Olen tullut siihen tulokseen, että aion jättää avomieheni/kihlattuni. Ongelmamme on hänen runsas juominen. Ei hirveän usein, mutta kerralla paljon. Ja aina kun näkee kaverinsa. Eilen näki ne ja tuli 05.30 kotiin, eikä mennyt töihin..
Saatan minäkin välillä jäädä nukkumaan enkä mene töihin, mutta en hyväksy juomisen takia pois jäämistä.
Olisimme kohta olleet kolme vuotta yhdessä. Miten tästä jatkaa? Olemme alusta asti nähneet joka päivä paitsi miehen intin aikana.. Ja nytten asuimme yhdessä..
Saatan minäkin välillä jäädä nukkumaan enkä mene töihin, mutta en hyväksy juomisen takia pois jäämistä.
Olisimme kohta olleet kolme vuotta yhdessä. Miten tästä jatkaa? Olemme alusta asti nähneet joka päivä paitsi miehen intin aikana.. Ja nytten asuimme yhdessä..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Monissa parisuhteissa liekki vain sammuu, eikä silloin auta muu, kuin ajatella, olisiko yksin onnellisempi. Yksinäisyys ei välttämättä ikinä ole onnellisempi vaihtoehto, mutta se ei ole lopullista. Itse jätin miesystäväni 1,5 vuoden tiiviin seurustelun jälkeen. Olimme kuin yö ja päivä, mutta silti kaikki tuntui oikealta ja ihanalta, kunnes jokin muuttui. Ehkä todellisuus hyökkäsi esiin, ehkä me vain aikuistuimme lopullisesti ja huomasin ettemme ole toisiamme varten. Hän oli täydellinen ja mukava, mutta ei enää minun.
Kun on ollut niin pitkässä ja vakavassa suhteessa, kuin sinäkin olet ollut on varmasti hankala edes miettiä yksin olemista. Jokapäiväiset rutiinit muuttuu. Itse olin oppinut elämään siinä suhteessa missä elin, mutta sisällä minun oli niin paha olla, että en enää ajatellut yksinäisyyttä pahana asiana, vaan helpotuksena. Minulta vei yli kaksi kuukautta että pystyin nukkumaan öisin, sillä en osannut enää nukkua yksin tai tietäen olevani yksin. En missän nimessä halua pelotella sinua, että olisit onneton ja uneton noin vuoden ajan, sillä se ei välttämättä ole totta. Itse opin huomaamaan asioita elämässä mitkä minulta jäi huomaamatta kun olin suhteessa. Kaiken energiani ja huolehtemiseni kulutin miesystävääni, joka loppuaikoina ei enää vastannut samalla tavalla. Meistä tuli etäisempiä ja liian erilaisia. En edelleenkään tiedä, mistä tämä johtui, mutta sen tiedän, että mitään ei olisi ollut tehtävissä. Ja jos olisi ollut, se prosessi olisi ollut niin pitkä, etten enää halunnut jatkaa pitkään jatkunutta pahaa oloani. Tämä "minun tarinani" on yleinen parisuhteissa. Yritin puhua miesystävälleni tunteistani ja mahdollisesta tulevaisuudesta (olimme noin 25 vuotiaita), mutta en osannut ilmaista itseäni tavalla, josta hänkin olisi innostunut jatkamaan. Toivottavasti sinä olet todellakin jutellut kihlattusi kanssa ja kyseistänyt mahdollisen alkoholismin (?). Kokemuksella voin sanoa että itseni kaltainen heikkokin ihminen selviää yksinäisyydestä ja voi löytää jotain uutta elämään. Eron jälkeistä elämää pitää ajatella niin että on pitkällä aikavälillä hyvä olla. Ei vain eron jälkeisinä päivinä/viikkoina/kuukausina. Älä pelkää yksinäisyyttä, sillä sitä tarvitaan eron jälkeen.
suhteessa minun on tosiaan paha olla. En nää yhtään omia kavereitani, koska ajattelen, että sitten hänkin näkee ELI juo taas. Eikä se ole pelkästään se juominen, vaan kun on kännissä arvaamaton ja aggressiivinen.
Muuten kaikki toimisi, viihdymme toistemme seurassa, teemme yhdessä paljon eri asioita, mutta aina pelkään, milloin hän näkee kaverit.
Kun hän sanoo, että huomenna nään sen ja sen, niin maailmani romahtaa ja menen täysin pois tolaltani.
Eikä häntä kiinnosta kun itken, enkä syö enkä nuku kun hän on jossain. Häntä kiinnostaa vain se oma hauskanpito.
Sen myönnän, että olen roikkunut alusta asti hänessä liikaa. En suhteemme alussakaan olisi antanut hänen mennä, vaikka emme niin hyvin vielä tunteneetkaan. En tiedä sitten ahdistaako häntä tämä ja onko se osasyy juomiseen.
Tuo suhde ei tosiaankaan ole ollut pitkä?Kyllä kannattaisi keskustella miehen kanssa ja ottaa vaikka asumusero,katsoa vielä hetken onko mitään tehtävissä.Ei kannata luovuttaa niin helposti jos toista todella rakastaa.
... viimeinen korsi, joka katkaisi kamelin selän oli se, että tajusin, ettei ihminen, joka ei kuudessa vuodessa ole oppinut kunnioittamaan minua niinkuin aikuisen ihmisen tulisi toista aikuista ihmistä kunnioittaa, opi sitä koskaan. Enkä minä siinä niin itseäni ajatellut. Ajattelin sitä, että jos meillä olisi lapsia niin miten sen heille selittäisin, ettei isin sanaan voi uskoa. Ja kysymys oli todellakin siitä, ettei hänen sanaansa voinut luottaa, ei esim. alkoholiongelmasta tai toisesta naisesta.
Me asuimme yhdessä, olimme olleet naimisissakin jo vuosia ja lapsia tahdoimme... ja sitten eräänä päivänä tajusin, ettei siitä tule mitään jos minä en ole hänen elämänsä tärkein asia.
Sinä päivänä, jolloin sanoin, että en halua enää asua hänen kanssaan, kivi vierähti sydämeltäni. Ja se päivä kun avioero myönnetään tulee olemaan vapauttava.
se asia on niin vaikea saada alkuunsa. Tiedän, että elämäni helpottuisi toden teolla ja voisin taas sen jälkeen elää isolla E:llä. Nyt tämä on pelkoa ja epävarmuutta.
Onhan hän nuori, mutta kyllä jo pitäisi tajuta asioita.
Kun muistaa kaiken sen hyvän on vaikea lähteä vaikka pa***a tulisi sisään ovista ja ikkunoista.
Emme mekään nyt niin vanhoja olleet/ ole, mutta jos lapseltakin voi odottaa peruskunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan niin miksei sitten täysi-ikäiseltä ihmiseltä..?
Jos tuntuu pahalta ja siitä on toiselle maininnut, useammankin kerran eikä toinen ota sitä kuuleviin korviinsa niin mitäpä siinä voi enää muuta tehdä kuin heittää hanskat tiskiin? Jos toinen ei halua nähdä vaivaa ei sinunkaan ole syytä.
Se ensimmäinen askel on iso, mutta kyllä se siitä. :)