Elämääni tuli ihminen, josta pidin heti alusta alkaen. Ystävällinen, lempeä ja lämminsydäminen henkilö. Sellainen sukulaissielu, jollaista en ollut aiemmin tavannut. Meistä tuli hyvät ystävät, niin luulin. Tuin häntä hänen murheissaan, halusin jakaa iloja ja suruja. Sanoin, että välitän hänestä. Hän kehui, että ystävyyteni lohdutti häntä ja kiitti ystävyydestäni. Olimme työkavereita.
Jäätyäni työttömäksi hän itki ja sanoi lähtöpäiväni olevan surun päivä. Sovimme pitävämme yhteyttä. Jostain syystä hän kuitenkin vaivautui, kun sanoin että voitaisiin tavata joskus; asuimme samoilla kulmilla. Hän sanoi olevansa kiireinen, eivätkä kiireet tuntuneet helpottavan ajan kuluessa. Lopulta kerroin, että asia alkoi painaa minua. Hän sanoi, etten tarvitsisi huolestua, kiireet ne vain estivät näkemisen. Minulle tämä ystävä oli oikeasti tärkeä, mutta jokin hierti. Lopulta otin asian uudelleen esille, ja silloin hän suuttui minulle. Hän sanoi, ettei koskaan ole ollut ystäväni, olin vain luulotellut niin. Lohtua hän olisi kuulemma saanut vaikka keneltä, vaikka kaljakuppilasta. Hän kielsi kaiken yhteydenpidon ja sanoi ettei halua minulta koskaan mitään. Pyysin itku kurkussa anteeksi, jos olin jotenkin loukannut häntä, mutta hän katsoi vain ilmeettömästi ja sanoi päättäneensä ettei koskaan elämässään ole minun ystäväni.
Kertokaa ihmiset, mistä oikean ystävän tunnistaa. Minun sydämeni särkyi palasiksi, enkä tiedä miten ne rippeet saisi kootuksi että voisin taas luottaa "ystävään".
Jäätyäni työttömäksi hän itki ja sanoi lähtöpäiväni olevan surun päivä. Sovimme pitävämme yhteyttä. Jostain syystä hän kuitenkin vaivautui, kun sanoin että voitaisiin tavata joskus; asuimme samoilla kulmilla. Hän sanoi olevansa kiireinen, eivätkä kiireet tuntuneet helpottavan ajan kuluessa. Lopulta kerroin, että asia alkoi painaa minua. Hän sanoi, etten tarvitsisi huolestua, kiireet ne vain estivät näkemisen. Minulle tämä ystävä oli oikeasti tärkeä, mutta jokin hierti. Lopulta otin asian uudelleen esille, ja silloin hän suuttui minulle. Hän sanoi, ettei koskaan ole ollut ystäväni, olin vain luulotellut niin. Lohtua hän olisi kuulemma saanut vaikka keneltä, vaikka kaljakuppilasta. Hän kielsi kaiken yhteydenpidon ja sanoi ettei halua minulta koskaan mitään. Pyysin itku kurkussa anteeksi, jos olin jotenkin loukannut häntä, mutta hän katsoi vain ilmeettömästi ja sanoi päättäneensä ettei koskaan elämässään ole minun ystäväni.
Kertokaa ihmiset, mistä oikean ystävän tunnistaa. Minun sydämeni särkyi palasiksi, enkä tiedä miten ne rippeet saisi kootuksi että voisin taas luottaa "ystävään".
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ystävyys on asia jota ei voi selittää. Joskus sitä vaan tietää luottavansa toiseen
Olen monta kertaa miettinyt samaa että mistä tuntee ystävän??ei mistään ainakaan heti.pitää tutustua pitkään ja"syvemmin"ennen kuin voi luottaa..ainakin jos on joskus joutunut pettymään tuo tuntuu tosi pahalta että sinä "luulit"löytäneesi kunnon ystävän, ja hän käyttäytyi noin,muuta en osaa sanoa kuin unohda tuomoinen ihminen.Löydät kyllä vielä ystävän tunnut aivan siltä,kumpa minäkin..hyvää talven odotusta!!
Niinpä, miten ystävyyden voisi selittää ja miten, mistä löytäisi sellaisen todellisen ja aidon, samanhenkisen- ja kaltaisen kuin itsekin on. Minäkin olen sellaista ystävää kaivannut ja etsinyt jo pitkään ja etsin yhä, vaan tuntuu ettei tällaista ystävää löydy mistään tai ole olemassakaan.
Jotkut sanovat kai, että se on helppoa, mutta todelliseen ja syvempään ystävyyteen, mikä perustuu luottamukseen ja aitouteen ja kestää myös näin ikuisesti läpi elämän, en usko monenkaan omistavan. Vai omistaako joku? Mielestäni kuitenkin todelliseen ja kestävään ystävyyteen tarvitaan jotain paljon syvempää, jokin lujempi side tai henkinen kemiallinen yhteys mikä pitää ystävyyden olemassa ja elossa. Sehän voi syntyä ja alkaa jostain pienestä, ehkä vain vaistonvaraisesta tunteesta tai pienestä kipinästä tavatessasi uuden ihmisen.
Kuitenkin se pieni jokin voi olla uuden ystävyyden alku. Silti siihen kipinään tai tunteeseen tarvitaan ensin se jokin, mikä kertoo miksi juuri se ihminen tuntuu siltä. Ehkä ne sydämen kemiat vain löytyivät ja kolahtivat yhteen ja tunsit jotain mitä et ole ennen tuntenut. Sitä sielunsisaruutta ja ajatuksien samankaltaisuutta, sielujen sympatiaa, kuin katsoisit omaa tuttua minääsi katsoessasi hänen sieluunsa. Kuulostaako tutulta?
Joka päivä kulkiessani ja ihmisten ympärillä ollessani mietin usein, kumpa jotain tuntematonta voisi vain sormellaan koskettaa tai sanoa vain hei kysyäkseen kuka sinä olet. Niin moni ihminen vain kulkee ohitse ja tekisi mieli juosta perään ja huutaa näetkö minut. Mutta eihän se käy, vaikka haluaisikin, hulluksihan ne luulisivat ja säntäisivät pakoon. Joskus vain tuntuu että jokin katse, ele, sana kertoo tarkoittaen jotain ja haluaisi selvyyden mitä se tarkoittaa.
Tämä kylmä maailma on tunteeton paikka sellaiselle joka etsii ja kaipaa jotain todellista ja syvempää. Miten paljon meitä yksinäisiä onkaan, syystä tai toisesta. Vaikka kuinka etsisi ja toivoisi sitä oikeaa ystävää ei vain koskaan löydä tai missään kohtaa ja elämä vain lipuu ohitse, kunnes huomaat vanhana, että edelleen olet yksin, ystävätön.
Miten sellaista surua ja kaipauksen tunnetta voisi kuvata parhaiten. Kuin pala itsestäsi puuttuisi, kun kylmä tuuli puhaltaa sielusi lävitse ja sydämesi itkee hiljaista äänetöntä itkuaan. Ehkä sinäkin astelet tuo sama ääni sielussasi jota kukaan ei kuule. Jos sen äänen voisikin jossain kuulla ja kaksi tuntematonta toisensa löytää, olisiko se uuden ystävyyden alku?
Ehkä meidän ystävättömien, yksinäisten ja petettyjen ja pettyneiden sielujen pitäisi kokoontua livenä jonnekin missä 'kadonnutta' ystäväänsä, juttuseuraa tai sielunsisartaan voisi etsiä. Vähän niin kuin kirjastoon mennään lukemaan, olisi paikka missä ihmiset tapaisivat ja kohtaisivat siis selvinpäin vaikka jonkin harrastuksen tai tapahtuman merkeissä ja jonne myös voisi jättää ystävää etsitään ilmoituksia. Ehkä niin löytäisimme toisemme. Kokoontumispaikka olisi esim. vaikka jokin Ystävät Ry yhdistys tms. Eiköhän sillekin joku vetäjä/-t löytyisi.
No tämä nyt pomppasi ehkä hitusen asian ylikin, mutta kiitos lukijalle ja lähestyäkin kirjoittajaa voi, jos ajatukseni sykähdytti ; ).
En minäkään oikeastaan uskonut että sellaista todellista ystävää on edes olemassa. Sitten sen löysin, ehkä epätodennäköisen, mutta hyvin rakkaan. Olen tuntenut hänet vasta muutamia vuosia, mutta uskon tähän ystävyyteen. Se on jo kantanut monen vaikean paikan yli.
Tästä varmaan minut tunnet jos näitä ikinä luet. Vaikka paljon on tuntematonta toisissamme, onhan meillä aikaa, kaksi ihmisikää. Onneksi ne sattuivat edes osin samaan aikaan.
Ajatukseni kulkee paljolti samoja ratoja kun sinun. Olen miettinyt ystävyyttä erityisesti viimepäivinä kun luulemani ystävyys katkesi.
Se olisi kestänyt , mikäli olisin jaksanut olla aina samaa mieltä hänen kanssaan ja hyväksyä kaikki asiat jotka varsin sotivat omaa näkökantaani vastaan.
Hän tuntui olevan tyytyväinen kun minulla meni huonosti, että sai esittää avulliasta samarialaista ja sitten puoli kirjettä kehua kuinka hyvä ihminen hän on kun aina on valmis ajattelemaan muita....
No en enempää moiti häntä mutta puolentoistavuoden kuvitellun ystävyyden katkeaminen teki katkeraksi. Kestää kauan unohtaa ja ..vain unohtaa että häntä tunsinkaan koskaan ja luottaa en voi kehenkään enää.
Olen yksinäinen ihminen ja uskottavasti myös kuolen sellaisena, sillä sellaista joka jaksaa olla aito itsensä kaikessa ja hyväksyä myös toinen sellaisena kun hän on ja muös nauttia kun toisella menee hyvin, vaikka itsellä juuri silloin ei asiat olisikaan hyvin, niin sellaista ihmistä ei olekkaan tai ei ainakaan ole kohdalleni osunut.
Mikä olisi ihanempaa kun omistaa ystävä jolle voisi kaikki kertoa, ilman että hän alkaisia moittia tai esittää jotain sisar hurskasta joka tietää kaiken, ja joka kestäisi kuulla myös sellaista mikä menee vastoin omaa ajattelua, ilman suuttumista.(Ilmeisseti liikaa vaadittu)
Te jotka omistatte oikean ystävän, pitäkää siitä kynsin hampain kiinni, sillä he ovat todella harvinaisia ja arvokkaita ihmisiä tässä pahassa maailmassa!