Olen 24-vuotias nainen ja olen seurustellut kohta 6 ja puoli vuotta 26-vuotiaan miehen kanssa. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet sekavaa. En sano, että meidän parisuhde olisi mitenkään hohdokas, koska siihen rehellisesti sanottuna liittyy se, että me molemmat olemme pettäneet toisiamme kerran. Suhteemme aikana olen tehnyt yhteensä 2 aborttia, joita kadun koko loppu elämäni. Olen saanut myös yhden keskenmenon. Kun sain keskenmenon 3 vuotta sitten, tajusin niiden aborttien olleen se suurin virhe elämässä. Silloin kun tein abortit ei se juuri tuntunut missään. Mutta nyt, ainakun edes ajattelen asiaa iltaisin kotona yksin, tuntuu että voisin vain repiä hiukset päästäni miksi en ajatellut että minusta olisi ollut äidiksi. Minulla olisi ollut kokonainen tukiverkostokin.
Minulla ei ole yhtään oikeaa ystävää. En tiedä miksi, yritän hyväksyä aina jokaisen sellaisena kuin on ja antaa heille mahdollisuus murtaa minun muurini, mutta kukaa ei tunnu haluavan päästä muurin toiselle puolelle jotta tuntisi minut paremmin. Tiedän olevani hyvä ystävä, jos vain saisin edes yhden.
Mitä poikaystävääni tulee. Peliriippuvuus, jättivelat, jotka ovat kyllä menossa parempaan, juo joka viikonloppu ja aina kun on vähäkin vaikeampaa, asuu 500 kilometrin päässä minusta ja näemme kerran kahdessa kuussa, mutta soittelemme ''joka päivä''. Kerran kahdessa kuussa näemme niin, että näemme joko siellä hänen luonaan tai täällä minun luonani. Hän tulee tänne perjantai yöllä, rakastelemme seuraavana aamuna ja sunnuntai aamulla hän lähtee takaisin kotiinsa.
No sitten se ongelma on lupausten pitäminen. Teen itse kaikkeni pitääkseni suhteemme erilaisista lupauksista kiinni. Mutta miksi hän repii ne aina kahtia. Hän aina lupaa, kuinka hän tekee asialle jotain ja lupaa tehdä kaikkensa. Ja lopuksi lause ''tuletpahan näkemään''. Ja minä hölmö, uskon se joka kerta. Ja aina petyn, itken ja murrun. Kunnes taas uskon lupauksiin joita ei edes ole.
Kaksi vuotta hän on vannonut muuttavansa takaisin tänne missä minä asun. Hän on siis kotoisin täältä. No, hänen piti muuttaa tänne taas ensvuoden puolella ennen kesää, mutta yllättäen kolmas joulu kun saan kuulla häneltä, että mitään muuttoa ei tule, vaan saan odottaa vielä 2-5 vuotta, jos en itse muuta hänen luokseen helsinkiin. Helsinkiin, paikkaan jossa olen asunut vajaa vuoden, jossa en vain saanut mitään kontakstia siihen, että tekeisin siitä asuinseudusta kotini, siksi muutin kotiseuduille takaisin.
Juominen ja pelaaminen on asioita joissa hän ei pidä lupauksiaan. Aina hän niihin ratkeaa. Hän tienaa kuukaudessa puolet enemmän, kuin minä. Minä sentään vielä opiskelenkin ja teen satunnaisia työvuoroja kuukaudessa. Tosi vaan on, että minä olen se henkilö, joka lainaa hänelle joka kuukausi rahaa. Kyllä hän sen maksaa kuitenkin aina takaisin.
Yhden esimerkin vielä kerron. Jos sovimme suhteessamme sitä mihin meidän pitää panostaa ja missä asiassa tukea toista enemmän ja oppia ymmärtään toista. Menee viikko niin hän tekee kaiken päinvastoin. Tai jos olemme sopineet jostain matkasta yhdessä, niin jos vaan hänen kaveriporukassaan tulee samoihin aikoihin jokin muu meno niin minun ja hänen yhteinen matka siirtyy. Olen automaattisesti se kakkonen. Voinko edes ajatella että häviän aina hänen kavereilleen.
Rakastan häntä valtavasti. En vain enää tiedä mitä teen. Kun en halua eroakaan. Olemme kokeneet niin paljon hyvää ja huonoa, mutta aina olemme selvinneet niistä yhdessä. Jaksanko vain odottaa..
Minulla ei ole yhtään oikeaa ystävää. En tiedä miksi, yritän hyväksyä aina jokaisen sellaisena kuin on ja antaa heille mahdollisuus murtaa minun muurini, mutta kukaa ei tunnu haluavan päästä muurin toiselle puolelle jotta tuntisi minut paremmin. Tiedän olevani hyvä ystävä, jos vain saisin edes yhden.
Mitä poikaystävääni tulee. Peliriippuvuus, jättivelat, jotka ovat kyllä menossa parempaan, juo joka viikonloppu ja aina kun on vähäkin vaikeampaa, asuu 500 kilometrin päässä minusta ja näemme kerran kahdessa kuussa, mutta soittelemme ''joka päivä''. Kerran kahdessa kuussa näemme niin, että näemme joko siellä hänen luonaan tai täällä minun luonani. Hän tulee tänne perjantai yöllä, rakastelemme seuraavana aamuna ja sunnuntai aamulla hän lähtee takaisin kotiinsa.
No sitten se ongelma on lupausten pitäminen. Teen itse kaikkeni pitääkseni suhteemme erilaisista lupauksista kiinni. Mutta miksi hän repii ne aina kahtia. Hän aina lupaa, kuinka hän tekee asialle jotain ja lupaa tehdä kaikkensa. Ja lopuksi lause ''tuletpahan näkemään''. Ja minä hölmö, uskon se joka kerta. Ja aina petyn, itken ja murrun. Kunnes taas uskon lupauksiin joita ei edes ole.
Kaksi vuotta hän on vannonut muuttavansa takaisin tänne missä minä asun. Hän on siis kotoisin täältä. No, hänen piti muuttaa tänne taas ensvuoden puolella ennen kesää, mutta yllättäen kolmas joulu kun saan kuulla häneltä, että mitään muuttoa ei tule, vaan saan odottaa vielä 2-5 vuotta, jos en itse muuta hänen luokseen helsinkiin. Helsinkiin, paikkaan jossa olen asunut vajaa vuoden, jossa en vain saanut mitään kontakstia siihen, että tekeisin siitä asuinseudusta kotini, siksi muutin kotiseuduille takaisin.
Juominen ja pelaaminen on asioita joissa hän ei pidä lupauksiaan. Aina hän niihin ratkeaa. Hän tienaa kuukaudessa puolet enemmän, kuin minä. Minä sentään vielä opiskelenkin ja teen satunnaisia työvuoroja kuukaudessa. Tosi vaan on, että minä olen se henkilö, joka lainaa hänelle joka kuukausi rahaa. Kyllä hän sen maksaa kuitenkin aina takaisin.
Yhden esimerkin vielä kerron. Jos sovimme suhteessamme sitä mihin meidän pitää panostaa ja missä asiassa tukea toista enemmän ja oppia ymmärtään toista. Menee viikko niin hän tekee kaiken päinvastoin. Tai jos olemme sopineet jostain matkasta yhdessä, niin jos vaan hänen kaveriporukassaan tulee samoihin aikoihin jokin muu meno niin minun ja hänen yhteinen matka siirtyy. Olen automaattisesti se kakkonen. Voinko edes ajatella että häviän aina hänen kavereilleen.
Rakastan häntä valtavasti. En vain enää tiedä mitä teen. Kun en halua eroakaan. Olemme kokeneet niin paljon hyvää ja huonoa, mutta aina olemme selvinneet niistä yhdessä. Jaksanko vain odottaa..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Nyt käsi sydämelle, nuori nainen: uskotko oikeasti, että tämä parisuhteen vapaamatkustaja, jonka kanssa olet etäsuhteessa, tulee muuttumaan? Uskotko, että voit alkaa luottamaan häneen täysin - niin kuin vakaalla pohjalla olevassa parisuhteessa pitää voida tehdä?
Mikä saa sinut rakastamaan häntä valtavasti, vaikka hän tuottaa sinulle pettymyksiä jatkuvalla syötöllä? Onko nyt niin, että olet luonut teidän hyvistä hetkistänne pääsi sisälle jonkinlaisen ihannekuvan siitä, millaista teillä VOISI olla, jos toinen osapuoli olisi yhtä sitoutunut suhteeseenne kuin sinä vaikutat olevan? Mieti nyt... Onko sellaisella ajatuksella mitään todellisuuspohjaa?
Rakkaus on merkillinen juttu, sitä haluaa vain uskoa toisesta hyvää, vaikka miten saisi kuraakin silmilleen... Olette olleet yhdessä reilut 6 vuotta ja mitä olet saanut? Tyhjiä lupauksia, ei mitään selvyyttä siitä, onko teillä yhteinen tulevaisuus samalla paikkakunnalla ja jos onkin, niin onko se kahden vai viiden vai kymmenen vuoden kuluttua... Sitten, kun poikaystävällesi sopii - tai ehkä sekin vielä muuttuu matkan varrella.
Jos todella uskot teihin ja yhteiseen tulevaisuuteenne, fine - mutta mieti, tuhlaatko vain aikaa ja vain petyt lisää katteettomiin lupauksiin.