Mä oon niin onneton vaikka oon onnellinen. Mä olen onnellinen tosta mun ihanasta lapsesta ja siitä että saan vihdoin olla äiti. Mutta mä en ole onnellinen tästä/tässä avioliitossa. Mä koen että mun naiseuteni menee hukkaan miehen kanssa joka ei sitä arvosta. Mä haluan seksiä, läheisyyttä, ihania juttutuokioita, haluan että mulle vastataan kun kysyn jotain, haluan että mut huomataan, haluan kaikkea sitä mitä olen antanut. Mun mies huomaa vaan lapsensa ja tabinsa. Tuntuu että oon jumissa, tuomittuna kulkemaan näin surkeessa liitossa. Tuntuu että tässä ei ole rakkautta.. Mitä ihmettä mun pitäis tehdä kun sanat eikä teot auta? Onko isyys kuitenkin vielä niin uusi asia, eikä mies ole siihen kunnolla sopeutunut? Meidän lapsi täyttää kohta vuoden ja viimeiset puoli vuotta olen odottanut ja toivonut muutosta...
Lapsi muutti parisuhteen
hiipuva toivo
491
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
...että äitiyteen ja isyyteen kasvetaan. Ne eivät ole itsestään selvyyksiä nekään. Ei vaadita itselle vaan annetaan. Aloitukseen uskon vain provona, sorry.
Te ootte olleet kahden kesken, parina vain toisillenne. Nyt kaikki täytyy jakaa kolmen kesken ja ehkä vähän enemmänkin nyt uudelle tulokkaalle. Monesti liitoissa käy vähän toisinpäin eli nainen omistautuu täysin vauvalle ja mies jää syrjään. Toivottavasti tasaantuu. Malta tovi. Ymmärrän naisena että nainen yleensä tarvitsee enemmän kaikkee huomiota, hellyyttä, koskettelua, läheisyyttä, turvaa kuin mies. Jos miehet tänän ymmärtäisivät, avioeroja olisi maapallolla vähemmän.
Ensimmäisen lapsen syntymä mullistaa elämän totaalisesti, kokemusta on. Sain aikoinaan itse kunnon identiteettikriisin, aloin ihmetellä, olenko enää mitään muuta kuin vauvan äiti. Kaipasin kaikkea sellaista elämää ja "vanhaa itseäni", mitä oli ollut ennen vauvaa.
Se on todella yleistä, kaikki läpikyvät saman jossain määrin, vaikka osa ei uskalla sitä tunnustaa,kun luulee tuntemuksiaan vääriksi. Positiivinen seikka on, että se menee ohi ajan kanssa. Luonto on kai tarkoittanut, että äiti (tai isä) on vauvan alkuvaiheen niin symbioosissa sen kanssa, että vauva varmasti selviää hengissä sen hänelle vaarallisimman ajan. Silloin elämä pyörii korostetusti vauvan ympärillä, ja sitä kokee itsensä melkein vain äidiksi, jolla ei ole enää omaa elämää.
Se siis menee ohi ajan kanssa. Muistan, miten täkeää itselleni oli hankkia oma pieni käsilaukku. Sellainen, joka symboloi sitä, ett olen nainen enkä vain äiti. Sellainen käsilaukku, jota ei voisi vahingossakaan luulla vauvan hoitolaukuksi, joka roikkuu isona ja käytännöllisenä möhkäleenä rattaiden työntöaisassa... Sitten kadulla kävellesäämme (rattaiden kanssa, enhän enää koskaan liikkunut missään yksin ja "vapaana"), näin yhdellä toisella äidillä samanlaisen laukun! Pikkuruinen tote, jolla oli takuulla aivan sama symboliarvo hänellekin.
Olen huomannut myös, että tosi monet tuoreet äidit lakavat pukeutua juhlatilaisuuksiin seksikkäämmin kuin ennen. Vastapainoa arjelle tietysti, mutta myös osoitus siitä, että "katsokaa, olen kaunis ja seksiäs, vaikka olenkin äiti". Itselleni tuli myös tärkeäksi sisustaa omaa makuuhuonetta aikuisemmaksi ja naisellisemmaksi, kun vauva muutti nukkumaan omaan huoneeseensa.
Eli tällaisia juttuja jokainen äiti läpikäy tavallaan. AP:n kirjoitus voisi olla yhtä hyvin miehen kynästä, mutta myös naisen, toisin kuin joku yllä luuli sitä provoksi. Ihan yleisiä tunteita oikeasti. Tosin olisi paremp varata joskus aikaa käydä kaksistaan "treffeillä" miehen kanssa, niin suhde pysyisi paremmassa kuosissa tuon vauva-ajan, jonka jälkeen pikkuhiljaa alkaa elämä normalisoitua (uudeksi normaaliksi, se ei koskaan enää palaa ihan samanlaiseksi kuin ennen.)
Kolmen lapsen äitinä voin kertoa, että takaisin paluuta ei enää ole...mutta se ei tarkoita, että elämä ei voisi olla yhtä antoisaa ja hyvää parisuhteessa jossa on lapsiakin. Kun olit yksin mieheni kanssa niin miehesi kaikki aika ja huomio oli sinulle...ja toisinpäin. Nyt on lapsi...vain yksivuotias vielä...hänen kuuluukin olla keskipiste ja varastaa isän ja äidin huomio. Isän ja äidin yhteinen aika vähenee ja mahdollisuudet läheisyyteen vähenevät. Mutta rakkautta ylläpitää tuo pieni yhteinen pikkuihminen, ja jos ei ole aikaa muuhun, niin sitä voi jakaa iloa joka liittyy tuohon pikkuihmiseen. Itse mm. miehen ollessa omilla teillään niin muistuttelen meistä esim lähettämällä hänelle kivan kuvan vauvastamme ja uskon, että se koskettaa isän sydäntä enemmän kuin mikään muu viesti. Totta kai laitan hänelle välillä rakkausviestejäkin ja kotona yritän muistutella siitä, että rakastan häntä. Mutta arki on arkea eikä meilläkään mitään suurta romanssia ole ilmassa. Minä teen kotijuttuja ja hoidan lapsia. Mieheni tekee omia juttujaan. Mutta omaa rakkauttani mieheeni ylläpitää jo ajatus siitä, että hän on oma aviomieheni riippumatta siitä miten paljon romantiikkaa on tai ei ole. Nyt on tällainen vaihe elämässä...on vauvan ja pienten lasten aika...Minä en ole enää pääroolissa. Olen pyykkääjä, kokki, siivooja, lohduttaja, turvasyli...En ehdi edes olla prinsessa tai muu mieheni huomion kohde. Mutta ei se tarkoita sitä, että en rakastaisi miestäni tai hän ei rakastaisi minua. Ihmisellä on paljon sellaisia elämäntapahtumia, jossa hän joutuu "luopumaan"...askel askeleelta joudumme elämässä luopumaan itsestämme ja egostamme. Mutta tämä on osa henkistä ja hengellistä kasvua. Opimme antamaan ottamisen sijaan. Emme ole enää keskipisteessä kuten vauvana olimme maailmankaikkeutemme keskipiste. Lapsi on ihana opettaja. Hän opettaa äitiään ja isäänsä tässä itsestä luopumisen tiellä.