Täällä on vaikka minkäsortin kauhutarinoita anopeista ja miniöistä jne, tekee ihan pahaa lukea. Ehkä täällä vaan puretaan kiukuspäissään asioita mitkä harmittaa ja ehkä vähän liioitellaankin, kysymys on kuitenkin vaan toisen ihmisen totuudesta ja näkemyksestä, mutta silti vähän mietityttää että eivätkö ihmiset kykene näkemään asiaa toisen kannalta.
Ei minunkaan anoppini ole täydellinen, hän on inhimillinen, ihminen. Hänelle on vaikeaa ettei hän olekaan enää oman rakkaan poikansa ykkösnainen. Etenkin aluksi tuntui että hän suorastaan inhosi minua. Miniän ja anopin suhde on varmaan yksi suhdemaailman vaikeimmista. Tuntuu että ihmiset ovat nykyään kovin ehdottomia, jos ei heti kaikki mene niinkuin itse haluaa niin sitten ei pidetä mitään yhteyttä jne.
Anoppikin on ihminen, jos hänestä tuntuu että miniä ei pidä hänestä/varastaa hänen poikansa, niin perinteisestihän hyökkäys on paras puolustus. Vie aikaa tottua uuteen ihmiseen ja hyväksyä hänet. Meillä oli kesti melkein 4vuotta, ennenkuin välini anoppiin selkiytyivät ja minut hyväksyttiin. Ymmärrän siinäkin anoppiani, nykynuorilla suhteet eivät välttämättä kestä, on aina riski tykästyä lapsensa seurustelukumppaniin, jos ero tulee, ei itse siihen voi vaikuttaa. Vaan täytyy taas hyväksyä seuraava jne.
Yritän vaan sanoa että ajattelisitte enemmän niitä anoppinne tai miniänne hyviä puolia, eihän kukaan meistä ole täydellinen. Minusta ainakin tuntui pahalta kun seurustelumme alussa minussa ei anoppini silmissä ollut mitään hyvää, hän ei suostunut näkemään muuta kuin virheeni. Elämä on kaikille helpompaa jos ihmiset olisivat vähän suvaitsevaisempia ja enemmän toiset huomioon ottavia!
Iloista joulunodotusta kaikille!!:)
Ei minunkaan anoppini ole täydellinen, hän on inhimillinen, ihminen. Hänelle on vaikeaa ettei hän olekaan enää oman rakkaan poikansa ykkösnainen. Etenkin aluksi tuntui että hän suorastaan inhosi minua. Miniän ja anopin suhde on varmaan yksi suhdemaailman vaikeimmista. Tuntuu että ihmiset ovat nykyään kovin ehdottomia, jos ei heti kaikki mene niinkuin itse haluaa niin sitten ei pidetä mitään yhteyttä jne.
Anoppikin on ihminen, jos hänestä tuntuu että miniä ei pidä hänestä/varastaa hänen poikansa, niin perinteisestihän hyökkäys on paras puolustus. Vie aikaa tottua uuteen ihmiseen ja hyväksyä hänet. Meillä oli kesti melkein 4vuotta, ennenkuin välini anoppiin selkiytyivät ja minut hyväksyttiin. Ymmärrän siinäkin anoppiani, nykynuorilla suhteet eivät välttämättä kestä, on aina riski tykästyä lapsensa seurustelukumppaniin, jos ero tulee, ei itse siihen voi vaikuttaa. Vaan täytyy taas hyväksyä seuraava jne.
Yritän vaan sanoa että ajattelisitte enemmän niitä anoppinne tai miniänne hyviä puolia, eihän kukaan meistä ole täydellinen. Minusta ainakin tuntui pahalta kun seurustelumme alussa minussa ei anoppini silmissä ollut mitään hyvää, hän ei suostunut näkemään muuta kuin virheeni. Elämä on kaikille helpompaa jos ihmiset olisivat vähän suvaitsevaisempia ja enemmän toiset huomioon ottavia!
Iloista joulunodotusta kaikille!!:)
Vastaukset 6
Vanhimmat
...juoppoja. Itse ovat omalla hulttiomaisella elämäntyylillään tms. pilanneet oman elämänsä - perheelliset myös perheensä & lähipiirinsä elämän.
>Yritän vaan sanoa että ajattelisitte enemmän niitä >anoppinne tai miniänne hyviä puolia
se on totta, saa sitä ainakin yrittää! olisi kivaa jos mun anoppi näkis tämän viestin :)
Kyllähän toisen hyviä puolia miettisi kunhan niitä sattuisi huomaamaan. Itse olen ollut avoimesti inhottu miniä reippaat kymmenen vuotta. Suoraan päin pläsiä on tullut kaikki, arvostelut hoikasta varrestani uskottomuussyytöksiin ja siltä väliltä. Kaikki kuitenkin tarkoin niin, ettei miesväki kuule, etteivät pääse "komentamaan ruotuun". Kaikkensa on yrittänyt, jotta lähtisin ja saisi poikaansa lohdutella vahingonilollaan "minähän arvasin että semmoinen lutka se on. hyvä kun lähti niin saat etsiä itselles kunnon naisen."
Liioittele en yhtään -paljon tässä jää kertomatta. Pahimmat rätkytykset olen lopettanut tiukalla kohteliaisuudellani. Asioita ei ole koskaan puhuttu selväksi, koska defenssimekanismi tuntuu anopilla kuitenkin olevan kohdallaan. Mitään ei ole sanottu jos asia tulee puheeksi.. Huoh. Yksinpä sitä on hankala selvittää anoppisuhdetta.
Nykyiselläni asun kaukana anopistani, ilman että harmittaa ollenkaan. Käyn muutaman päivän vuodessa lomaillessani, jotta lapsillakin on joskus äiti mukana toisessakin mummolassa.
Nykyisellään en ole katkera, en halveksi häntä. Ymmärränhän minä tämän psykologiapuolen. Mutta en silti hyväksy sitä että kaikki ongelmat kaadetaan nuoren tytön niskoille. Silti anteeksiantamuksen kautta olen vapautunut hirvittävästä halveksimisen ja katkeruuden ikeestä. Se myrkytti elämän. Nyt älyän jo senkin etten oikeasti paljon voi tehdä -odotella ja katsella aikaa tulevaa, josko joskus tulee aika selvitellä välit hänen kanssaan. Kiitos miehelleni ja ystävilleni, joiden kanssa olen saanut omaa rikkinäisyyttäni hoitaa. Elämä on liian arvokas jotta antaisi inhoavan anopin pilata sitä.
Mutta ei millään pahalla, joskus tällaiset naivinreippaat kirjoitukset huokailuttavat. Kaikki ei aina ratkea edes neljässä vuodessa -saatikka taikasauvaa heilauttamalla.
Ei, en tiedä mitä olisin voinut tehdä toisin, eikä kyse ole virheideni tai paheideni aiheuttamasta vihasta. Inho tai viha mitä nyt onkaan alkoi välittömästi ensi tapaamisella, jota tosin ei tullut ensikerralla koska hän kökötti keittiössä koko sen ajan kun olin talossa. Mutta kaippa olin sitten niin hirveä, että tuntui ihan seinien läpi.
että miten anoppini voi alkaa inhota minua jo ensi askeleilta, ennen kuin oltiin yhtään ehditty tutustua? Minusta sellainen on suorastaan anteeksiantamatonta.
Kun hän kuuli kuinka vaikeaa minulla oli ollut lapsena ja nuorena, kohtelu vain paheni. Ei minkäänlaista empatiaa/sympatiaa. Aivan hirveää käytöstä vanhemmalta naiselta. Ja silti olen yrittänyt häntä ymmärtää viimeiseen asti. Ei se oikein suju...
Ymmärtämisenkin on loputtava, kun alkaa oma psyyke tarvita huomiota sekin. Pelkästään toista ymmärtämällä jää omat haavat tyystin huomiotta ja ne pahenevat vain. Rittänee siis, että tajuaa jonkinlaisen perussyyn, anoppia itseään vaivaavan asian olevan olemassa ja huolehtii siitä, ettei itselle jää pahoja vaurioita psyykkeeseen. Pitkään piinattulla alkaa vaikutukset näkyä jo persoonallisuudessakin, huomasin.
Ongelma ei kuitenkaan loppujuoksussa ole sinun vaan hänen. Teet sen mikä vallassasi on tilanteelle ja itket tuskat ulos sisimmästäsi. Asioiden selvittämnen lienee se paras ratkaisu ketkä siihen kykenevät. Siihenkin kun tarvitaan molemmat osapuolet.
...että kemiat eivät aina synkkaa. Voi olla, että anoppi on yhtä hämmentynyt. Voi olla, että sanoi hän mitä tahansa, niin aina ymmärretään väärin. Turhautunut ihminen saattaa koko ajan vain itsekin pahentaa tilannetta tarkoittamattaan.
Ainoa ratkaisu on pysyä kotona ja välttää tapaamista.
Kaikilla oma rauhansa.