Onko mielestänne olemassa hyvää, tervettä uskottomuutta?
Kerrotaanpas mun tarinani. Olen vuosia ollut suhteessa jossa en ole saanut kokea olevani Nainen. Koin olevani täysin sukupuoleton, kotitalouskone, kammotus. Seksiä kyllä sain, mutta nk. myötätuntopanoja kun mies kuvitteli että hänen pitää tehdä minut onnelliseksi pienellä nainnilla silloin tällöin vaikka hän ei seksistä kanssani nautikaan. Se oli kammottavaa.
Sitten tapasin sattumalta erään miehen netin kautta, viestittelimme pitkään ja vaihdoimme mm. valokuvia. Hän halusi tavata minut ja minä hänet. Niinpä sitten saimme tapaamisen aikaiseksi ja voi jösses sentään... Eipä enää tarvitse epäillä haluttavuuttani ;-) Oli meinaan sähköä ilmassa megawateittain, ja molemminpuolisen kiiman kuumuus aikas uskomaton.
No, ok, eihän tällaista tietenkään voi ikuisesti kestää. Se oli vain yhden yön hulluus. Ihana sellainen. Mutta se muutti minussa jotain. Tajusin, että en ole yksin syypää avioliittoni vikoihin, vaan että olen vuosia elänyt kuvitelmassa että mieheni tietää asiat minua paremmin ja olen kiltisti alistunut siihen. Vaan enpä alistu enää.
Eli avioliittoon tuli tämän jälkeen muutoksia. Olen itse tyytyväisempi tilanteeseen, ja päivä päivältä huomaan miehenikin asenteen minua kohtaan muuttuneen. Itsetuntoni palatessa jälleen pohjalukemista alan kiinnostaa miestäni myös seksimielessä... Hitaasti mutta varmasti. Nyt en enää anna hänen käyttää minua kynnysmattonaan ja se ilmiselvästi kiihottaa häntä. En kuitenkaan vielä ole itse valmis hänen kanssaan seksiin antautumaan vaan haluan aidosti tuntea että olen hänelle jälleen "parempi kun ei mitään", että olen hänelle "se paras vaihtoehto" mikä joskus olin. Tämän eteen hän saa tehdä töitä.
Oliko tämä syrjähyppy mielestänne väärin, varsinkin kun en aio siitä miehelleni koskaan kertoa?????
Kerrotaanpas mun tarinani. Olen vuosia ollut suhteessa jossa en ole saanut kokea olevani Nainen. Koin olevani täysin sukupuoleton, kotitalouskone, kammotus. Seksiä kyllä sain, mutta nk. myötätuntopanoja kun mies kuvitteli että hänen pitää tehdä minut onnelliseksi pienellä nainnilla silloin tällöin vaikka hän ei seksistä kanssani nautikaan. Se oli kammottavaa.
Sitten tapasin sattumalta erään miehen netin kautta, viestittelimme pitkään ja vaihdoimme mm. valokuvia. Hän halusi tavata minut ja minä hänet. Niinpä sitten saimme tapaamisen aikaiseksi ja voi jösses sentään... Eipä enää tarvitse epäillä haluttavuuttani ;-) Oli meinaan sähköä ilmassa megawateittain, ja molemminpuolisen kiiman kuumuus aikas uskomaton.
No, ok, eihän tällaista tietenkään voi ikuisesti kestää. Se oli vain yhden yön hulluus. Ihana sellainen. Mutta se muutti minussa jotain. Tajusin, että en ole yksin syypää avioliittoni vikoihin, vaan että olen vuosia elänyt kuvitelmassa että mieheni tietää asiat minua paremmin ja olen kiltisti alistunut siihen. Vaan enpä alistu enää.
Eli avioliittoon tuli tämän jälkeen muutoksia. Olen itse tyytyväisempi tilanteeseen, ja päivä päivältä huomaan miehenikin asenteen minua kohtaan muuttuneen. Itsetuntoni palatessa jälleen pohjalukemista alan kiinnostaa miestäni myös seksimielessä... Hitaasti mutta varmasti. Nyt en enää anna hänen käyttää minua kynnysmattonaan ja se ilmiselvästi kiihottaa häntä. En kuitenkaan vielä ole itse valmis hänen kanssaan seksiin antautumaan vaan haluan aidosti tuntea että olen hänelle jälleen "parempi kun ei mitään", että olen hänelle "se paras vaihtoehto" mikä joskus olin. Tämän eteen hän saa tehdä töitä.
Oliko tämä syrjähyppy mielestänne väärin, varsinkin kun en aio siitä miehelleni koskaan kertoa?????
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tarinasi oli juuri kuin minun omasta elämästäni.
Olemme olleet pitkään yhdessä ja avioituneet sekä saaneet perhettä. Ehkä pari vuotta sitten minusta alkoi tuntua, etten ole enää kuin se "yks hoito" vaan. Sanoin miehelleni siitä ja kait se sen ymmärsi, mutta silti mä tunsin itseni ulkopuoliseksi. Tuntui kuin arki olisi tullut vastaan ja seksikin hoideltiin siinä missä kerettiin nopeesti "pois alta". Ei mitään tunnetta enää tai sitä sähköä ihan kuin silloin kun ensikerran tavattiin. (Ehkä kuuluu ajan kanssa asiaan), ajattelin ja tuudittauduin siihen kuvitelmaan.
Juteltiin ja yritettiin keksiä vapaa-ajallamme jotain uutta ja innostavaa mikä saisi tuon tunteen tulemaan jälleen pintaan. Sitten mieheni otti asiat omiin käsiinsä ja teki itse kaikkea mahdollista aloitteen tekemiseksi, enkä saanut olla enää osallisena siihen. Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja minua alkoi ahdistaa tuo ainainen hänen aloitteen tekeminen. Itse en koskaan saanut tilaisuutta. Ahdisti! Sanoin sille asiasta ja mieheni suuttui. Sanoi, ettei enää koskaan yritä. Yritin selittää ettei siitä ole kysymys vaan antaisi minunkin tehdä jotain aloitetta välillä. Seksi alkoi olla hänelle pakkomielle ja sitä oli saatava vaikka tv:n välityksellä katsomisella tms. keinoin. Minua alkoi tympiä koko homma ja aloin kieltäytyä seksistä, koska tunteet oli minun osaltani kadonneet siinä vaiheessa kokonaan... tuntui etten minäkään enää ole NAINEN.. kunnes..
..tapasin netissä erään miehen, jonka kanssa meillä alkoi syvälliset keskustelut meidän kummankin parisuhteesta. Tuli jotenkin luottamus tuohon ihmiseen. Hän auttoi purkamaan tunteitani kuin myös minä hänen. Meillä löytyi yhteistä parannettavaa kummankin seksielämässä. Vaihdoimme kuvia ja tapasimme salassa sen kerran.
Silloin musta tuntui, etten ole vuosikausiin tuntenut mitään niin syvällistä sydämessäni. Ajattelin, että tällaistako sen pitäisi olla. Olin kokonaan unohtanut mitä intohimo voi toista kohtaan parhaimmillaan olla!
Nyttemmin olemme kirjoitelleet silloin tällöin ja hän haluaisi meidän tapaavan uudelleen. Mä kuitenkin kieltäydyin, koska jälkeenpäin tunnen syvää syyllisyyttä siitä miksi tein näin. Tapaus auttoi meitä kumpaakin joiltakin osin. Enemmän saimme kumpikin luottamusta omiin tunteisiimme ja sitä mitä haluamme seksin olevan.
Tämän tapauksen jälkeen olen ollut todella poissaoleva. Aina kun mieheni tulee lähelleni ajatukset pettämisestä tulee mieleni. En kuitenkaan voi sanoa pettämisestä miehelleni koska tietäisin sen johtavan eroon.
Olemme kumpikin keskustelleet pettämisen seurauksista ja tiedän hänen menneisyydestään, ettei hän kestäisi kuulla totuutta. Minä kuitenkin voisin antaa anteeksi jos mieheni pettäisi, koska minusta parisuhteesta puuttuu jotain jos seksi ei toimi.
Rakastan miestäni ja perhettäni. En halua erota koska elämässäni on yrittämisen arvoisia asioita, mutta haluan seksielämäni kuntoon, mutten tiedä mitä teen?
Syrjähyppyni jälkeen kuitenkin opin tunnistamaan oikeat tunteeni silloin kun mua haluttaa todella eikä vain pelkän "velvollisuuden" takia. Annan silloin kun haluan, mutta ymmärtääkö mieheni sitä.. ei!
Ymmärrän sinua ja toivon hyvää jatkoa parisuhteeseenne! Ollaan naisia yhdessä!!