En koskaan puhu töissä

Olisin voinut itse kirjoittaa saman 100%, olen myös täysi tuppisuu töissä jos minun lisäksi on enemmän kuin yksi ihminen ja aina näin myös onkin.
Olen jo pienestä pitäen ollut tällainen ja mulle on kommentoitu että olen ihan erilainen kahdestaan kuin ryhmässä.

Esimerkiksi kun olin autokoulussa niin tulin todella hyvin toimeen autokoulun opettajan kanssa, olin tuolloin lukiossa ja myös muita lukion oppilaita kävi samalla opettajalla autokoulussa, joskus minä olin tullut heidän puheenaiheeksi ja muut oppilaat oli sanoneet että mä olen ujo ja hiljainen, jota autokoulunopettaja ihmetteli kovasti koska olen ihan erilainen hänen kanssaan mitä siellä lukiossa..

Oletko muuten mies vai nainen, miten vanha ja mistä päin, jos saa kysyä?

"Olen mukana muiden keskustelussa sillä tavalla, että ajattelen kyllä mielessäni omia mielipiteitäni ja kommenttejani, mutta en saa sanottua niitä ääneen."

"Kotona olen aivan erilainen. Puhun paljon, nauran kovaan ääneen jne. En ole yhtään hiljainen ja totinen."

Juuri näin myös minulla. Ihan kuin olisin itse kirjoittanut.

Mullaki iha samaa, kotona taas tulee lörpötettyä ummet ja lammet.. Ihankuin ois kaksi eri persoonaa, koulussa oon hiljanen ja kotona liian puhelias. Mutta koulussa meen ihan lukkoon jos ihmiset kyselee jotain ja ihmiset saa aina musta kuvan että oon vaan hiljanen luonteeltani, vaikka en ees oikeasti ole. EN VAIN PYSTY PUHUMAAN.

ei hemmetti minkä provon jaksanu sepustaa toisen puolesta

Mulla on kans kaks ihan erilaista puolta. Joidenkin ihmisten seurassa ja isossa porukassa olo on vaivaantunut enkä osaa jutella luontevasti.. kun taas joidenkin seurassa juttua tulee koko ajan heti ensitapaamisesta lähtien.

outoa :D

asun yksin ja ajattelen ääneen- meitä on moneksi.

Mulla oli sama "ongelma" edellisessä työpaikassa. Saattoi olla päiviä kuin sanoin aamulla vain huomenta ja iltapäivällä hei hei! Luulen että se johtui siitä ettei minua otettu kunnolla porukkaan ja kun olin tottunut alusta asti olemaan hiljaa niin oli hyvin vaikea muuttaa tapojaan vaikka joku työkavereistani ( joskus harvoin) yrittikin jutella enemmän..
Pahinta oli kuittailut hiljaisuudestani ja "kiitos seurasta -nimeni-" lause kun olin istunut hiljaa koko ruokiksen.

Tuli mieleen tässä sellainen kysymys voiko ujoutta luokitella sairaudeksi? Olen kokenut ahdistavan tunteen työpaikan kahvihuoneessa, kun muut lörpöttelevät vapaasti ja itse en saa sanaa suusta. Siinä alkaa joskus tuntua mikä on jokin vikana.

Minullapa taas asia menee niin, että mun on paljon helpompi olla ryhmissä ja ihan luontevasti. Mutta mun on tosi vaikeaa olla kenenkään ihmisen kanssa ihan kahdestaan, vetämättä jotain roolia. Olen kovasti yrittänyt kaikista näistä selviytymiskeinoista opetella eroon ja siedättää itseäni näihin pelkoihin, mutta ne siltikään kuollaksenikaan ymmärrä että mistä tuo pelko ihmisten kanssa kahdenkesken olemisesta johtuu.

Mun on jotenkin vaikeaa rentoutua olemaan oma itseni ja haluan sallia vielä itseni olla oma itseni, koska silloin kun olen oma itseni rentoutuneesti, annan myös sille toiselle ihmiselle luvan olla oma itsensä.

Varmaankin se on jotain torjutuksi tulemisen pelkoa ja jotain lapsuuden traumoja jota en ole vielä käsitellyt? Muahan kiusattiin lapsena lähinnä ulkoisesta olemuksestani, niin uskoisin että tämä on jättänyt jotain lukkoja minuun. Ryhmään on sitten helpompi sulautua ikään kuin piiloon niitä omia kummituksiaan, koska muut ihmiset voivat kyllä jutella omia juttujaan ja silloin ei esimerkiksi itse tarvitse keksiä jutunaiheita.

Paskaaks sitä selittämään tehdään työt ja laitetaan Suomi nousuun! Ne länkyttää ja selittää, jotka ei töitä tee! Jauhetaan paska muualla ja työmaalla tehään työt!

Estynyt persoonallisuus(häiriö), tarkemmin sanottuna häpeän kahlitsema persoonallisuus. Taustalla monesti myös (vaikka vain tunnetason) hylkäämiskokemukset lapsuudessa. Varmasti Suomessakin alidiagnosoitu ongelma, ajatellen sodanjälkeistä kasvatusilmapiiriä, sekä näiden ongelmien siirtyvyyttä sukupolvelta toiselle!