kohtalo

Määrää oma kohtalosi, taistele rakkaudesta rakkauden omilla aseilla.

Minä olen kerran mennyt sen virheen takemään. Siitä on kyllä nyt jo jonkin aikaa, että sinänsä se ei minuun enään niinkään vaikuta...mutta. Hän oli hyvin synkkä ihminen, ei edes huomiseesn jaksanut uskoa, saati sitten itseensä.... Huomasin jo tavatessani hänet ensimmäisen kerran, että hän on todella poikkeava ihminen, henkisesti ja myös jopa fyysisestikkin. Mutta jokin hänessä kertoi minulle, etten häntä saisi karkuun laskea.

Oltiin yhdessä reilut kolme vuotta, niinkin kauan. Aloin huomaamaan kuinka hän vei minulta kaikki voimat, vain sillä, että minun piti pitää hänen "sydämmensä lämpimänä" ja saada hänet uskomaan siihen huomiseen. Siinä minä taisin jopa onnistua, paremmin kuin hyvin. Ja niin ajattelin, että tehtäväni on nyt tehty.

Moni voi pitää minua todella tyhmänä, että menin "leikkimään" toisen tunteilla, mutta ei se niin mennyt. Koskaan en uskaltanut hänelle puhua mitään meistä. Me emme loppupeleissä olleet niin läheisiä kuin kaikki luulivat. Joten minusta tein hänelle vain palveluksen...mutta en voi kieltää etten olisi myös satuttanut. Kun hänet rohkenin jättää monen yrityksen jälkeen, niin hän kertoi kuinka olin saanut hänet rakastamaan...minua. Hänen suustaan tuo kaikki kuulosti niin mahdottomalta, mutta silti niin kauniilta. Sain tämän ihmisen kylmän, kaikkia vihaavan sydämmen rakastamaan...ja uskomaan tähän maailmaan.
En tiedä ymmärtääkö hän vieläkään, miksi minun oli vaikea pitää hänestä kiinni tai myöntää rakkauteni, mutta sitä toivon. Minä häntä rakastin, ja yhä rakastan, mutta se on niin erillaista rakkautta. Halusin suojella häntä ja auttaa...niin kuin hän sanoi minulle kerran: "enkeleitä todella on olemassa..."

Olemme nyt kavereita, hyviä kavereita...mistään ei ole tarvinnut luopua.
Nyt hänellä on ihminen, joka häntä (toivonmukaan) rakastaa...ja niin hänkin häntä. Kaikki on nyt hyvin...

En tiedä liittyikö tämä tarina niinkään sinun juttuusi, mutta tulipahan nyt kirjotettua (: