Mä en ole onnellinen.
Tässä lyhyen ajan sisällä on tapahtunut liikaa muutoksia, suurin osa mun tiivistä kaveriverkostosta on muuttanut pois kaupungista kuten myös mun poikaystävä (oltiin vuosi yhdes), jonka lähdön jälkeen välit viilenivät ja katkesivat hiljalleen kokonaan.
Ongelma on tää, mä katselen itseäni jotenkin niinkuin ulkopuolisena. Nykyään mä makaan vaan kotona, en lähde minnekkään paitsi kouluun pakollisille tunneille. Ja nyt oon herännyt siihen, että paras aika mun elämästä virtaa ohi mun huomaamatta..
Oon koittanut lähtee baariin ym. mutta jotenkin mun olo tuntuu jokapaikassa kamalan ulkopuoliselta ja lähden aikasin taas kotiin, yksin. Ennen olin tosi menevä ja onnellinen, nyt musta on tullut tällanen onneton nyhjääjä.
En ole harrastanut seksiä puoleen vuoteen enkä juuri ketään miestä katsellutkaan, vertaisin kaikkia kuitenkin vain entiseen poikaystävääni.
Sekin raastaa mua, koska haluaisin kovasti huomiota osakseni, kuitenkin jos joku tulee iskemään annan ymmärtää ettei kiinnosta.
Mua ei huvita mikään, kaikki tuntuu olevan niin turhaa. Mun olo on jotenkin niin haavoittuvainen, mutta en mä voi loppuelämääni pakoilla ulkomaailmaa.
Kertokaa mulle, MITÄ MÄ TEEN ennenkuin sekoan?
Kiitos, jos joku jaksoi lukea. :)
Tässä lyhyen ajan sisällä on tapahtunut liikaa muutoksia, suurin osa mun tiivistä kaveriverkostosta on muuttanut pois kaupungista kuten myös mun poikaystävä (oltiin vuosi yhdes), jonka lähdön jälkeen välit viilenivät ja katkesivat hiljalleen kokonaan.
Ongelma on tää, mä katselen itseäni jotenkin niinkuin ulkopuolisena. Nykyään mä makaan vaan kotona, en lähde minnekkään paitsi kouluun pakollisille tunneille. Ja nyt oon herännyt siihen, että paras aika mun elämästä virtaa ohi mun huomaamatta..
Oon koittanut lähtee baariin ym. mutta jotenkin mun olo tuntuu jokapaikassa kamalan ulkopuoliselta ja lähden aikasin taas kotiin, yksin. Ennen olin tosi menevä ja onnellinen, nyt musta on tullut tällanen onneton nyhjääjä.
En ole harrastanut seksiä puoleen vuoteen enkä juuri ketään miestä katsellutkaan, vertaisin kaikkia kuitenkin vain entiseen poikaystävääni.
Sekin raastaa mua, koska haluaisin kovasti huomiota osakseni, kuitenkin jos joku tulee iskemään annan ymmärtää ettei kiinnosta.
Mua ei huvita mikään, kaikki tuntuu olevan niin turhaa. Mun olo on jotenkin niin haavoittuvainen, mutta en mä voi loppuelämääni pakoilla ulkomaailmaa.
Kertokaa mulle, MITÄ MÄ TEEN ennenkuin sekoan?
Kiitos, jos joku jaksoi lukea. :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tuo on vaan yksi vaihe ihmisen elämässä.Näitä varhaisaikuisuuden angsteja.Se menee ohi aikanaan,tosin sitä ei kannata jäädä hautomaan ettei jää vaihde päälle,niinkin voi käydä.
Ala harrastaan jotakin mikä kiinnostaa,että piristyt.Ei säälin ruinaaminen tai kohtalostaan uikuttaminen ole koskaan tehnyt kenellekään hyvää.
Joku toinen voi sanoa sulle saman asian hieman kuorrutetummin mutta sisältö on sama.
Kyllä se siitä.
Jokaiselle toi tulee eteen ja se miten siitä selviää määrää pitkäksi aikaa tahdin. Monella menee toipumisessa pidempään, mutta siihen voi niin paljon itse vaikuttaa. Hautomaan ei kannata jäädä sillä ei tee kuin itsensä hulluksi.
Kiitos, kun ilmaisit asian kaunistelematta! :)
Arvostan suorasukaisuutta.
Tiedostan sen, että tää on vain vaihe, jonka näköjään kuuluu tulla. Mutta aina realistisena ihmisenä jotenkin pelkään etten saa ''kiskottua ylös'' itseäni täältä itsesäälistä.
Mä kuljen vaan haamuna ja ruikutan että ''pitäis ja pitäis ja olis pitäny''.
Eniten pelkään että eristäydyn, enkä osaa myöhemmin muodostaa suhteita vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Ja jotenkin tuntuu ettei fyysinen ja henkinen kunto riitä enää juhlimiseen eikä energia harrastuksiin.
Siitä on älyttömästi aikaa kun olen viimeksi hymyillyt aidosti.
En tiedä millaista elämää vietät mutta tarviikohan juhlimiseen niin kovin sitä energiaa löytääkään.Tavallinen arkikin on juhlaa,ymmärrät sen vielä joskus.
Tuo itsensä ylös kiskominen on asia mikä jokaisen pitäisi opetella,sitä pitää osata tehdä joka aamu kun nousee,siellä sängyssä olisi niin mukava makoilla mutta sinne ei kannata jäädä.
Monet yrittää auttaa masentuneita ihmisiä surkuttelemalla ja säälimällä ne tylsistymisen suohon.Oikea lääke on päinvastainen pitää saada ihminen kiukustumaan ja löytämään sen avulla energiaa.
Mitä sä siellä kotonas piehtaroit mehuissas ja kerjäät sääliä tuntemattomilta ihmisiltä netissä? aika säälittävä esitys. Olisikohan aika lopettaa luuserointi ja ottaa itteänsä niskasta kiinni ja ottaa elämä hallintaan?
Luonnollista, kaikilla on varmaan ulkopuolinen olo jossain elämänsä vaiheessa.
Kannattaa suorittaa vähän nojatuoli pykologiaa. Ajatella eka että mitä tää on mistä tää johtuu, sit miks tunnen niinkui tunnen ja sittte nlopuks mikä vois muuttaa tilannetta.
Ei se baariin lähtö ole ratkasu, ytksinäisyys ei katoo ihmisjoukossa jos et anna kenellekään mahdollisuutta olla lähelläsi. Pelkkä läsnäolo ei riitä.
Yritä hyväksyä ihmiset ilman vertailua, omana itsenään aluksi. Hymyile ja sulle hymyillään. Ei se sen kummempaa ole. Pienin askelin eteenpäin.
anna toiselle mahdollisuus ja saat itselleski ehkä mahiksen... Yksinkertaista eikö totta.
Aivan minulta. En ole onnellinen. Ennen olin. Erosin poikaystävästä omasta aloitteestani ja tunnen sen edelleenkin olleen oikea ratkaisu. En tunne, että se olisi syy onnettomuuteeni, mutta kyllä sitä kaipaa ihmistä lähelleen.. Mutta tiedän ettei se ollut hän kenen kuuluu olla vierelläni.
Ennen osasin nauttia asioista, mutta olen juuri kuvailemasi "nysvääjä"! Baareissa välillä tullut käytyä, mutta ei se ole sitä mitä haluan elämästäni.. Hauskaa voi pitää muutenkin. Ainakin ennen osasin sen. Ei innosta, niin ei..