Onko mielestänne olemassa hyvää, tervettä uskottomuutta?
Kerrotaanpas mun tarinani. Olen vuosia ollut suhteessa jossa en ole saanut kokea olevani Nainen. Koin olevani täysin sukupuoleton, kotitalouskone, kammotus. Seksiä kyllä sain, mutta nk. myötätuntopanoja kun mies kuvitteli että hänen pitää tehdä minut onnelliseksi pienellä nainnilla silloin tällöin vaikka hän ei seksistä kanssani nautikaan. Se oli kammottavaa.
Sitten tapasin sattumalta erään miehen netin kautta, viestittelimme pitkään ja vaihdoimme mm. valokuvia. Hän halusi tavata minut ja minä hänet. Niinpä sitten saimme tapaamisen aikaiseksi ja voi jösses sentään... Eipä enää tarvitse epäillä haluttavuuttani ;-) Oli meinaan sähköä ilmassa megawateittain, ja molemminpuolisen kiiman kuumuus aikas uskomaton.
No, ok, eihän tällaista tietenkään voi ikuisesti kestää. Se oli vain yhden yön hulluus. Ihana sellainen. Mutta se muutti minussa jotain. Tajusin, että en ole yksin syypää avioliittoni vikoihin, vaan että olen vuosia elänyt kuvitelmassa että mieheni tietää asiat minua paremmin ja olen kiltisti alistunut siihen. Vaan enpä alistu enää.
Eli avioliittoon tuli tämän jälkeen muutoksia. Olen itse tyytyväisempi tilanteeseen, ja päivä päivältä huomaan miehenikin asenteen minua kohtaan muuttuneen. Itsetuntoni palatessa jälleen pohjalukemista alan kiinnostaa miestäni myös seksimielessä... Hitaasti mutta varmasti. Nyt en enää anna hänen käyttää minua kynnysmattonaan ja se ilmiselvästi kiihottaa häntä. En kuitenkaan vielä ole itse valmis hänen kanssaan seksiin antautumaan vaan haluan aidosti tuntea että olen hänelle jälleen "parempi kun ei mitään", että olen hänelle "se paras vaihtoehto" mikä joskus olin. Tämän eteen hän saa tehdä töitä.
Onko tämä syrjähyppy mielestänne väärin, varsinkin kun en aio siitä miehelleni koskaan kertoa?????
Kerrotaanpas mun tarinani. Olen vuosia ollut suhteessa jossa en ole saanut kokea olevani Nainen. Koin olevani täysin sukupuoleton, kotitalouskone, kammotus. Seksiä kyllä sain, mutta nk. myötätuntopanoja kun mies kuvitteli että hänen pitää tehdä minut onnelliseksi pienellä nainnilla silloin tällöin vaikka hän ei seksistä kanssani nautikaan. Se oli kammottavaa.
Sitten tapasin sattumalta erään miehen netin kautta, viestittelimme pitkään ja vaihdoimme mm. valokuvia. Hän halusi tavata minut ja minä hänet. Niinpä sitten saimme tapaamisen aikaiseksi ja voi jösses sentään... Eipä enää tarvitse epäillä haluttavuuttani ;-) Oli meinaan sähköä ilmassa megawateittain, ja molemminpuolisen kiiman kuumuus aikas uskomaton.
No, ok, eihän tällaista tietenkään voi ikuisesti kestää. Se oli vain yhden yön hulluus. Ihana sellainen. Mutta se muutti minussa jotain. Tajusin, että en ole yksin syypää avioliittoni vikoihin, vaan että olen vuosia elänyt kuvitelmassa että mieheni tietää asiat minua paremmin ja olen kiltisti alistunut siihen. Vaan enpä alistu enää.
Eli avioliittoon tuli tämän jälkeen muutoksia. Olen itse tyytyväisempi tilanteeseen, ja päivä päivältä huomaan miehenikin asenteen minua kohtaan muuttuneen. Itsetuntoni palatessa jälleen pohjalukemista alan kiinnostaa miestäni myös seksimielessä... Hitaasti mutta varmasti. Nyt en enää anna hänen käyttää minua kynnysmattonaan ja se ilmiselvästi kiihottaa häntä. En kuitenkaan vielä ole itse valmis hänen kanssaan seksiin antautumaan vaan haluan aidosti tuntea että olen hänelle jälleen "parempi kun ei mitään", että olen hänelle "se paras vaihtoehto" mikä joskus olin. Tämän eteen hän saa tehdä töitä.
Onko tämä syrjähyppy mielestänne väärin, varsinkin kun en aio siitä miehelleni koskaan kertoa?????
Vastaukset 26
Vanhimmat
Täällä eletään vain kerran. Syrjähypyissä silloin tällöin ei ole mitään pahaa. Älä vaivaa tuolla mieltäsi. Tsemppiä!
Syrjähyppysi ansiosta elämäsi paranee. Hienoa!
Totuus on kuitenkin se, että tuon saman herätyksen, ajatukset, johtopäätökset olisit aivan hyvin voinut saada jollain paljon kunniallisemmalla tavalla, esim. keskustelulla ystävien tai terapeutin kanssa tahi keskustelulla tai riitelyllä miehesi kanssa. Eli ei ole sen hyväksyttävämpää.
Sitäpaitsi mistä tiedät, ettei miehesi ole tehnyt sinulle juuri samoin, ja ajattelee, että parannus parisuhteessanne johtuu hänen tempauksestaan.
Kun itsetuntosi on seuraavan kerran alamaissa, aiotko taas hypellä?
Oikeassa olet. Olisin todellakin voinut saada saman lopputuloksen toisellakin tavalla. Nyt se vain sattui tulemaan tällä tavalla. Riitelyä mieheni kanssa en kuitenkaan enää halunnut jatkaa, terapeuttivierailut olisivat vieneet tuhottomasti aikaa ja rahaa, ja ystävistä ei (usko vain, kokeiltu on) tässä asiassa ollut apua.
En minä hyväksyntää muilta pyytänytkään. Riittää että itse hyväksyn tekoni. Se palveli tiettyä tarkoitusta, sillä hyvä. Enää en päästä itsetuntoani vastaavalle tasolle vaan otan itseäni niskasta ja alan pistää hanttiin jos joku sitä yrittää lamaannuttaa. Kynnysmattoajat ovat ohi, onneksi.
Sattuneista syistä tiedän, että mieheni ei syrjähyppyä ole tehnyt, joten en usko tuohon teoriaasi... Ja siksi toisekseen, kaikki muutosaloitteet ovat tulleet minulta, mieheni on vain äimän käkenä kuunnellut ;-)
Joskus nääs tarvitaan heräämiseen äärimmäisiä keinoja. Mulle se keino oli uskottomuus. Hyväksyntää en kaipaa, muilta siis, sillä itse hyväksyn tekoni täysin.
ja selvä.
Mutta miksi sitten kyselit, sitä hyväksyntää siis?
En mielestäni kysynyt hyväksyntää. Kysyin muiden mielipidettä siitä, voiko uskottomuus joskus olla "oikeutettua", käyttäen sanoja "Onko mielestänne olemassa hyvää, tervettä uskottomuutta?" Lopussa toki kysyn onko tämä syrjähyppy väärin, mutta en kysy sitä siksi että hakisin hyväksyntää vaan siksi, että haluan herättää ajatuksia siitä, että uskottomuus ei ehkä aina olekaan paha asia...
No joo, menee hiusten halkomiseksi, mutta sellaista tämä elämä välillä on :-)
En mielestäni kysynyt hyväksyntää. Kysyin muiden mielipidettä siitä, voiko uskottomuus joskus olla "oikeutettua", käyttäen sanoja "Onko mielestänne olemassa hyvää, tervettä uskottomuutta?" Lopussa toki kysyn onko tämä syrjähyppy väärin, mutta en kysy sitä siksi että hakisin hyväksyntää vaan siksi, että haluan herättää ajatuksia siitä, että uskottomuus ei ehkä aina olekaan paha asia...
(saattaapi viesti tulla kahteen kertaan kun alkoi yhteys kenkkuilemaan...)
No joo, menee hiusten halkomiseksi, mutta sellaista tämä elämä välillä on :-)
No, tulipa sitten vaan vastattua siihen jälkimmäiseen. Eli minun mielestäni ei ole olemassa hyvää, tervettä uskottomuutta. Mutta niin tässä kuin muissakin kysymyksissä olen edelleen avoin muiden näkemyksille, mielipiteille ja perusteluille.
Olet valinnut tiesi ja pysyt sillä vankkumatta. Kunnioitan sitä.
Kertomuksesi on ihan tuttua tarinaa elävästä elämästä. Lähes kaikkia pettämistapauksia perustellaan juuri sillä, että sivusuhteesta saa hyvää energiaa siihen normaaliin ongelmalliseen parisuhteeseen. Koska pettäjä ei useinkaan tunne mitään syyllisyyttä "hyvän pettämisensä" johdosta, niin hän pitää tätä toimintaa täysin oikeana parannuskeinona.
Tällainen onnellinen pettäjä ei kuitenkaan aina ota huomioon sitä, että puoliso ei välttämättä ymmärrä kyseistä parannuskeinoa. Kun "hyvä pettäminen" tulee puolison tietoon, niin silloin parisuhteen ongelmat ovat entistäkin suuremmat.
Näiden "hyvästä pettämisestä" johtuvien uusien parisuhdeongelmien kompensointiin tarvitaan silloin entistä enemmän "hyvää pettämistä", jolloin kierre on valmis. Tällaisia "hyvällä pettämisellä" parisuhdettaan korjaavia ihmisiä on Suomi pullollaan.
"Olen vuosia ollut suhteessa jossa en ole saanut kokea olevani Nainen. Koin olevani täysin sukupuoleton, kotitalouskone, kammotus"
Jaksan aina vaan ihmetellä että miten ihmiset jaksaa olla tommosissa suhteissa?!
Minusta ei ole olemassa hyvää, tervettä uskottomuutta. Minusta on reilumpaa ensin lähteä huonosta suhteesta pois ja sitten keskittyä omaan onneen.
Mielenkiinnolla haluaisin kuulla kokemuksistasi muutaman vuoden jälkeen, muuttiko syrjähyppysi suhdettanne oikeasti: oletko harrastanut uusia syrjähyppyjä, onko miehesi kostanut syrjähyppysi tavalla tai toisella yms. :)
Uskon vahvasti että tuollainen voi olla hyväksi!!!
Olen itsekin tehnyt syrjähyppyjä - tosin ne yleensä ovat olleet pitempiaikaisia tuttavuuksia, kun yhden yön jutut eivät minun mielenlaatuuni sovi.
Meillä on kylläkin liitossa kaikenlaisia ongelmia ja se natisee liitoksissaan viimeisillään - mutta ei noiden syrjähyppyjen takia. Nimittäin osan niistä miehenikin tietää - ja hyväksyy (koska itse ei osaa/jaksa/kykene kunnollista rakastelua)! Joskus tuntuu että minun uskottomuuteni jotenkin kiihottaa häntä...
Mutta itse asiaan. Joskus vuosia sitten kun aloitin tämän kierteeni, niin selvästi huomasin, että syrjähypyt elävöittivät seksielämää myös kotona - minäkin opin jotakin ja myös huomasin vihdoinkin olevani haluttu nainen!!!
Eli meilläkin se auttoi asiaa, mutta nyt myöhemmin ovat muut seikat menneet ohi ja siksi ajaudumme ilmeisesti vääjäämättä kohti avioeroa.
Hyvää uskottomuutta ei ole. Se on AINA väärin. Sä olet oikeasti todella itsekäs paska, haluut pitää ukkos mut käyt naimassa vierasta jotta tuntisit ittes naiseksi. Hyvää huomenta sullekkin...
Ota ja jätä ukkos...niinkuin joku tossa sanoi, niin miksi olet tommosessa suhteessa. Elämä on täynnä valintoja mutta jokaisen pitäis yrittää pitää kiinni jostakin moraalisista periaatteista.
Jos olisit toisaalta kertonut ukolles tilanteesta ja se olis hyväksynyt sen niin sit se ei ois ollu uskottomuutta.
Mut hei, en moralisoi enenmpää. Toivotan sulle hyvin hauskaa ja valheentäyteistä loppuelämää.
Hei!
Olisitte ehkä voineet toimia toisinkin.. oma esimerkkini ehkä toisesta äärilaidasta. Nostimme kissan pöydälle.. eli ongelmat sängyssä. Puimme ne läpi ja kun mies ei enempään ollut valmis hän antoi minulle luvan tarvittaessa käydä vieraissa. On toiminut ok.. ei ole tarvinnut kuin muutamia kertoja käydä.. kerron miehelleni etukäteen ja tuntuu piristävän hänenkin sänkyhalujaan?? Ja toki tasapuolisuuden nimissä hänkin saisi halutessaan mennä vieraisiin. Miksi lopettaa pitkä suhde seksin takia kun muuten kaikki loistavasti??
Eiköhän se ole niin, että jokaisella on oma tyyli näissäkin asioissa.Sinun tapaasi toimia ei oikein voi nimittää edes uskottomuudeksi, koska kumppanisi on sen "siunannut". Lisäksi moinen tyyli loukkaa tietynlaisia ihmisiä niin paljon, että suhde päättyy siihen tai ongelmat lisääntyvät aivan järkyttäviksi . Veikkaisin, ettei suurimman osan miehistä seksiongelmat parane sillä että vaimo käy vieraissa tai toisinkaan päin. Ihmiset ovat yleensä parisuhteessakin hienotunteisia ja siihen kuuluu ehdottomasti se, ettei ole turhan rehellinen...
Nimittäin en ole koskaan kertonut miehelleni etukäteen, että olen menossa pettämään (eihän sitä aina itsekään tiedä etukäteen) - vaikka lupa käydä vieraissa onkin!
En kerro edes jälkikäteen ennen kuin hän riittävästi utelee, että enkös ole päässyt käymään "tuulettamassa pöksyjäni"... Läheskään kaikkia kertoja en ole hänelle kertonut, ja miksi olisinkaan.
Vaikka liittomme ei toimi muutenkaan kuten pitäisi, niin kaikesta huolimatta haluan toimia mahdollisimman hienotunteisesti!!!
Näitä keskusteluja seuratessa tuntuu että yhä useamman parin seksielämä on täysin kuollutta koska mies ei halua/jaksa/osaa. Mitä tää nyt on?
En tiedä mikä tarkkaan ottaen on, mutta ainakin itsestäni tuntuu että nykykulttuuri sen saa aikaan. Jatkuvasti esim. iltalehdissä kerrotaan miten moni pettää ja miten moni pari harrastaa parinvaihtoa sun muuta - siis nykyään ei enää ole vain fantasioita, vaan niitä myös aktiivisesti toteutetaan, tai tämän kuvan ainakin saa esim. juuri iltalehdistä.
Niin ja naiskuvakin on muuttunut - nythän avoimesti puhutaan siitä että nainenkin saa haluta ja seikkailla ja toisaalta miehestä luodaan sellaista kuvaa (tai on jo pitkään luotu) että mies on aina valmis, missä ja million tahansa ja kenen kanssa tahansa ja myös osaa tyydyttää naisen kuin naisen. Nämä asiat ja niiden jatkuva läsnäolo luovat paineita, voivat jopa ahdistaa ja stressata - ainakin minulla näin. Ja sitten jos vielä muuten on elämä jollakin tavalla rempallaan (esim. taloudellisia huolia, tulevaisuuden pelkoa jne.) niin ei ole helppoa. Ja sitten on tietysti kasvatus mikä vaikuttaa asioihin todella suuresti.
Lisäksi nykymaailma on niin epävarma. Jos ei saa esim. vakityötä, vaan pelkkiä pätkiä niin monihan siitä ahdistuu ja masentuu. Mieskuva on kuitenkin pitkälti edelleen sellainen (luterilainen), että se on mies kenen pitää pitää sekä itsestään että perheestään huoli - olkoonkin että nykynainen on toki ns. itsenäinen. Ehkä mieheys on tällä hetkellä jonkinlaisessa kriisissä?
Niin, minulle tuli juuri eilen selväksi että avopuolisoni ei ole ollut minuun sängyssä tyytyväinen koko suhteemma aikana (8 v.). Oli melkoinen tyrmistys kyllä. Toki meillä on ollut havaittavia ongelmia n. 4 vuoden ajan, mutta että hän ei koskaan ole kokenut onnea sängyssä kanssani - se tuntui kyllä raskaalta. Kyllä minä sen tiedän, että en ole mikään suuri ja mahtava rakastaja, mutta siitäkin huolimatta. Tässä sitä nyt sitten yritetään kasata itseään, joskin tällä hetkellä varsin huonoin tuloksin.
Uskomatonta, mutta minä olen tavallaan kuin tuo sinun aviomiehesi. Tai siis en ole pitänyt puolisoani kynnysmattona tai "kotitalouskoneena" kuten sinä kuvasti miehesi suhdetta sinuun, mutta seksin kanssa meillä on ollut ongelmia - yhdessä olemme olleet yli kahdeksan vuotta, mutta emme ole harrastaneet seksiä kuin muutaman kerran vuodessa viimeisten vuosien aikana.
Nyt on tilanne se, että avopuolisoni on netin kautta löytänyt toisen miehen ja tavannut hänet - annoin sen tapahtua, vaikkakin tuska ja kärsimys olivat valtavat. Kun hän kertoi minulle että on löytänyt toisen ja aikoo tavata miehen, minulta tippuivat kirjaimellisesti jalat alta. Näitä merkkejä ei ollut lainkaan havaittavissa, tai en tosiaankin uskonut että puolisoni voisi tehdä noin.
Nyt on tilanne sitten todella ahdistava. Avopuolisoni kokee ettei halua seksiä kanssani ja on kertonut että meidän seksimme on ollut hänen mielestään aina huonoa. No, meillä on ollut molemmilla stressi ja masennus ainakin viimeiset 4 vuotta, joten minä kyllä selitän tilannetta osittain myös tämän kautta.
Se ongelma tuossa on, että jos tosiaan rakastat miestäsi ja haluat olla hänen kanssaan, niin sinun pitää kertoa mitä olet tehnyt. Tämän jälkeen (riippuen millainen ihminen miehesi on) pitää sinun jotenkin saada hänet jälleen luottamaan itseesi ja sinun luottaa häneen, siihen että hän on valmis rakentamaan suhdettanne uudelleen. Luulen että muuten tuo suhteenne ei tule pidemmän päälle kestämään kasassa, vaan tuo pettäminen jää roikkumaan väliinne.
Onpas ollut mielenkiintoista seurata herättämääni keskustelua. Osa tuntuu hyväksyvän, osa tuomitsevan. No, näin ajattelinkin.
Seksikeskeisyyttä en vastauksissa kuitenkaan oikein ymmärrä. Ei meillä mieheni kanssa ongelmat keskity seksiin, vaan seksielämän huonous on vain oire muista ongelmista. Sillä jos suhde on katkolla, ei seksikään toimi. Vietti kun ei loppujen lopuksi lähde jalkovälistä vaan korvien välistä, ja jos jotain on pielessä ei jalkovälikään syty, siis pitkässä suhteessa.
Mielestäni hyvään parisuhteeseen kuuluu toisen kunnioittaminen, hellyys, ystävällisyys ja intohimo. Jos näistä jokin puuttuu tai jopa pahimmassa tapauksissa kaikissa osissa on jotain vikaa, ei suhdettakaan enää ole mitään järkeä pitää kasassa. Ja varsinkin jos intohimo puuttuu, muuttuu suhde ystävyydeksi. Parisuhteesta ei silloin voi puhua. Enkä minä halua elää ystävyyssuhteessa, tukahduttaen itsessä roihuavan himon vain sen vuoksi että elän nimellisesti parisuhteessa. Mieluummin elän yksin.
Tässä näiden muutamien päivien aikana olen tajunnut, että haluan suhteestani hengähdystaukoa. Omaa aikaa, ilman kolmansia osapuolia, ilman aviomiestä, ilman mitään. Viikko korpimökissä ajattelemassa asioita ei tekisi ollenkaan pahaa (jos vain olisi lomaoikeutta vielä jäljellä...). Vain luonto, pari hyvää kirjaa, sapuskaa ja minä. Ihana ajatus.
Mutta eiköhän se tästä. Suhde on jo muuttunut, eiköhän tästä vielä eteenpäin päästä. Joko yhteisille teille tai eri teille. Saas näkee...
"Mielestäni hyvään parisuhteeseen kuuluu toisen kunnioittaminen, hellyys, ystävällisyys ja intohimo."
Lisäisin tuohon viellä luottamuksen (tosin
ehkä hieman sama kuin tuo kunniottaminen) ja kommunikaation. Mutta, jos päädyt siihen ratkaisuun että haluat miehesi kanssa yhä yrittää yhdessä, niin juuri tuo kunnioitus/luottamus minusta vaatii että kerrot hänelle tuosta teostasi.
"Jos näistä jokin puuttuu tai jopa pahimmassa tapauksissa kaikissa osissa on jotain vikaa, ei suhdettakaan enää ole mitään järkeä pitää kasassa. Ja varsinkin jos intohimo puuttuu, muuttuu suhde ystävyydeksi. Parisuhteesta ei silloin voi puhua."
Riippuu hieman tietysti parista. Minusta ystävyys tuo mukanaan monet noista yllä kertomistasi asiosta. Jos intohimo on hiipunut niin minusta on kyllä mahdollista korjata tilanne jos molemmat niin vain kokevat ja ovat siihen valmiita panostamaan - kaikissa parisuhteissa on ongelmia ja mielestäni nykyään luovutetaankin liian helpolla. Pitkän parisuhteen yhteydessä on tunnepuolen ohella myös puhtaita järkisyitä, joilla on merkitystä sille kannattaako suhdetta - tai itse asiassa kyllä nämä järkisyytkin ovat yhteydessä tunteisiin. Esim. ihan yksinkertaisesti vaikkapa sellaisia syitän, että mies ei ole koskaan ollut sinua kohtaan väkivaltainen, ei ole alkoholisoitunut, hoitaa työnsä ja itsensä jne.
Toki jollekin voi yksineläminen olla parempi ratkaisu, mutta itse ainakin koen että hyvän puolison kanssa on elämän kolhut helpompaa kohdata kuin yksin.
Oikeassa olet että hyvän puolison kanssa elämän kolhut on helpompi kohdata. Ja oikeassa olet siinäkin että nykyään annetaan liian helpolla periksi. Mutta siinä olen kanssasi eri mieltä että parisuhteessa pysymiseen vaikuttaa puhtaat järkisyyt. Olen aikoinani valinnut mieheni järkisyistä. Kunnollinen, mukavalta vaikuttanut mies, ahkera työntekijä ja kätevä käsistään. Intohimoa ei ole oikeastaan ollut sitten suhteen ensimmäisten kuukausien. Himo tyrehtyi ikuiseen arvostelemiseen ja siihen, kun koin olevani mieheni silmissä täysin arvoton.
Eli tosiaan, riippuu hieman parista nämä asiat. Ystävällisyyteen vastaan mielelläni ystävällisyydellä, mutta miten vastata vihamielisyyteen, arvosteluun, ilkeilyyn? Kun koet olevasi koko ajan riittämätön, vaikka miten tekisit? Olen yrittää kunnioittaa miestäni (ja siinä sivussa itseäni), olen yrittänyt olla hänelle ystävällinen ja ottaa hänet huomioon, antaa hellyyttäkin ja seksin puutteesta ei mieheni ole ikinä tarvinnut kärsiä, mutta ikuinen tyytymättömyys hänen puoleltaan on todellakin pitkälti syönyt minusta halun olla hänelle sitä mitä hän haluaa.
Parisuhdekurssejakin ollaan käyty, mutta hyötyä niistä ei tunnu olleen. Mies voi itsessään huonosti ja syyttää siitä minua, ja minä en enää halua olla syntipukkina miehen pahoinvointiin. Minä kun en ole niin huono kuin mies antaa minun ymmärtää olevan.
En tokikaan ole puhdas pulmunen, senhän jo syrjähyppynikin todistaa, mutta juuri nyt minun täytyy alkaa hoitamaan itseäni. Omaa itsetuntoani. Ja jos se tarkoittaa eroa, niin so be it.
Niin että juu, hyvän puolison kanssa elämä on paljon mukavampaa, siinä olen kanssasi samaa mieltä...
"Ystävällisyyteen vastaan mielelläni ystävällisyydellä, mutta miten vastata vihamielisyyteen, arvosteluun, ilkeilyyn? Kun koet olevasi koko ajan riittämätön, vaikka miten tekisit?"
Joo, no ilman muuta siis miehessäsi on ollut vikaa jos tuolla tavalla on sinua kohdellut jo pitkään.
Vielä järkisyistä. Tarkoitin sillä järkisyyasialla siis sitä, että yleensähän sitä hullaannutaan - niin sanotusti rakastutaan, mutta pidemmän päälle - siis pitkässä suhteessa - sellainen tunne kuitenkin katoaa. Mutta minusta tämä ei ole huono asia, kunhan tilalle tulee jotain muuta - siis vaikkapa hyvin hyvin syvä ystävyys ja tunne siitä että toisen kanssa on turvallista olla ja edetä elämässä mm. siksi että puolisi on alkuinnostuksen jälkeen osoittautunut luonteeltaa luotettavaksi ja pohjimmiltaan luonteeltaan/persoonaltaan terveeksi ja eheäksi. Tämä on ehkä sitten sellaista "arkipäiväistynyttä" rakkautta. Intohimon ylläpitäminen ja vaaliminen voi olla vaikea asia, siihen vaikuttaa mm. elämäntilanne ja kunkin psyykkinen hyvinvointa/pahoinvointi jne. Kyllä se on tärkeä osa suhdetta ilman muuta, nyt sen itsekin ymmärrän ja tajuan että en ole jaksanut kaiken elämän tuiskujen keskellä sen ylläpitämiseen keskittyä tarpeeksi.
En silti ole pettänyt puolisoani tai kohdellut häntä mielestäni kaltoin, mutta ehkä jossakin määrin pitänyt tavallaan itsestään selvyytenä että hän on siinä vieressäni aina. Olen kuitenkin tukenut häntä parhaani mukaan ja ollut hänestä aina ylpeä. Joskus on toki tullut tiuskittua - puolin ja toisin. No, kuten edellä kerroin, nyt on minun tilanne se että hän on tehnyt minulle samoin kuin sinä omalle miehellesi - niin ja hänen puheensa vaikuttavat osaltaan samalta kuin sinun, mm. tuo halu viettää aikaa yksin.
Voi Luoja, et arvaakaan kuinka kaipaan kaurapuurorakkautta! Sitä että saan pienen hyväksyvän hipaisun pepulle kun olen esim. laittanut hyvää ruokaa, tai että minua otetaan pitkän ajomatkan aikana kädestä kiinni, tai että minua katsotaan lempeästi silmiin!!! En edes muista koska olisin viimeksi tällaista saanut... silmiin katsomista kun mies välttelee siksi kun sanoo ettei se tunnu hänestä hyvältä, välttelee koskettamista siksi kun se ei tunnu hänestä hyvältä...
Mikä hänestä sitten tuntuu kanssani hyvältä? Ei mikään, hänen omien sanojensa mukaisesti. Ja hän kun ei tee mitään mikä ei tunnu hänestä hyvältä, vain siksi että se saattaisi tuntua minusta hyvältä. No, seksihän tietysti on ollut se alue jota hän on hampaat irvessä kanssani harrastanut, mutta se on jo kauan sitten lakannut tuntumasta minustakaan hyvältä.
Arjesta voi tehdä juhlaa silloin kun pari sitä niin haluaa. Mutta nyt en sitä suhteessani koe. Minä olen yrittänyt antaa hänelle sitä mitä hän on minulta halunnut vaikka se ei aina ole tuntunut minusta hyvältä ja luonnolliselta. Hän ei anna minulle mitään siitä mitä olen häneltä joskus pyytänyt siksi että se ei tunnu hänestä hyvältä ja luonnolliselta.
Kuinka paljon minun pitää joustaa, ymmärtää ja antaa periksi?
Olet ihan oikeassa että miehesi pitäisi alkaa huomioida sinua - ja jo ihan sillä arkitasolla.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että minulla oli (on?) omia mielen ongelmia, jotka aiheuttivat sen, että en saanut vaalittua arkirakkauttamme ehkä kovin hyvin - no, pusuja kyllä silloin tällöin ja helliä sanoja. Seksi ei minua hirveästi kiinnostanut (vaikka koenkin puolisoni puoleensavetävänä) ja puolison mukaan (eilen kuulin), vaikka onkin yleensä tehnyt aloitteen, ei hänkään ole nauttinut minusta.
En tietenkään tiedä miehestäsi juuri yhtään mitään, mutta jos omasta näkökulmasta ikään kuin "puolustelisin" hänen toimintaansa, niin voi olla että hänellä on ikään kuin ongelmia oman itsensä kanssa - ikävä kyllä se vaikuttaa sitten todella pahasti teidän suhteeseenne. Tosin taisit kertoa että olette käyneet yhdessä terapiassa, joten siinä mielessä ihmettelen että hän ei ole ryhdistäytynyt.
Tuota arkirakkautta minäkin olen kaivannut vuosikaudet (kohta 20 vuotta) - sitä ei kai oikein ole ollut koskaan!!!
Tosin mies joskus harvoin taputtaa minua kannikkaan - ja kehuu hyväksi "hevoseksi" tai "kalkkunaksi"... Ja sellainen tunne minulle tuleekin, että olen työhevonen (taikka kone), joka tekee yksin arkirutiinit ja elää tuolla yhdellä välinpitämättömällä taputuksella!!! Mutta mitään oikeaa lämpöä ja läheisyyttä meillä ei ole - eikä siis seksiäkään. Nyt on jo yli neljä kuukautta viimeisimmästä kerrasta. Pari yritystä on ollut välissä, mutta loppuun saakka mies ei ole viitsinyt/jaksanut mennä - kun ei saa minuakaan lämpimäksi! Tosin aikaisemmin on kyllä ottanut "omansa" vaikka väkisin....
Olisi ihanaa vaikka vaan käpertyä toisen kainaloon katselemaan telkkaria, taikka lähteä ulos lenkille yhdessä - mutta eipä olla juuri koskaan noin tehty! Mies makaa illat sohvalla ja useimmiten on sikeässä unessa (silloin kun on kotona) eikä siihen muita mahtuisikaan.
Muutenkaan meillä ei ole mitään yhteisiä puheenaiheita eikä harrastuksia. Miehellä on vain työ (yrittäjänä 12 tuntia vuorokaudessa), eikä edes kunnolla tajua muuta maailmanmenoa!!! Jos joskus uskallan valittaa jostakin epäkohdasta, niin vastauksena on kiroilujen kera jälleen kerran luento siitä, mitä on olla yrittäjä (ja vieläpä menestyvä sellainen)...
Tulevaisuuden haaveetkin on meillä täysin erilaiset - hän haluaa vain talveksi Espanjan lämpöön, mutta minulle riittää kyllä Suomen luonto ja vuodenajat. Ja onhan jonkun oltava lastenkin kanssa, eihän heillä ole mahdollisuutta lähteä kuukausiksi etelään (kuten ei minullakaan vielä vuosikymmeniin).
Enää en jaksa edes yrittää, vaan odotan vain oikeaa ajankohtaa ottaa ero puheeksi toden teolla!
Missä se arkirakkaus, tai käytän mieleemmin sanaa kaurapuurorakkaus sitten piilee? Missä piileksii halu tehdä yhdessä asioita, harrastaa ja antautua välillä toisenkin osapuolen toiveisiin? Miksi pitää niin tiukasti kiinni omasta valinnan vapaudestaan että ei juuri koskaan tee sellaista mitä toinen haluaa ja josta itse ei pidä??? Missä on kiinnostus toiseen ihmiseen, hänen haluihinsa ja toiveihinsa? Miksi pitää aina vain kulkea toisen ihmisen toiveiden ehdoilla? Eikö parisuhde olekaan kahden kauppa????
Näitä asioita olen miettinyt. Ja tullut siihen lopputulokseen että minäkin alan olemaan tekemättä sellaisia asioita joista en pidä ja joita aikaisemmin olen tehnyt vain siksi että hän on niin halunnut. Alan käyttämään samaa valinnan vapautta (jota voisi itsekkyydeksikin kutsua) kuin mitä mieheni on käyttänyt koko suhteemme ajan. Miksi minä yksin ponnistelisin, kun hän ei tee mitään asioiden eteen? Miksi minä kunnioittaisin hänen toiveitaan ja halujaan kun hän ei kunnioita minun halujani ja toiveitani?
Itsekkyyttä, ehkä lapsellisuuttakin ja koston makuakin voi olla ilmassa. Mutta olen siinä pisteessä että jos en nyt ala hoitamaan itseäni tapahtuu jotain kamalaa. On minun aika olla oman elämäni sankari, ottaa itseni huomioon. Mihin se sitten tulee johtamaan jää nähtäväksi. *huokaus*
Mutta syrjähyppyäni en edelleenkään kadu ;-)
Niin... Jos asiaa ajattelisi hyvin yksinkertaistaen: ovatko syrjähypyt väärin? Vastaus olisi mielestäni kyllä. Tässä tilanteessa nyt kertomuksesi perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että syrjähyppy on tavallaan edistänyt teidän molempien asiaa. Seksi nyt ei kuitenkaan ole mielestäni THE THING parisuhteessa (varsinkin pidempään kestäneessä), mutta tietysti täysi seksittömyys tai tavallaan vääränlainen seksi saattaa ja rassaakin hermoja.
Ei siis oikein, muttei välttämättä väärinkään. En silti lähtisi puhumaan hyvästä tai ainakaan terveestä uskottomuudesta.