voi käydä.Kai se on sitä elämätöntä nuoruutta.Ja varmasti minäkin olen kaiken kokemani jälkeen valmiimpi joskus uuteen parisuhteeseen, ei tule enää seikkailun tarvetta myöhemmin.
Olen myös huomannut, etteivät naiset, jotka eivät ole kokeneet eroa..ja tunteita , jota se tuo mukanaan pysty tälläistä elämäntilannetta ymmärtämään.En minäkään ennenkuin se sattui omalle kohdalleni, lisäsi suvaitsevaisuutta huomattavasti muita ihmisiä kohtaa!
Itse koin ensimmäisen eron avoliitosta
2,5 vuoden suhteen jälkeen. Silloin alkoi
minulla hulvaton poikamiestyttöelämä,
olin neitsyt ekaan suhteeseen mennessäni
ja koin eron todella raskaana.
Vuoden mittaan oli minulla noin 10 eri
suhdetta tai suhteen tapaista ja juhlin
ystävättärien kanssa paljon Helsingin yössä.
Minulla oli tosi hauskaa ja tunsin todella
eläväni ja tuota aikaa en vaihtaisi pois.
Sitten tapasin miehen ,jonka kanssa
perustin perheen ja olimme liitossa 15 v.
Kun ero tuli (tulin jätetyksi 12 v nuoremman
takia...) nyt viimeksi,en enää tarvinnut
tuota etsikkoaikaa.Jotenkin kaikki shokin
ja suurimman surun jälkeen alkoi sujua ja
aika pian tapaisin nykyisen mieheni.
Mies oli kanssa eronnut vähän aiemmin ja
hänellekin ero oli jo toinen.
Jotenkin uskon,että etsikkoaika täytyy elää,
mutta ehkä vain kerran.
Kun on aimemin "itsensä löytänyt" ja aiemmin
oppinut tulemaan yksinäänkin toimeen, on
ehkä helpompi toipua eron tuskasta.
Helppo ei ero kuitenkaan koskaan ole.
Tarja Halonen on sanonut erittäin fiksusti,
että "ainoa ihminen ,jonka kanssa on pakko
elää koko elämänsä, on se joka katsoo peilistä
takaisin".
Vietä etsikkoaikasi täysillä ja älä kadu
yhtään mennyttä juttua,jokainen niistä kuitenkin
on jotain antanut tai opettanut.
Ei ole mitään aikarajoja,joku alkaa suhteeseen
heti ja joku toinen ei pysty siihen enään koskaan.
Vain sinä tiedät, tai opit tietämään, miten
sinun tulee elää ollaksesi onnellinen.
Olen samaa mieltä kanssasi.
Kaksi kertaa eronneena tuntuu myöskin siltä, että nyt tämän toisen eron jälkeen minun ei ole tarvis mennä ja bailata ja säätää siellä ja täällä.
Ensimmäisen eron jälkeen menin paljon ja se tuntui silloin ihan tarpeelliselta ja mukavaltakin.
Nyt olen äskettäin eronnut 6 vuotta kestäneestä suhteesta ja en tiedä, miksei tämä tunnu niin kauhealta, vaikka ero ei ollut minun toivomukseni ja rakastin miestä todella paljon.
En ole hysteerinen, en vollota silmiä päästäni, en haikaile hänen peräänsä, vaikka rakastankin vielä.
Minä olen oikeastaan helpottunut (en tiedä miksi), tyyni, iloinen ja odotan tulevaisuutta mielenkiinnolla. Tämä tuntuu aivan liian helpolta ja kevyeltä! (Varmaan romahdan sitten jonkun ajan päästä?)
Jotenkin vain tuntuu oma olo vahvalta, että tämä on kerran kestetty ja elämässä pärjätty, niin kyllä sitä kestetään ja pärjätään nytkin..
Mutta todellakaan en lähde etsimään väkipakolla vierelleni ketään vaan hän tulee, jos on tullakseen. Mutta sen tiedän, että ilman elämänkumppania en ole valmis loppuelämääni viettämään.
Ihanaa !
Mulla kanssa oli aivan mieletön haku- ja menovaihe vielä keväällä ja kesällä....olin ollut aviksessa 20v, kilttinä ihmisenä vielä, kannoin ja huolehdin
perheen lisäksi äidistäni jne jne...olin tosi "hyvä" ihminen, avioliitossa ollessa uskollinenkin viimeiset 15v
ja sitten, eron jälkeen...jeesus että alkoi miehet
maistua, seksikin oli monesti ihan toista kuin exän kanssa...jotenkin vapauduin itsekin, uskalsin, halusin...ja olin kiiiiitollinen joka
reilulle kivalle äijälle, jonka kanssa sain kokea hyvää seksiä ja läheisyyttä....
MUTTA nyt myöhemmin mulle on tullu jokin burnout duunissa, jatkuvaa kroonista väsymystä jne...
työterveyslääkäri passitti psykiatrin konsultaatioon, epäilivät että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö joka oli keväällä
maanisessa vaiheessa (psykiatrin näkemys oli ettei ole n o r m a a l i a sillätavoin juosta
sylistä toiseen "ei sillätavoin rakkautta löydä " jne) -mua on auttanut valtavasti kun kumminkin
olen kuullut muidenkin naisten kertoneen että olivat tosi "lutkia" jonkin aikaa eron jälkeen...
no, nyt on olo rauhoittunut, enää en epätoivoisesti enkä himonkaan vallassa säntäile joka vapaa iltaani mutta kyllä mulle vieläkin
kelpaisi joku vakipano (hyi muo), reilun kaveruuden merkeissä. - sen oon huomannu ettei musta vakavaan seurusteluun ole (vielä) , niin paljon on sellasta jonka ensin haluun ittelleni selvittää, kaitpa se klisheinen "itsensä löytäminen " ois nyt pääprojekti.
KIITOS kirjoituksestsi...
..oispa kiva kuulla onko muilla kokemusta noitten
"sairausetikettien" liimailusta ihmiseen.
T: Terve tyttö, kumminkin .
Hei Tupu!
Olen ihan sanaton - siis aivan uskomaton diagnoosi!!!
Tokihan en sinua tunne enkä lääkärin koulutusta omaa, mutta näin omakohtaisen kokemuksen kautta näkisin, että sinulla tullut eron jälkeinen masennus vasta nyt hieman myöhemmin. Itsellä se löi päälle heti kun tuli ilmi, että miehellä toinen eikä elämä tästä enää jatku..
En syönyt, käynyt ulkona, vähäinen ruoka ei pysynyt sisällä, itkin varmaasti kaikki tulevaisuudenkin kyyneleet varastosta ja pidin omalta osaltani suomalaisten nenäliinakulutuksen hyvällä tasolla.
Koska töistä ei tullut mitään, olin apaattinen, saamaton jne...kävin työterveydessä, psykologilla ja samanaikaisesti vielä perheterapiassa (tosin yksin) seurakunnan tarjoamana. Kukaan noissa edellämainituissa paikoissa ei todellakaan minua leimannut noin - toki silloin ei tämä vauhtivaihe ollut vielä alkanut, mutta kohdallani diagnoosi oli keskivaikea masennus, johon sain lääkityksen (Ciprelex 10mg).
Kuukauden verran oli melkoista alavireisyyttä mutta sitten alkoi elämä voittaa ja uskaltauduin katsastamaan mitä maailmalla on minulle vielä tarjota. Kilttinä tyttönä toki ystäväpiirissäni hieman ihmeteltiin, mikä vaihde olikaan nyt löytynyt, mutta KUKAAN ei tuominnut (ainakaan minulle tullut suoraan sanomaan). Seurakunnan terapiassakin kävin näitä kokemiani lyhyitä suhteita läpi enkä saanut mitään moraalista saarnaa vaan todettiin, että se kuuluu nyt tähän etsikkovaiheeseen.
Sinuna kävisin kyllä nyt vielä jossain muulla lääkärillä, vaikka terveyskeskuksessa tarkistamassa tuota diagnoosia - joskus "vielä aiemmassa elämässä" itselle tehty melkoisen metsään menevä diagnoosi, jota en onneksi uskonut, koska sen lääkityksen jälkeen minusta todennäköisesti olisikin tullut se mistä yritettiin minua parantaa.
Mutta hei, otapa nyt vielä toisaaltakin selvää ja mene lääkärille sillä mielellä että kerrot erostasi ja nykyisestä "väsyneestä" fiiliksistä ja jätä nuo suhdejutut vallan kertomatta.
Tsemppiä sinulle!!!
olisi mukava kuulla jatkostasi!
Muuten ymmärrän tekstisi, mutta viimeinen kappale on pelottava. On äärimmäisen tärkeää kertoa lääkärille ihan kaikista jutuista - varsinkin noin merkittävistä ihmissuhdejutuista. Ja kannattaa myös kertoa, millaisen diagnoosin on aiemmin saanut ja miksi mahdollisesti kokee, että homma on ymmärretty ihan väärin. Väärinkäsityksiä puolin ja toisin voi syntyä tosi helposti - siksi kannattaa AINA kysyä lääkäriltäkin asioita vaikka sata kertaa uudestaan, jos tuntuu ettei nyt ihan sataprosenttisesti ole ymmärtänyt, mitä se lekuri oikein tarkoittaa. Ja myös jos on lääkärin kanssa eri mieltä niin kannattaa ehdottomasti ilmaista asia.
En usko, että mitään maanis-depressiivista diagnoosiakaan annetaan kovin kevyin perustein. Ei siis kannata jättää kertomatta runsaista ihmissuhdekokeiluista. Diagnooseihin vaaditaan usein aivan tarkoin määrätyt ja vaativat kriteerit. Maanis-depressiivisiä meistä olisi varmaan suurin osa jos diagnoosit tehtäisiin ihmissuhteiden tahtia kysellen.
Lääkärin täytyy ihan oikeasti saada hyvä kokonaiskuva potilaasta. Jos jotain jättää kertomatta (vaikka tuntuisi itsestä ihan pikku asialtakin), vaikeutuu lääkärin työ huomattavasti ja näin sitä vasta vääriin diagnooseihin tullaankin.
Tuntuu hyvältä kuulla olevansa "vain yksi muista", ihanaa...
Itse-epäily on kaiketi kaikkein "tappavinta", mulle ainakin...tarkoitan eniten kait sitä ettei osaa vaan armahtaa itseänsä ja luottaa elämän voimiin...siihen että on erilaisia vaiheita ja ne
eletään läpi niin kauan kuin on tarvis.
Kun se psykiatri kyseli multa tulevaisuuden hahmotelmia/suunnitelmia vastasin sille että aion juosta miehissä niin kauan kunnes tuli on palanut loppuun :) ...tai kunnes Jumala (tai olkoon se vaikka Korkeampi Voima) mut siitä vapauttaa , en "voi " lopettaa, se on kuin yrittäisi nostaa itseään omista kantapäistään.
Tämä asenne tuntui erikoisesti vaivaavan k.o. lääkäriä ..ei ymmärtänyt, ollenkaan.
No, pidin oikein rauhallisen viikonlopun lasteni kanssa, lepoa, paljon ruokaa :) ja kynttilänvaloa, hiljaisuutta.....nousipa sitten
rauhaisaan mieleeni muutama seikka; hyvänen aika, olen (eron vuoksi) muuttanut kolmesti, TYÖTEHTÄVÄT duunissa muuttuivat täysin, vastuutakin paljon enemmän kuin koskaan, avioero,
ikää 45v, ekan kerran kuukautiset heitti tossa
oikein tosi rajusti... EIHÄN tossa kovinkaan halua kuulla lisäksi että "et ole kyllä aivan terve " -voi herrajeesus :)
Taidanpa armahtaa itseäni ja pitää puoliani,
hyväksyä että on ollu rankat ajat, ei ihme jos väsyttää.
ENKÄ aio enää kertoa asioitani/mietteitäni yhtä avoimesti kuin ennen, edes lääkärille, hekin ovat
vain ihmisiä ja tulkitsevat omien asenteidensä/käsitystensä mukaan .
Mulla on ollu sama kuin joku tossa kirjoittikin,
TUNNEtasolla oon joihinkin juttuihin menny, aivan liiaksi...siksipä mielestäni paras suhde oli yhden "hoitopojan" kanssa, pelkkä kaveruussuhde
jossa annettiin syliä ja seksiä vastavuoroisesti..mitkään tunnekoukut ei päässeet satuttamaan, puolin tai toisin :)
Joskus sellastaki suhdetta tosiaan tarvii !
Tupu
Minulla alkoi miesten kanssa leikkiminen jo avioliiton aikana. En ymmärrä miten ei mieheni huomannut mitään. Tein treffejä netin kautta ja tapailin miehiä, en tiedä itsekään kuinka monta. Jonkun kanssa sovimme jo ennen tapaamista seksistä. Joittenkin kanssa kävin vain kahvilla. Minulla meni lujaa.
Elin sellaista elämää 2 vuotta.
Muutin pois kotoanikin kun ei miehen kanssa enää seksi luistanut ja inhotti koko mies.
Muutuin ihmisenä, minusta tuli hiljainen ja arka. En enää pitänyt yhteyttä ystäviini joita ei ole ollutkaan kovin montaa.
Minä halusin vain rauhaa ympärilleni.
Nyt huomaan eläneeni sen ajan läpi. Ei enää kiinnosta miehet. Ehkä tämä vaihe oli vain elettävä.
Nyt haluan alkaa kaiken alusta.
En ole enää se sama ihminen kuin ennen juoksuaikaa mutta tuhkasta aion nousta. Olen viisaampi ja ehkä osaan antaa taas arjelle sille kuuluvan arvon.
Hyvä huomata että on muitakin saman kokeneita. Miehillä tämä vaihe on nimeltään 50 villitys. Onkohan kukaan ymmärtänyt että naisillakin on omansa, mutta kukaan ei ole sille nimeä keksinyt. Miehillä asia ymmärretään, naisilla ei.
.....miehille se villitys on jotenkin "sallitumpaa"...nainen saa helpommin
syyllisyyksiä (tai siitä en oo varma, on ehkä enemmän luonne- kuin sukupuolikysysmys),
naisen on vaikeempi uskaltaa kertoa kenellekään
"sekoiluistaan", siitä pelosta että tulee leimatuksi kevytkenkäiseksi, huoraksi tai , kuten minut, mielialahäiriöiseksi :D
Et, Minna, maininnut ikääsi, mutta mä ainakin
huomasin s e l v ä n eron halukkuudessani ja seksistä nauttimisessa muutama vuosi sitten, tää ikä on tosi nautinnollista ( ja nöyryyttävää, koska naiselle ei periaatteessa "sovi" seksinnälkä) aikaa. Onneksi mulle löytyi kumppaneita, joiden kanssa sain seksiä EIKÄ tarvinnut tuntea itseään lumpuksi tai löyhäpäiseksi , ihan ihmiseksi vain.
Arvaan, että tuomitsijoitakin löytyy...lohduksi
heille voin sanoa, että viitisen vuottaa sitten en
i k i m a a i l m a s s a olisi ymmärtänyt tai
hyväksynyt sellaista naista joka nyt itse olen :D
...elämä opettaa, ei pidä tuomita jollei ole
kulkenut toisen kengissä, pitkän matkaa.
Tupu
Itse en ole vielä eronnut, perheneuvolassa kuljen päätäni selvittämässä, mitä haluan. Kuitenkin viimeisen vuoden olen koko ajan katsellut ympärilleni ja jos joku mies on vähänkään kiinnittänyt minuun huomiota, retkahdan häneen tunnetasolla. Uskoton, siis SILLÄ tavalla, en ole ollut tulevalle ex-miehelleni, mutta henkisesti senkin edestä.
Vähän pelottaa tällainen miehen metsästys ja kun luin sinun "hulluko" viestiä, pelottaa vähän lisää. Uskon nimittäin, että minä elän varmaan eron jälkeen samanlailla. Samoin minä olen 15 v aloittanut suhteeni nykyiseni kanssa, ensi keväällä tulisi 20 vuotta täyteen. Samoin olen ollut kiltti, en juo lainkaan. Mutta tänä syksynä olen käyttänyt jonkin verran viinaakin ja bailannut niin pirusti. Ihmisiksi kylläkin, ainakin vielä.
Eniten pelottaa se, että minulla on heti tunteet pelissa. Kun osaisinkin kevyesti heittää huulta, flirttailla ja nauttia uudesta tilanteesta, mutta kun minä ihastun/rakastun heti... Pelkää saavani vielä monta iskua siipeeni, mutta sen pelon saan maksaa, mikäli todella aion nykyisestä suhteestani lähteä ja avioeron hommata. Homma on niin kuollutta, että enemmin pelkään ja otan iskuja vastaan kuin elän tätä pystyyn kuollutta elämää!
Kiitos kirjoituksistanne, tässä varmasti tarvitaan vertaistukea näihin tunnemyrskyihin. Olen elänyt kutakuinkin samallailla. Olen helposti ihastuva/rakastuva ja minuun on helppo ihastua. Sinulle sanoisin että (kokemuksen syvällä rintaäänellä) että parempi erota ilman kolmatta osapuolta, jos et halua joutua ystävien ja sukulaisten silmissä syylliseksi eroon. Tai selvitä mistä johtuu halusi eroon. Koska mielestäni se ajattelutapa että haluaa erota, johtaa siihen ennenpitkään. Minäkin haudoin sitä lähemmäs kymmenen vuotta. Toista ihmistä ei voi muuttaa sellaiseksi kun haluaisi, joten ainut tie on muuttaa omaa ajattelutapaa sellaiseksi että haluaa olla sidottu ja ymmärtää sen mitä varten. Tietenkin yhdessä pitää sitten sopia miten elää että kummankin tarpeet tulisi tyydytettyä ja olla mahdollisimman rehellinen. Tunnen että itse sain enemmän hyväksyviä ja ihailuja kun olin siveellisesti naimisissa, nyt monet paheksuu sinkun/yksinhuoltajan elämää. Ehkä vain luulen niin--että olen niin vanhoollinen. Toive olisi kuitenkin vielä tasapainoisesta liitosta. Tuskin uskallan naimisiin asti, niin paljon on siipeeni tosiaan tullut.
Siitä että on aloittanut vakituisen suhteen lapsena (15 v), on varmasti osasyynsä, kun kehittyy ihmisenä ja tuntuu kun se toinen jarruttaa menoa..helposti kaataa ne omat vikansa toisen syyksi. Minä olen peiliin jo katsonut pitkään ja se on ollut tosi hyväksi-- myös lapsien kasvatusta ajatellen. Tämä tie on aika pitkä ja kivinen--vaikkakin opettavainen ja tehnyt minusta vahvemman ihmisen kenties.
Takana on keskivaikea masennus, sitä tietenkin pelkään, että se toistuu, vaikkakin osaan jo lääkitä itseni, ettei se pääse niin pitkälle. Tällä hetkellä suhde jossa ei ole lupauksia, ja luulen että sitoutumattomuus on nyt paras vaihtoehto.
Kiitos vielä kaikille vastanneille ja tasapainoista elämää toivotellen..
kun ero oli jo vireillä tuli elämääni sattumalta mies joka oli minulle hyvin tärkeä ja sen avulla pääsin pois todella tuskallisesta parisuhteesta.Olin yrittänyt jo aiemmin erota mutta se ei vaan onnistunut yksin.Vieläkin olen hyvä ystävä hänen kanssa,vaikka en mitään vakavaa voi ajalellakkaan ennenkun käyn läpi kokonaan avioeroprosessini ja se kestää kun on ollut pitkä avioliitto.Hyvä että selvisin.
riman. Otsikko ja muutenkin, aika alhainen on ihminen jos ei muuta keinoa ole asiaa tehdä selväksi.
Kyllä se menojalka vipattaa, jos on pitkään joutunut elämään paketoituna ihmissuhteeseen, jossa tuntuu olevansa kuin liisterissä.
Ensimmäinen eroni oli shokki, kun siihen liittyi niin paljon muutakin kuin vain ero, mutta pahinta oli se jätetyksi tulemisen tunne. Tyydyin vuodeksi roikkumaan kakkosnaisena eräälle miehelle, joka oli minua jo avioliittoni aikaan pitkään katsellut. Lopulta tulin järkiini senkin suhteen ja heitin hänet näyttävästi pellolle. Sen jälkeen alkoi bailauskausi, jota kesti alle kaksi vuotta ja palasin kiltisti tuohon kakkosnaisen rooliini. Vaan enpä kestänyt kuin muutaman kuukauden, kun vihdoin törmäsin mieheen, joka todella vei jalat alta ja toiseen pitkäaikaiseen suhteeseen.
No sekin sitten meni ja nyt on ollut jonkinaikaa härdeliä jos jonkinmoista, mutta sekin alkaa laantua. En vain jaksa enää. Olen ystävystynyt yhden miehen kanssa ja meillä on sopimus vain seksisuhteesta. Sellaisena se todella myös pysyy, koska meillä ei ole mitään edellytyksiä muuhun.
Näinkin asian voi hoitaa.
Olin sinua paljon nuorempi kun erosin muutaman vuoden avioliitosta, mutta samoin olin vuoden-pari eron jälkeen ihan holtiton. Jälkeenpäin hävettää. Mutta ilmeisesti kuuluu kuvaan. Nyt onnellisesti naimisissa.
Päädyin lukemaan näitä avioerojuttuja, vaikka itselläni ei aiheesta ole oikeastaan edes sivustakatsojan kokemuksia. Toivottavasti hyväksytte minut kuitenkin "vierailevana tähtenä" palstallenne.
Puhuitte aika paljon "etsikkoajasta". Tuo termi nimenomaan sai mut nyt kirjoittamaan. Oon siis 21-vuotias, en oo koskaan seurustellut mutta nyt musta tuntuu, että oon valmiimpi kuin koskaan. Ja vaikka perustuksiltani oonkin sellainen ihminen, että haluaisin ehdottomasti pitkän ja vakituisen suhteen yhden ihmisen kanssa, on mulla nyt kuitenkin sellainen tunne, että haluaisin kokeilla monia ihmisiä! Siis mulle on ihan parin viime viikon sisällä tullut sellainen tunne, että haluaisin ihan hirveästi flirttailla, pussailla ja halailla eri poikia. Tää on ihan hullua! Oon ollut tosi ujo miesten suhteen, mutta nyt tuntuu, että mulla on tosiaan se "etsikkoaika" päällä.
En mä nytkään pystyisi tosta noin vaan kapsahtamaan baarissa jonkun miehen kaulaan, mutta mieli tekisi. Vaikka en kenenkään kanssa oo vielä ehtinyt edes halailemaan, mulla on ihan hirveän hyvä olo puhtaasti sen takia, että tuntuu kuin mun kahleet olis vihdoinkin irronneet. Oon niin tajuttoman valmis ihastumaan ja hullaantumaan!
Kai tällainen etsikkoaika on vähän samanlainen juttu kuin esim. se, haluaako lapsia. Jonain "biologisena hetkenä" se vain iskee ja sit on pakko päästä toteuttamaan itseään tai voi tulla aika tukahtunut olo.
Tässä viestiketjussa on analysoitu sitä, kuinka menojalka värisee ja on etsikkoaika. Kirjoittajilla on se etu, että sekoilun annostelu on kiinni lähinnä omasta valinnasta, siis halusta ja kiinnostuksesta. Keskivertomiehellä voi kestää useita vuosia hankkia vastaavat välttämättömät opettavat kokemukset, vaikka halu ja into olisi kuin mieletön...koska ensin on hankittava sekoilun edellyttämät sosiaaliset taidot. Omasta erostani on puolitoista vuotta, suhde ja uskollisuus kesti osaltani lähes 10 v. Kokemusten ja kontaktien luominen on työtä eikä mitään kepeää hauskanpitoa - kepeää se olisi, jos ei itse tarvitsisi nähdä niin paljoa vaivaa ja ottaa iskuja vastaan, jos voisi olla objektina, vapaalla. Jos asiat tapahtuisivat pääsääntöisesti vain olemalla, suostumalla jutustelemaan. Olen hieman kitkerän kateellinen kirjoittajille, jotka voivat pitää hauskaa miesten kanssa/kustannuksella sopivaksi katsomansa ajan ja lopettaa sitten tarpeeksi opittuaan. Toimintaa pikakelauksella. Tästä katsoen saavutan saman tason noin kahdeksan vuoden kuluttua:)
...."koska ensin on hankittava sekoilun edellyttämät sosiaaliset taidot"....
Ehkäpä niinkin...mutta mulla on eri kokemus.
Oon raitis, en "voi" juoda, joten mistään sekoilusta ei oikeastaan ollut kysymys.
Kohtaamisiin tepsi (vaikka olen TOSI ujo ihminen,
itseasiassa) sama kuin ihmisiin yleensäkin:
avoimuus, rehellisyys, toisen kunnioittaminen,
ystävällinen, kiinnostunut suhtautuminen, lämpö
ja ystävyys.
Ja voi kyllä, kyllä mua sattui sydämeen, tulin
toisinaan torjutuksi tai hylätyksi.
Mutta se on kestettävä, ei kannata vetäytyä..
joku aina kumminkin tykkää, juuri sinusta.
joten....helppoa, eikös :)
Tupu
..on muitakin samassa tilanteessa olevia, helpottaa minua, varmaan teitä muitakin!
Oikeastaan, en ole mitään katunut, vaikka joskus olen morkistellut..Seksin saralta olen aika tavalla oppinut lisää..: )Ja vars. kun ex mieheltä sain usein kuulla miten kylmä ym olen..En ole enää.Miehessäkin vika voi olla.
Krisse
Mulla on samanlainen tausta kuin sinullakin eli nuorena liittoon mennyt ja 20 vuotta sitä kesti. Reilu ½ vuotta kesti juoksemista baarista toiseen ja irtosuhteiden etsimistä. Tuli loppuvaiheessa olo ettei näin voi enää jatkua. Sitten sattumalta tapasin nykyisen miesystäväni ja nyt olemme olleet yhdessä ½ vuotta ja elämä maistuu. Baareista en ainakaan löytänyt yhtään mitään. Vaikka tuntuukin, että tämä uusi suhde tuli aika äkkiä, mutta toisaalta olin tehnyt henkisesti eroa exästä jo 5 vuotta. Menovaihe kuitenkin oli tehtävä ja en kadu sitä lainkaan. Se oli kasvattavaa aikaa, elin toista nuoruutta, kun se ensimmäinen meni seurustellessa. Tsemppiä vaan.
...Huora