Onko minussa jokin vikana, kun en ole yli 20 vuoden aikana kertaakaan rakastanut ketään toista? Siis sellaisella tavalla, kuin se kirjoissa ja elokuvissa kuvataan. Olen aina halunnut löytää rakkauden, aloittaa parisuhteen ja olla onnellinen. En tarvitse mitään ihmeellistä, kunhan vain sen tunteen, että tämän ihmisen kanssa haluan jakaa elämääni.
Mutta vuodet vierivät, enkä koskaan rakastunut. Olen yhä sillä ala-astelaisen tasolla, joka kertoo kaverilleen, että tykkää jostakusta, kun oman ikäiseni perustavat jo perheitä. Olen tavannut elämäni aikana lukuisia miehiä, deittaillut ja yrittänyt löytää jotain yhteistä, mutta huomaan, että illan aikana viimeistään parin tunnin kuluttua, haluan pois sen kyseisen ihmisen luota. En halua, että hän koskettaa minua tai kertoo minulle tunteistaan. Haluan vain pois.
Sama juttu pätee ystäviin. En ole koskaan ollut kavereideni kanssa täydellisen onnellinen, ajatellut, että jatkuisipa tämä ikuisesti. Olen usein ajatellut, että tästäkö kaikki aina puhuvat, miten ihanaa on olla ystävien kanssa ja nuori ja onnellinen, kun minä koen vain olevani täysin väärässä paikassa. Koen, etten ymmärrä ystäviäni eivätkä he minua ja ajattelen vain, että missä ovat ne minun tosiystäväni, joita rakastaisin sydämeni pohjasta, miksen minä saanut heitä kun muut saivat?
On sanomattakin selvää, että olen katkera, kun minua liki 10 vuotta nuoremmat ovat ystäväpiirin ja seurustelusuhteiden peittämiä ja minä en ole koko elämäni aikana päässyt osalliseksi mistään niistä. Tai on niitä ollut, muttei yhtään sellaista ihmistä, jota olisin voinut sanoa rakastaneeni, jonka olisin halunnut tavata kasvotusten joka ikinen päivä, jonka vierestä olisin halunnut herätä, jonka kanssa jakaa elämäni. En toivo elämältä mitään muuta, mutten ymmärrä, miksen ole tavannut oikeaa ihmistä. Tai miksen tunne mitään ketään kohtaan.
Tiedän, että ongelma on minun ja olen yrittänyt heittäytyä parisuhteeseen, vaikka toisen kosketus tuntuisi jopa pahalta. Olen siitä kuitenkin luopunut, koska en ole halunnut valehdella toiselle. Olen vain niin neuvoton! Odottaa en enää tahdo, mutta vastahakoisesti rakkautta näyttely ei houkuttele myöskään.
Onko oikeaa rakkautta olemassa, vai onko se vain harha, johon uskon? Onko kaikki rakkaus sellaista, mitä olen tähänastisessa elämässäni kokenut, sellaista ihan ok ja kivaa, muttei kuitenkaan mitään sellaista, että haluan olla tässä ikuisesti ja rakastan niin, että sydän pakahtuu. Kun siltä minusta tuntuu, kun ajattelen tulevaa elämäni rakkautta, mutta sitä ei vain ole vielä saapunut. Rakkaus on vain pääni sisällä kohdistettuna siihen elämäni mieheen, kuka hän ikinä onkaan, mutta joka ei koskaan saavu. Enkä usko, että enää voisikaan saapua, kun olen jäänyt elämän junasta niin pahasti jälkeen. Kun muut ovat jo kokeneet monta parisuhdetta ja juurtuneet elämäänsä, niin minä vielä odotan ensimmäistä oikeaa ystävää, ensimmäistä oikeaa parisuhdetta jne. Ja tämän ikäisenä tällaisen selittäminen vastapuolelle ei tulisi kuuloonkaan. Päivä päivältä jään entistä enemmän jälkeen.
Kohtalotovereita, ajatuksia tai neuvoja, miten pääsisin osalliseksi oikeasta rakkaudesta ja oikeasta parisuhteesta. Vai onko sellaista oikeasti olemassa?
Mutta vuodet vierivät, enkä koskaan rakastunut. Olen yhä sillä ala-astelaisen tasolla, joka kertoo kaverilleen, että tykkää jostakusta, kun oman ikäiseni perustavat jo perheitä. Olen tavannut elämäni aikana lukuisia miehiä, deittaillut ja yrittänyt löytää jotain yhteistä, mutta huomaan, että illan aikana viimeistään parin tunnin kuluttua, haluan pois sen kyseisen ihmisen luota. En halua, että hän koskettaa minua tai kertoo minulle tunteistaan. Haluan vain pois.
Sama juttu pätee ystäviin. En ole koskaan ollut kavereideni kanssa täydellisen onnellinen, ajatellut, että jatkuisipa tämä ikuisesti. Olen usein ajatellut, että tästäkö kaikki aina puhuvat, miten ihanaa on olla ystävien kanssa ja nuori ja onnellinen, kun minä koen vain olevani täysin väärässä paikassa. Koen, etten ymmärrä ystäviäni eivätkä he minua ja ajattelen vain, että missä ovat ne minun tosiystäväni, joita rakastaisin sydämeni pohjasta, miksen minä saanut heitä kun muut saivat?
On sanomattakin selvää, että olen katkera, kun minua liki 10 vuotta nuoremmat ovat ystäväpiirin ja seurustelusuhteiden peittämiä ja minä en ole koko elämäni aikana päässyt osalliseksi mistään niistä. Tai on niitä ollut, muttei yhtään sellaista ihmistä, jota olisin voinut sanoa rakastaneeni, jonka olisin halunnut tavata kasvotusten joka ikinen päivä, jonka vierestä olisin halunnut herätä, jonka kanssa jakaa elämäni. En toivo elämältä mitään muuta, mutten ymmärrä, miksen ole tavannut oikeaa ihmistä. Tai miksen tunne mitään ketään kohtaan.
Tiedän, että ongelma on minun ja olen yrittänyt heittäytyä parisuhteeseen, vaikka toisen kosketus tuntuisi jopa pahalta. Olen siitä kuitenkin luopunut, koska en ole halunnut valehdella toiselle. Olen vain niin neuvoton! Odottaa en enää tahdo, mutta vastahakoisesti rakkautta näyttely ei houkuttele myöskään.
Onko oikeaa rakkautta olemassa, vai onko se vain harha, johon uskon? Onko kaikki rakkaus sellaista, mitä olen tähänastisessa elämässäni kokenut, sellaista ihan ok ja kivaa, muttei kuitenkaan mitään sellaista, että haluan olla tässä ikuisesti ja rakastan niin, että sydän pakahtuu. Kun siltä minusta tuntuu, kun ajattelen tulevaa elämäni rakkautta, mutta sitä ei vain ole vielä saapunut. Rakkaus on vain pääni sisällä kohdistettuna siihen elämäni mieheen, kuka hän ikinä onkaan, mutta joka ei koskaan saavu. Enkä usko, että enää voisikaan saapua, kun olen jäänyt elämän junasta niin pahasti jälkeen. Kun muut ovat jo kokeneet monta parisuhdetta ja juurtuneet elämäänsä, niin minä vielä odotan ensimmäistä oikeaa ystävää, ensimmäistä oikeaa parisuhdetta jne. Ja tämän ikäisenä tällaisen selittäminen vastapuolelle ei tulisi kuuloonkaan. Päivä päivältä jään entistä enemmän jälkeen.
Kohtalotovereita, ajatuksia tai neuvoja, miten pääsisin osalliseksi oikeasta rakkaudesta ja oikeasta parisuhteesta. Vai onko sellaista oikeasti olemassa?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Unohda ne elokuvat sun muut. Opettele ensin rakastamaan itseäsi ja elämää niin loppu tulee itsestään. Parisuhde ei ole autuaaksi tekevä ihme, vaikka toki onhan se mukava olla kumppani vierellä jonka kanssa jakaa kokemukset. Kuitenkin niin moni muukin asia elämässä merkitsee.
Rakkaus on sitä että nainen ottaa alkoholisti jännämiehen joka antaa naiselle turpiin jouluna ja muutoinkin ja nainen antaa miehelle joululahjoja. Sellaista rakkautta on vaikka kuinka paljon.
Mutta, siinäkin on oikeaa rakkautta. Miehellä pulloon, naisella mieheen.
Aloittaja, kyllä sen sitten tajuaa, kun sattuu... Kun on molemmin päin sattunut näin, niin elämän vanhat haavat paranevat vähitellen. Kummallista etten tiennyt että terveenä ja sairaana, tarkoittaa sitä että minäkin kuumeessa rakastan, ja tajuan toisen teoista että rakastaa... piti elää yksi huono liitto kauan sitten, muutama testailu, yksi kuollut elämänkaveri, surra hänet. Ja tuntea itsensä yksinäiseksi kulkijaksi, jolla ei ole mitään toivoa- ajatuskin mistään miehestä esimerkiksi arjessa oli mahdoton.
Menköön tää teksti miten romanttisena vain, mutta on oikeasta elämästä- joten, kyllä rakkaustarinoita on. Luota siihen.
Yksi syy tuohon voisi olla se, että olet jotenkin kyynistynyt etkä pysty luottamaan, laittamaan itseäsi likoon sen enempää ystävyys- kuin rakkaussuhteeseenkaan.
Minä olen kyllä rakastunut ja rakastanut "kuin elokuvissa", mutta vuosien kuluessa tullut sillä tavalla kyyniseksi, etten enää usko sellaiseen parisuhteeseen enkä oikeastaan enää edes halua sellaista.
Onko sinulla muita läheisiä suhteita? kykekenetkö päästämään ihmiset tietoisesti lähelllesi?
Rakkaus on raskas taakka. Jos olet selvinnyt ilman, nauti olostasi.
Rakkaus ei tee onnelliseksi vaan onnettomaksi.
Sinähän olet vielä nuori, ei mitään hätää. Voi johtua ihan iästäsikin ettet ole sitä löytänyt, ei nuorten suhteet yleensä kovin syvällistä rakkautta olekaan. Harvinaista on löytää se, joka kolahtaa ja niin että kolahtaa yhtälailla myös takaisin. Itse löysin sen vasta 37-vuotiaana, mutta nyt tiedän että se on olemassa. Tietysti on olemassa joukko ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti koe sellaisia tunteita ketään kohtaan, se on synnynnäistä ja koettujen tunteiden voimakkuus on yksilöllistä muutenkin. Ehkä kuulut heikäläisiin? Ei ollut kyllä tarkoitus masentaa..
Hakeudu sellaisten ihmisten pariin, jotka ovat kiinnostuneita samoista asoista kuin sinäkin. Heidän kanssaan löytyy yhteistä puhuttavaa ja tekemistä. Älä odota, että joku tulee, ja tekee sinusta jotakin. Ole rehellisessä vuorovaikutuksessa toisten kanssa, niin voit itsekin saada jotain. Jos ei ystävissä ole sielunkumppaneita, voi esim. netistä niitä löytää.