Moi!
Mielelläni jakasin kanssanne tämmöstä tekstiä mitä oon joskus kirjottanu :) Kesken on jääny tosiaa ja tuskin kirjotan lisää mtu halusin vaan jotaki tänne tunkee! Kiitos!
Ovi läjähti kiinni takanani. Lasi- ja posliiniesineet vanhan olohuoneemme hyllyillä helisivät ikävästi, aivan, kuin se olisi viestinyt pelosta, jota ne kokivat luullessaan, että hyllyt kaatuisivat. Paukahdus säpsäytti vanhan suomen ajokoiramme sohvan takaa jaloilleen, se vinkaisi pelästyneesti ja oli omiaan ruokkimaan minun mahdotonta raivoani, jonka tunsin tulen tanssina silmissäni ja raivokkaana puristuksena sydämessäni. Tähän ei enää auttanut mikään risti-istunnassa suoritettu istuskelu, elämän pohtiminen tai ongelmiin sysätty asenneratkaisu, joka ei kirjaimineen iskostuisi sisimpääni kuin ehkä parin vuoden päästä, jota ennen elämä olisi ehtinyt mennä päin helvettiä tuota asiaa pohtiessa. Eikä henkikään oikein kulkenut. Ja olin päättänyt lopettaa biisien säveltämisen kun ne kirosivat minun koko loppuelämääni, tuntuivat saavan asiat sille mallille, että ne muistuttivat minua siitä vielä viikkojen ajan, ja minulle sanottiin että se on luontaista, mutta tunsin olevani jo niin pahasti demonien kourassa että ihmettelin, miten karjaisuni vielä mahtui sisuskaluihini. Äiti katsoi minua pettyneenä, katseella, joka kieli toivottomuudesta, epäonnistuneisuudesta, pettymyksestä. Ja minä raivostuin entisestäni, kiristelin hampaita niin että hyvä etteivät paikalleen haljenneet. Vielä tästä hammaslääkärin pora puuttuisi.
Rappukäytävässä lemusi tupakka ehkä voimakkaammin kuin ennen, joku riiteli kaksi kerrosta alempana kovaäänisesti ja minä päätin olla paskat välittämättä. Harpoin kaksi kerrosta ylemmäs, ja sain aggressioni hellittämään, virtaamaan hien mukana rappukäytävään haisteltavaksi. Avasin ylimmän kerroksen oven ja harpoin vielä ritiläportaat ylös kerrostalon katolle.
Hiljaa kesäisestä syksyiseen puhaltava viima ravisteli ulkosalla. Alhaalla lenteli syksyn näivettämiä lehtiä ja lisää irtosi kaiken aikaa koivuista ja pihlajista. Köpöttelin tottuneesti kädet farkkujeni taskuissa ja vedin syvään henkeä. Mikä maailmassa minut tähän ajoi? Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostikin; mitä minä olin tehnyt väärin?
Mielelläni jakasin kanssanne tämmöstä tekstiä mitä oon joskus kirjottanu :) Kesken on jääny tosiaa ja tuskin kirjotan lisää mtu halusin vaan jotaki tänne tunkee! Kiitos!
Ovi läjähti kiinni takanani. Lasi- ja posliiniesineet vanhan olohuoneemme hyllyillä helisivät ikävästi, aivan, kuin se olisi viestinyt pelosta, jota ne kokivat luullessaan, että hyllyt kaatuisivat. Paukahdus säpsäytti vanhan suomen ajokoiramme sohvan takaa jaloilleen, se vinkaisi pelästyneesti ja oli omiaan ruokkimaan minun mahdotonta raivoani, jonka tunsin tulen tanssina silmissäni ja raivokkaana puristuksena sydämessäni. Tähän ei enää auttanut mikään risti-istunnassa suoritettu istuskelu, elämän pohtiminen tai ongelmiin sysätty asenneratkaisu, joka ei kirjaimineen iskostuisi sisimpääni kuin ehkä parin vuoden päästä, jota ennen elämä olisi ehtinyt mennä päin helvettiä tuota asiaa pohtiessa. Eikä henkikään oikein kulkenut. Ja olin päättänyt lopettaa biisien säveltämisen kun ne kirosivat minun koko loppuelämääni, tuntuivat saavan asiat sille mallille, että ne muistuttivat minua siitä vielä viikkojen ajan, ja minulle sanottiin että se on luontaista, mutta tunsin olevani jo niin pahasti demonien kourassa että ihmettelin, miten karjaisuni vielä mahtui sisuskaluihini. Äiti katsoi minua pettyneenä, katseella, joka kieli toivottomuudesta, epäonnistuneisuudesta, pettymyksestä. Ja minä raivostuin entisestäni, kiristelin hampaita niin että hyvä etteivät paikalleen haljenneet. Vielä tästä hammaslääkärin pora puuttuisi.
Rappukäytävässä lemusi tupakka ehkä voimakkaammin kuin ennen, joku riiteli kaksi kerrosta alempana kovaäänisesti ja minä päätin olla paskat välittämättä. Harpoin kaksi kerrosta ylemmäs, ja sain aggressioni hellittämään, virtaamaan hien mukana rappukäytävään haisteltavaksi. Avasin ylimmän kerroksen oven ja harpoin vielä ritiläportaat ylös kerrostalon katolle.
Hiljaa kesäisestä syksyiseen puhaltava viima ravisteli ulkosalla. Alhaalla lenteli syksyn näivettämiä lehtiä ja lisää irtosi kaiken aikaa koivuista ja pihlajista. Köpöttelin tottuneesti kädet farkkujeni taskuissa ja vedin syvään henkeä. Mikä maailmassa minut tähän ajoi? Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostikin; mitä minä olin tehnyt väärin?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Juuu lisää tulee! ... Hiivin varpaisillani asvaltilla, katselin yhä ympärilleni ja rikoin samettisen hiljaisuuden omalla, värisevällä hengitykselläni. Viereisessä talossa nukkuivat leirin vetäjät, pingispöydät oli vedetty syrjään ja päivän ohjelma helotti ikkunoihin liimattuna vailla lukijaansa. Yllättäen takanani kolahti joku jättäen kolkon kaiun. Säpsähdin ja vedin henkeä sisään, samettinen sileys ympärilläni järkähti ja säröili ympärilläni, kun pelästys ahtautui myrkynvihreänä tielle.