Kärsin vakavasta pelko ja jännitystiloista

Kuulostaa tutulta. Vuosia kärsin samoista vaivoista kunnes tajusin lopettaa alkoholin käytön kokonaan pari kuukautta sitten. Kuukauden jälkeen alkoi olo hiljalleen kohentua. Kaikki vaivat ovat nyt lähes täysin kadonneet ja paranee vaan päivä päivältä. Eli jos on tapana silloin tällöin vetää kännit, niin en suosittele.

Olen Sinua hieman vanhempi mies. Minulla on ollut vaikeita jännitys- ja mielenterveysongelmia lapsesta asti. Suurin syy lukion keskeyttämiseen olivat jatkuvat nöyryyttävät jännitysoireet. Menin 17-vuotiaana erilaisiin työpaikkoihin, joissa ei vaadittu kuin tunnollista työntekijää. Sielläkään en voinut välttyä keskustelutilanteista, puhelinkeskusteluista, asiakaspalvelutilanteista yms. Sain neurologilta melko helposti tuolloin hyvin vaikuttavia rauhoittavia (aluksi Temesta), joka vei jännitykset niin hyvin, että ajauduin käyttämään yliannoksia ja vapaa-ajalla olin ihmisten seurassa lisäksi vielä alkoholin käyttäjä.."vain lääkkeeksi".

Työelämässä pärjäsin 30-vuotiaaksi melko hyvin, mutta suuretkaan määrät rauhoittavia eivät enää tehonneet ja olin saanut lisäriesakseni pahan päihdeongelman, johon en nuorena olisi uskonut ajautuvani. Perheen sain perustettua, kun sain kivan vaimon, joka ymmärsi minulle olevan usein ylitsepääsemättömiä monet vierailut, hautajaiset yms. Hän hoiti monet "velvollisuuteni", kun olin estynyt menemään sukulaisten juhliin ja vastaaviin. Työelämä tyssäsi vakavaan masennukseen, jota kesti parikymmentä vuotta, ja pääsin eläkkeelle psyykkisten ongelmien vuoksi.

Uudistuin uskossani pari vuotta sitten, jolloin jätin päihteet pois. Masennus on vähentynyt lähes olemattomiin. Edelleen jännitän, mutta nykyisessä tilanteessani joudun usein sosiaalisiin tilanteisiin ja olen joutunut pakostakin vain sietämään jännitystiloja. Olen yllätyksekseni huomannut niiden vähentyneen, kun en niin paljoa tarkkaile itseäni ja pystyn jopa aloittamaan keskusteluja vieraiden ihmisten kanssa bussipysäkillä ym. milloin mistäkin aiheesta, joten parempaan suuntaan on menty. Olen kuullut monen sanovan, että vain menemällä vaikeisiin (ei liian) tilanteisiin, niin vähitellen voivat oireet hävitä paljonkin. Beetasalpaajat (verenpainelääke) vähentävät vapinaa, mutta eivät väsytä ja aiheuta riippuvuutta. Ammattiauttajat osaavat jotakin neuvoa, jos sitä heiltä kyselee.

Vaivamme on tosi kiusallinen ja siitä kärsii lukuisat eri ikäiset suomalaiset. Jonkinlainen oma-aloitteisuus tarvitaan rohkeuden lisäämiseksi. Toivon, että Sinun ongelmasi tulisi ainakin siedettäväksi.

Olen tosin vasta 26-vuotias mies mutta pelkään että minulla on edessäni sama kohtalo kuin aloittajalla. Onhan näistä peloista ja ahdistuksesta tullut kärsittyä jo 10 vuotta enkä oikein rehellisesti sanottuna usko että tämä tulee koskaan menemään ohi.

Monta vuotta tässä jo miettinyt että jos vaan ottais hengen itseltään kun ei enää jaksaisi taistella vastaan. Miten muka voisin koskaan päästä elämässäni eteenpäin kun en pysty tutustumaan ihmisiin ja yhden puhelun soittaminenkin on mahdotonta minulle.

Älä tapa itseäsi, olet tärkeä minulle

Ei tämän vaivan takia itseään tappaa kannata. Olen itse kärsinyt tästä helvetistä yli kolmekymmentä vuotta, eikä loppua näy. Oireet ovat muuttaneet muotoaan vuosien saatossa, eikä tilanne ole todellakaan helpottanut. Vasta viime vuosina olen oppinut ajattelemaan niin, että en tästä koskaan tule eroon pääsemään, mutta olisi toki ihanaa saada jostakin edes pientä apua. Pamit auttavat hetkittäin, mutta niidenkin vaikutus on vähäinen ja lyhytaikainen. Ainoastaan väsytys niistä tulee taatusti.

Minulla taas on käynyt suhteellisen hyvin tämän paniikkini kanssa, vaikka alku olikin elämäni kauheinta aikaa. Kovan työstressin takia aloin saada paniikkikohtauksia milloin missäkin. Pahinta oli että en tiennyt mistä nämä kauheat yhtäkkiset huimaus, mahan ns. kääntyminen ympäri ja yhtäkkinen kokovartalo hiki tulivat. Ihan kuin jokin fyysinen sairaskohtaus...

Kävin yhdellä lääkärilläkin, mutta hän lähinnä neuvoi närästyslääkkeiden pariin, koska aina kohtauksen jälkeen minulla ilmeni juuri tuo voimakas närästyskin. Sen piikkiin ikäänkuin kaikki meni ja aloin jo itsekin uskoa siihen, vaikka sisimmässäni tiesin että jotain muuta tässä nyt on. Pahimmin paniikki iski aina matkustaessa jonnekin. Lomareissutkin alkoivat pelottaa, ei niinkään sosiaaliset tilanteet.

Meni aikaa ja sattumalta törmäsin netissä tähän paniikkihäiriöön, ihan mahakipujen syitä etsiessäni. Sillä hetkellä kun palaset loksahtivat yhteen niin paniikkikohtaukset alkoivat helpottua. Jo tuo taudin tiedostaminen toi suuren helpotuksen, koska luulin olevani tulossa hulluksi. Toisaalta apua toi sekin, kun pitkään talousvaikeuksissa kamppaillut työpaikkani antoi minulle potkut. Se stressi väheni silloin, vaikka tilalle tulikin taloudellinen epävarmuus. Avopuolisokin lähti...

Rupesin kuitenkin pohtimaan tuolloin vielä menneisyyttäni ja totesin, että minulla on täytynyt olla aina mukanani eräänlainen alttius tähän vaivaan. Aloin ikäänkuin kaivella omia pelkojani ja traumojani menneisyydestä sen sijaan että olisin lähtenyt pillereitä napsimaan. Omalla tavallani kohtasin pelkoni ja väkisin lähdin kouluttautumaan uuteen ammattiin. Vakituista uutta työtä en ole vielä saanut, mutta olen innostunut uudesta ammatistani ja olen ollut lyhyissä työsuhteissa kuitenkin valmistuttuani.

Ihmeellisesti jotenkin olen selvinnyt ja olen onnistunut osittain kukistamaan paniikkini. Vielä tuo julkisten kulkuneuvojen kammo ahdistaa kuitenkin, ja käytän matkustaessa mieluummin omaa autoa. Sen kun vielä päihittäisi. Kokonaan paniikki ei ole kadonnut, mutta se pysyy jotenkin kuitenkin nyt hallinnassa. Joskus vielä kohtauksen iskiessä on mielessä käynyt jonkinlaisen lievän lääkehoidon mahdollisuus, mutta en ole sitä uskaltanut kokeilla. Pelkään sen jotenkin vaikuttavan persoonallisuuteeni.

Toivottavasti tämä tarinani tuo kuitenkin uskoa muillekin, että kyllä sen paniikin kanssa oppii elämään, vaikka ei täysin pystyisikään selättämään sitä. Sitä on vain yritettävä mennä eteenpäin päivä kerrallaan. Olen 34 vuotias, joten elämää pitäisi olla vielä mukavasti edessäpäin.