Olen eroamassa, odotan joka hetki koska postiluukusta tipahtaa se toinen kaavake, ensimmäinen on jo jätetty. Mieheni halusi sen jättää, hän kun ilmoitti 9 v yhdessäolon ja 5 v avioliiton jälkeen, ettei halua kanssani lapsia eikä näinollen muutakaan - koska kuitenkin haluaa lapsia 'joskus'. Olen 34-vuotias, suhteemme oli suurta rakkautta. Kesti hyvän aikaa tajuta että hän on tosissaan enkä vieläkään voi ymmärtää sitä julmuuden määrää. KUmpikaan ei tehnyt mitään sellaista mikä olisi edellyttänyt eroamista. Minusta kaikki oli hyvin, riitelimme toki mutta kukapa ei? Oli kuitenkin myös paljon hyvää. Luulen että hän on jossain myöhästyneessä kolmenkympin kriisissä, etsii itseään, en uskonut että hän olisi näin epäkypsä. Luulisi että alttarille mennessä olisi jo miettinyt mitä elämältä haluaa. Minä ainakin teisin. Enkä ole koskaan estänyt häntä tekemästä asioita, olen päinvastoin sanonut (varsinkin viime aikoina) että voidaan tehdä ihan mitä tahansa hän haluaa jotta ei tarvitsisi erota. Olen valmis tinkimään omista suunnitelmista, kunhan vain ei tarvitsisi joutua tähän. Koska tämä on kamalaa. Olemme asuneet erillään n. puoli vuotta. Elämältä on pohja pois, se on merkityksetöntä, en enää tunne itseäni. Itseluottamukseni on romahtanut ja ahdistaa. Minulla ei ole tulevaisuutta, en tule koskaan saamaan perhettä, itsemurha tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. EN ole kai varsinaisesti msentunut (joskus olen ollut joten kuvittelen tietäväni mitä se on - ei pääse ylös sängystä). Käyn normaalisti töissä mutta mielialani ailahtelevat ja saan raivareita pienimmästäkin syystä. Käyttäydyn myös seksuaalisesti holtittomasti. On raskasta nähdä kuinka kaikki muut ovat onnellisia miehineen ja lapsineen. Työelämässäkään ei saa arvostusta. Työ oli minulle ennen tärkeä ilmaisukeino ja olin muutenkin aktiivinen. nyt olen menettänyt kiinnostukseni kaikkeen. Yksinäiset illat tv:n ääressä ahdistavat, ja mietin vain miten kivuttomimmin voisin lopettaa kaiken. Onko vihjeitä?
Miten voisin elää?
santtu
132462
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Älä nyt sentään lopeta mitään! Hyvää että kirjoitit tänne, se tarkoittaa myös sitä että (edes vähän?) haluat kuitenkin elää ;) Mun kokemus on se että aika parantaa (joo kaikki sanoo niin).
Olin surullinen 2 vuotta eron jälkeen, ja kun kaikki näytti menevään hyvin, yhtääkkiä olin taas surullinen. Olen huomannut että niin enemmään tunteita pelissä, niin pidemmään toipumus kestää. Mutta kyllä aurinko taas paistaa!
34-vuotiaana elämä on vasta alussa vaikkei nyt tunnu siltä... Jos hänen lähtö jäi vaivomaan, kysy häneltä miksi! Ei sillä menetä mitään. On tärkeätä kadota itseluottamusta ja itsekunnioitusta
Miehet ovat joskus tyhmiä ja joskus eivät sano mitään kun miettivät eroa. Älä välitä siitä ja älä missään nimessä istu joka ilta telkkarin edessä miettimässä asiaa.
tuttu tunne...silloin ku itellä menee huonosti, näkee ympärillään vain onnellisia pareja, perheitä, kaveruksia....mutta mennääs ihan tosiseikkoihin...(keskustelujen pohjalta ystävieni kanssa) tänä päivänä ei kellään mene hyvin...kaikki on silmälumetta...joillain on parisuhde ongelmia, rahaongelmia, lapsettomuutta...mutta monet näkee heidät vaan onnellisina pareina... koita jaksaa....sanon aina, että paistaa se aurinko lopuksi sinne risukasaankin.....
kyllä sinä selviät,olen kokenut avioeron ja vaikka tunsin alussa itseni maailman kurjimmaksi olioksi ja luulin kanssa että muiila menee hyvin.En kestänyt nähdä onnellisen näkösiä pareja-mutta kun aikaa kului-olenkin taas onnellinen-voin jopa nauraa nyt!Ja kun luet täältä miten muut on kokenut eron-se auttaa paljon-et ole yksin!tsemppiä-ja kyllä varmasti selviät-vaikka nyt tuntuu tosi kurjalta.
Tilanteesi näyttää olevan henkisesti vaikea ja raskas tällä hetkellä, mutta yritä sinnitellä kuitenkin päivästä toiseen. Olet vielä nuori ja sinulla on vielä elämä edessäsi.
Mikäli tämän hetkinen tilanteesi johtaa eroon, niin älä jää kotiin, vaan mene muiden joukkoon ja ala harrastamaan vaikka jotain uutta. Kyllä niitä uusia ystäviä löytyy, kun vain etsii. Ehdit vielä moneenkin kertaan perustaa perheen, jos tämä yhtään lohduttaa. Ei se naimisissa olokaan ole herkkua, mikäli mieheltä ei saa rakkautta, jota suuresti kaipaa. Näitä tapauksia riittää nykyään yllin kyllin, vaikka perheen ulkopuolisille sitä ei kerrotakaan. Kulissit pitää näet olla aina kunnossa.
Yritä vielä saada miehesi kanssa keskusteltua ja sano, että hän on kyllä edes selityksen velkaa tämän vuoksi.
Sinulla ei ole mitään syytä tuntea itseäsi huonommaksi. Yritä piristyä ja lähde muiden seuraan tai jatka tänne kirjoittelua, jotta saat purkaa itseäsi. Täällä on paljon meidän kaltaisiasiamme ja voimme auttaa toinen toisiamme eteenpäin.
Hyvää jatkoa ja pidähän yhteyttä vaikka parisuhde palstalla tai täällä jatkossa
Anna itsellesi aikaa surra. Olet selvästi myös masentunut. Salli se itsellesi. Tilanteesi on ikävä, mutta suremisen kautta kuitenkin keräät itsellesi uusia voimia. Vanhat asiat täytyy käydä läpi ja sitten taas nouset. Niin tulee varmasti käymään!!! Jos on tosi huono päivä ajattele, että olkoot tämän päivä tällainen, huomenna on ehkä parempi. Ja siitä se vähitellen lähtee... Olen kokenut sen ja ollut taas onnellinen!
...lohduttavaa kuulla että voi tulla jälleen onnelliseksi, nyt ei tosiaan tunnu siltä. Ja kun tämä menee niin jaksoittain - aina kun luulen että pahin on ohi, ja elämää voisi elää näinkin, niin tulee uusi romahdus. Kai sitä on jotenkin henkisesti tasapainottomassa tilassa. Loppuuko tämä sureminen koskaan?
eroseminaari, johon tulin lähteneeksi erottuani toisen kerran. Siellä käsiteltiin Bruce Fisherin kirjaa "Jälleenrakennus". Voin suositella sitä sinullekin.
Kahden helvetillisen liiton jälkeen olin todella masentunut. Jouduin käymään mielenterveystoimistossa sairaanhoitajan juttusilla. Lääkäriltä sain lääkkeitä univaikeuksiin, ahdistukseen ja depressioon. Pikkuhiljaa elämä voitti. Onneksi ei tullut tehtyä mitään tyhmyyksiä, kuten lopetettua elämäänsä oman käden kautta. Minua varten oli nimittäin odottamassa ihana mies, jonka kanssa kävelin alttarille viime kesänä ja olen nyt onnellinen.
Ota sinäkin askel ammattiauttajien puoleen. Aloita vaikkapa varaamalla aika työpaikkalääkärille.
Mistähän saisi tietää, missä kaupungeissa näitä eroseminaareja on?
mä ymmärrän sua hyvin. ajattelen itsekin itsemurhaa... olen eroamassa viiden vuoden suhteen jälkeen,naimisissa oltu vähän yli 3 vuotta. mies lopetti rakastamisen,petti ja jätti... sattuu kovin!Toivon eroaville jaksamista!;)
...myös sulle
kuulostaa tosi tutulta! ite erosin kesällä, tai siis mies ilmotti haluuvansa eron. oli jo löytäny uuden... ei siinä mitään, olihan se ollu aika huopaamista jo pidempään, mut tapa jolla se sen teki sattu niin perhanasti. itse en olis moiseen kyenny. No, talo myytiin ja muutettiin erilleen. nyt oon pari kuukautta kärvistelly itteni kans ja mietin vaan, miten tän katkeruuden sais pois. Itsemurhaa en ajattele! sehän nyt olis henkinen riemuvoitto ex:lle. yritän parhaani mukaan nauttia elämästä, opettelen sitä vasta itsekseni. ennen otin aina ensin muut huomioon, sit vast itteni. nyt muuttuu tyyli! niinku sunkin kannattaa tehdä, mieti mitä sä haluut oikeesti jatkossa, miten sen saa, ota rauhallisesti, hätäilemällä tulee vaan harmia. Sulla on kuule kohtalontovereita maa pullollaan---- näytetään niille raukoille äijille, ett me kyl ilman niitäki pärjätään!!:)
Me myös myytiin asunto, joka oltiin just pari vuotta sitten ostettu ja remontoitu ja tehty kodiksi. Sekin sattui kun oli just saanut rakennettua vihdoin oman pesän ja sitten se hajoaakin. Ja siitä oli unelmoitu kauan. Miksi mies edes ryhtyi moiseen jos ero oli jo mielessä (kuulemma oli jo silloin)? Luulin ennen aina ymmärtäväni miehiä, että ihmisiä nekin on toiveineen, tarpeineen ja pelkoineen. Enää en ole niin varma. Ainakin miehet pystyvät sellaiseen julmuuteen ja toisen tunteiden totaaliseen huomiotta jättämiseen johon naisten en ole itse todennut pystyvän. Varmaan sellaisia naisiakin on mutta itse en tunne. Toi vihan tunne on tuttu, ensin tulee hirveä järkytys, sitten suru ja välillä toista vihaa niin helvetisti. Ja samalla itseänsä kun tuli tällä tavalla kohdelluksi. Tyyliin "oishan se pitänyt tietää".
Olet oikeassa, pitäis ajatella nyt omista lähtökohdista tulevaisuutta. En vain osaa haluta mitään, tuntuu että elämältä on pohja pois. Tiedän että voisin nyt tehdä mitä vaan, ja perheelliset kadehtii sitä vapautta, mutta en osaa tehdä sillä vapaudella mitään. Ensimmäistä kertaa elämässäni oon ihan sormi suussa että mitä vittua nyt?
Olen saanut paljon kannustusta ja myötätuntoa teiltä, muut kirjoittajat, ja halusin yleisesti kiittää siitä. Tuntuu tosiaan, että saman kokeneita on paljon. Ja suurin osa tuntuu olevan naisia. Eli tässä maassa on niin paljon hyviä, fiksuja naisia jotka ansaitsee tulla rakastetuksi (esim. täällä Helsingissä on n. 30 000 naista enemmän kuin miestä joten tilastollisestikin on paljon yksinäisiä naisia).