Seurustelin miehen kanssa, joka sairasti depression ja söi psyykelääkkeitä ja kävi terapeutilla. Vältti sentään sairaalan, vaikka olikin kuukausitolkulla työkyvytön ja sairaslomalla. Suhde pyöri hänen ongelmiensa ja angstinsa ja elämäntuskansa ympärillä. Hän oli hieno, älykäs ja herkkä ihminen ja uskon että hän todella rakasti minua kuten naista eikä vain kuten kuuntelijaa ja auttajaa. Hän sanoi että olen tärkeintä ja arvokkainta hänen elämässään ja ettei hän jaksaisi elää jos menettäisi minut. Mutta kaikki sujui hänen ehdoillaan: tapasimme silloin ja niin kauan kuin hän tapaamisia tarvitsi, teimme yhdessä mitä hän halusi
( tosin olimme aika lailla kiinnostuneita samoista asioista, joten tämä ei ollut suuri ongelma; epäilenpä vain että jos olisin joskus sanonut etten nyt halua taidenäyttelyyn vaan kävelylle tai kaljakuppilaan, hän olisi loukkaantunut ja mennyt kotiinsa ), seksiä oli juuri silloin ja sen verran kuin hän halusi. Minä peruin omia menojani, koska hän yhtäkkiä tarvitsi minua, mutta hän teki minulle ohareita eli jätti vain tulematta sovittuihin tapaamisiin lähettämällä tekstiviestin: " en tulekaan, koska olen masentunut/kiireinen/väsynyt/ serkku tuli kylään/ telkkarista tulee mielenkiintoinen ohjelma/ vatsaan sattuu/ei oikein tunnu siltä." Mies jätti minut pariin otteeseen, ja aina halusin takaisin. Lopulta hän löysi toisen naisen, josta itsekin sanoi ettei rakasta tätä mutta haluaa kokea jotain uutta. Pistin välit kokonaan poikki, en suostunut hänen ehdottamaansa ystävyyteen ja tein selväksi, että tästä lähtien hän saa selvitä ilman minua, koska minunkin on nyt selvittävä ilman häntä, mikä ei totisesti ole helppoa..
En ole niin pyhimysmäinen että vilpittömästi toivoisin hänelle nyt pelkkää hyvää, päinvastoin kiusaan itseäni kuvittelemalla miten kurjaa hänellä on uudessa suhteessaan ja miten ikävä hänellä on minua... Olen hänelle vihainen, mielestäni syystäkin. Kostamaan en silti rupea, koska satuttaisin sillä itseäni vain lisää ja sitoisin itseni yhä tiukemmin kiinni häneen, vaikka nyt olisi todella aika erota ja irrottautua.Toisin sanoen en kuitenkaan ole päässyt hänestä vaan ajatusten tasolla roikun edelleen kiinni. En kuitenkaan ole ottanut häneen yhteyttä , enkä ota, vaikka olisi kuinka suuri ikävä - kuten onkin - ja kuinka paha mieli.
Osaan kyllä sanojen tasolla olla vaikka kuinka viisa ja kirjoittaa sivutolkulla analyysejä lähesiriippuvuudesta. Ne sanat eivät vai auta yhtään. Sellainen suhde, missä vain toisen ( minun tapauksessani miehen ) tunteilla, tarpeilla ja ongelmilla on merkitystä ja missä koko yhdessäolo pyörii sen ympärillä miten toinen osapuoli voi, ei ole terve. En kylläkään myönnä olevani kykenemätön terveeseenkin suhteeseen - edellinen miessuhteeni oli tasavertainen, pohjautui molemminpuoliseen hellyyteen, välittämiseen ja tukemiseen - mutta en silti voi väittää olleeni pelkkä hyväksikäytetty uhri. Olinhan suhteessa omasta halustani, jopa aloitin sen kaksi kertaa uudestaan, vaikka hän oli nöyryyttänyt minua jättämisellä. Epäilemättä sain iloa ajatuksesta että olen toiselle välttämätön ja korvaamaton. Mutta eikö sellainen päde missä tahansa oikeassa rakkaussuhteessa, oli se sitten " terve" tai ei? Mitä järkeä olisi seurustella ihmisen kanssa, jota ei itse pidä ainutlaatuisena vaan tusinamiehenä tai -naisena, korvattavissa kenellä tahansa suht koht siedettävällä kumppanilla?
Tiedostin kaiken aikaa, että välimme eivät olleet aikuisella tavalla terveet. Meillä oli välillä aivan ihanaa, henkinen yhteysoli rikkumaton, puhuimme samaa kieltä ja nauroimme paljon yhdessä. Tunsin sellaista hellyyttä ja halua jota en ole tuntenut ikinä ketään toista miestä kohtaan, ja hän sanoi samaa minusta. Elin harhaluulossa, että koska hän on älykäs ja tunteva ihminen, hän depressioistaan huolimatta ajan mittaan oppisi elämään tasavertaisessa, kauniissa rakkaussuhteessa. Minun pitäisi vain olla kärsivällinen ja jaksaa odottaa. Eli unohdin sen yksinkertaisen totuuden, ettei suhdetta pidä rakentaa sen haaveen varaan, että toinen jotenkin muuttuisi. Ellei hän ole alunperinkin sellainen ihminen jonka kanssa tahdon olla ja elää, on turha luulo että päästyään päämääräänsä eli saatuaan minut hän enää viitsisi opetella käyttäytymään uudella tavalla. Koetin puhua vakavasti ja vaatia myös omien tarpeitteni huomioon ottamista. Hän suuttui joka kerta ja kysyi, miksi haluan riidellä. - Niinpä niin: se että halusin tulla huomioiduksi naisena, rakastettuna ja ihmisenä ja olla suhteessa yhtä tärkeä osapuoli kuin hän, oli hänen mielestään riitelemistä. Jos kaikki tapahtui ( kuten 90 %:ssa ajasta tapahtuikin ) hänen ehdoillaan, juuri kuten hän halusi, jos en suuttunut ohareista, välinpitämättömyydestä ja töykeydestä, niin eihän mitään riitaa voinut syntyä, ja kaikki oli hänen näkökulmastaan katsottuna hyvin.
Miksi en pääse irti? En tiedä mitä hän tällä hetkellä ajattelee, enkä kai tule koskaan tietämäänkään. En ymmärrä omaa totaalista masennustani kaikkien kolmen eron aikana. Putosin tyhjän päälle eikä iloa tunnu löytyvän mistään. Aamuisin tuntuu turhalta nousta ylös ja aloittaa uusi päivä: hänhän ei enää ole elämässäni. Kuitenkin minulla on mielenkiintoinen työ jossa olen hyvä, paljon ystäviä, kaksi tervettä lasta, kaunis koti, harrastuksia, ja kohta tulee joulu. Kunpa joulua voisi lykätä puolella vuodella eteenpäin: pelkään senkin menevän pilalle ahdistavien ajatusten vuoksi. En missään tapauksessa ota häneen enää yhteyttä ja olen kieltänyt häntäkin ottamasta yhteyttä minuun, ja siitä huolimatta aina kun kännykkä soi, sydämeni hypähtää riemusta ja kauhusta ( en tiedä kummasta enemmän ) että se olisi hän. Ikään kuin hän olisi vienyt sielustani jotain olennaista ja arvokasta, kyvyn iloita ja nähdä kaunista. Tietysti puhun puppua sanoessani näin: eihän kukaan pysty viemään sisäisestä elämästäni mitään. Ja vaikka tuntuu siltä kuin minulta olisi viety käsi tai jalka, niin tallellahan ne ovat, kaikki neljä raajaani. Näin koville ei vielä mikään ero ole ottanut, ja olen sentään kokenut avio- ja avieron. Voiko depressio tarttua?
Hänen kanssaan jouduin koko ajan olemaan se voimakas, lämmin ja tukea antava osapuoli, joka jäi omien vaikeuksiensa kanssa ypöyksin, ja nyt minulle on syntynyt niin hirvittävä hellyyden, huolenpidon ja lohdun tarve, etten varmaan pystyisi antamaan kenellekään miehelle mitään, vaan ainoastaan vastaanottamaan mitä toinen tarjoaa. Tahtoisin kerrankin olla se osapuoli, jonka rakkauden voittamiseksi ja säilyttämiseksi toinen on valmis kääntämään maailman ympäri. En jaksa itse taistella. Niin paljon kuin nyt kaipaisinkin miehen hellyyttä ja läheisyyttä, tiedän ettei minulla olisi tässä tilassa oikeutta ruveta kenenkään kanssa mihinkään. Olisi nimenomaan "emotionaalinen hyväksikäyttäjä".
Toisaalta minulle tekisi hyvää jos joku puhuisi minulle kovia ( eli suoria ja totuudenmukaisia ) sanoja ja saisi minut näkemään suhteen siinä valossa, että pääsin vähemmällä kun se loppui nyt eikä joskus vuosien päästä, koska ikinä siitä ei olisi tullut muuta kuin yhä uusia pettymyksiä ja ikuista turhautumista.
( tosin olimme aika lailla kiinnostuneita samoista asioista, joten tämä ei ollut suuri ongelma; epäilenpä vain että jos olisin joskus sanonut etten nyt halua taidenäyttelyyn vaan kävelylle tai kaljakuppilaan, hän olisi loukkaantunut ja mennyt kotiinsa ), seksiä oli juuri silloin ja sen verran kuin hän halusi. Minä peruin omia menojani, koska hän yhtäkkiä tarvitsi minua, mutta hän teki minulle ohareita eli jätti vain tulematta sovittuihin tapaamisiin lähettämällä tekstiviestin: " en tulekaan, koska olen masentunut/kiireinen/väsynyt/ serkku tuli kylään/ telkkarista tulee mielenkiintoinen ohjelma/ vatsaan sattuu/ei oikein tunnu siltä." Mies jätti minut pariin otteeseen, ja aina halusin takaisin. Lopulta hän löysi toisen naisen, josta itsekin sanoi ettei rakasta tätä mutta haluaa kokea jotain uutta. Pistin välit kokonaan poikki, en suostunut hänen ehdottamaansa ystävyyteen ja tein selväksi, että tästä lähtien hän saa selvitä ilman minua, koska minunkin on nyt selvittävä ilman häntä, mikä ei totisesti ole helppoa..
En ole niin pyhimysmäinen että vilpittömästi toivoisin hänelle nyt pelkkää hyvää, päinvastoin kiusaan itseäni kuvittelemalla miten kurjaa hänellä on uudessa suhteessaan ja miten ikävä hänellä on minua... Olen hänelle vihainen, mielestäni syystäkin. Kostamaan en silti rupea, koska satuttaisin sillä itseäni vain lisää ja sitoisin itseni yhä tiukemmin kiinni häneen, vaikka nyt olisi todella aika erota ja irrottautua.Toisin sanoen en kuitenkaan ole päässyt hänestä vaan ajatusten tasolla roikun edelleen kiinni. En kuitenkaan ole ottanut häneen yhteyttä , enkä ota, vaikka olisi kuinka suuri ikävä - kuten onkin - ja kuinka paha mieli.
Osaan kyllä sanojen tasolla olla vaikka kuinka viisa ja kirjoittaa sivutolkulla analyysejä lähesiriippuvuudesta. Ne sanat eivät vai auta yhtään. Sellainen suhde, missä vain toisen ( minun tapauksessani miehen ) tunteilla, tarpeilla ja ongelmilla on merkitystä ja missä koko yhdessäolo pyörii sen ympärillä miten toinen osapuoli voi, ei ole terve. En kylläkään myönnä olevani kykenemätön terveeseenkin suhteeseen - edellinen miessuhteeni oli tasavertainen, pohjautui molemminpuoliseen hellyyteen, välittämiseen ja tukemiseen - mutta en silti voi väittää olleeni pelkkä hyväksikäytetty uhri. Olinhan suhteessa omasta halustani, jopa aloitin sen kaksi kertaa uudestaan, vaikka hän oli nöyryyttänyt minua jättämisellä. Epäilemättä sain iloa ajatuksesta että olen toiselle välttämätön ja korvaamaton. Mutta eikö sellainen päde missä tahansa oikeassa rakkaussuhteessa, oli se sitten " terve" tai ei? Mitä järkeä olisi seurustella ihmisen kanssa, jota ei itse pidä ainutlaatuisena vaan tusinamiehenä tai -naisena, korvattavissa kenellä tahansa suht koht siedettävällä kumppanilla?
Tiedostin kaiken aikaa, että välimme eivät olleet aikuisella tavalla terveet. Meillä oli välillä aivan ihanaa, henkinen yhteysoli rikkumaton, puhuimme samaa kieltä ja nauroimme paljon yhdessä. Tunsin sellaista hellyyttä ja halua jota en ole tuntenut ikinä ketään toista miestä kohtaan, ja hän sanoi samaa minusta. Elin harhaluulossa, että koska hän on älykäs ja tunteva ihminen, hän depressioistaan huolimatta ajan mittaan oppisi elämään tasavertaisessa, kauniissa rakkaussuhteessa. Minun pitäisi vain olla kärsivällinen ja jaksaa odottaa. Eli unohdin sen yksinkertaisen totuuden, ettei suhdetta pidä rakentaa sen haaveen varaan, että toinen jotenkin muuttuisi. Ellei hän ole alunperinkin sellainen ihminen jonka kanssa tahdon olla ja elää, on turha luulo että päästyään päämääräänsä eli saatuaan minut hän enää viitsisi opetella käyttäytymään uudella tavalla. Koetin puhua vakavasti ja vaatia myös omien tarpeitteni huomioon ottamista. Hän suuttui joka kerta ja kysyi, miksi haluan riidellä. - Niinpä niin: se että halusin tulla huomioiduksi naisena, rakastettuna ja ihmisenä ja olla suhteessa yhtä tärkeä osapuoli kuin hän, oli hänen mielestään riitelemistä. Jos kaikki tapahtui ( kuten 90 %:ssa ajasta tapahtuikin ) hänen ehdoillaan, juuri kuten hän halusi, jos en suuttunut ohareista, välinpitämättömyydestä ja töykeydestä, niin eihän mitään riitaa voinut syntyä, ja kaikki oli hänen näkökulmastaan katsottuna hyvin.
Miksi en pääse irti? En tiedä mitä hän tällä hetkellä ajattelee, enkä kai tule koskaan tietämäänkään. En ymmärrä omaa totaalista masennustani kaikkien kolmen eron aikana. Putosin tyhjän päälle eikä iloa tunnu löytyvän mistään. Aamuisin tuntuu turhalta nousta ylös ja aloittaa uusi päivä: hänhän ei enää ole elämässäni. Kuitenkin minulla on mielenkiintoinen työ jossa olen hyvä, paljon ystäviä, kaksi tervettä lasta, kaunis koti, harrastuksia, ja kohta tulee joulu. Kunpa joulua voisi lykätä puolella vuodella eteenpäin: pelkään senkin menevän pilalle ahdistavien ajatusten vuoksi. En missään tapauksessa ota häneen enää yhteyttä ja olen kieltänyt häntäkin ottamasta yhteyttä minuun, ja siitä huolimatta aina kun kännykkä soi, sydämeni hypähtää riemusta ja kauhusta ( en tiedä kummasta enemmän ) että se olisi hän. Ikään kuin hän olisi vienyt sielustani jotain olennaista ja arvokasta, kyvyn iloita ja nähdä kaunista. Tietysti puhun puppua sanoessani näin: eihän kukaan pysty viemään sisäisestä elämästäni mitään. Ja vaikka tuntuu siltä kuin minulta olisi viety käsi tai jalka, niin tallellahan ne ovat, kaikki neljä raajaani. Näin koville ei vielä mikään ero ole ottanut, ja olen sentään kokenut avio- ja avieron. Voiko depressio tarttua?
Hänen kanssaan jouduin koko ajan olemaan se voimakas, lämmin ja tukea antava osapuoli, joka jäi omien vaikeuksiensa kanssa ypöyksin, ja nyt minulle on syntynyt niin hirvittävä hellyyden, huolenpidon ja lohdun tarve, etten varmaan pystyisi antamaan kenellekään miehelle mitään, vaan ainoastaan vastaanottamaan mitä toinen tarjoaa. Tahtoisin kerrankin olla se osapuoli, jonka rakkauden voittamiseksi ja säilyttämiseksi toinen on valmis kääntämään maailman ympäri. En jaksa itse taistella. Niin paljon kuin nyt kaipaisinkin miehen hellyyttä ja läheisyyttä, tiedän ettei minulla olisi tässä tilassa oikeutta ruveta kenenkään kanssa mihinkään. Olisi nimenomaan "emotionaalinen hyväksikäyttäjä".
Toisaalta minulle tekisi hyvää jos joku puhuisi minulle kovia ( eli suoria ja totuudenmukaisia ) sanoja ja saisi minut näkemään suhteen siinä valossa, että pääsin vähemmällä kun se loppui nyt eikä joskus vuosien päästä, koska ikinä siitä ei olisi tullut muuta kuin yhä uusia pettymyksiä ja ikuista turhautumista.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Uskon tietäväni miltä Sinusta juuri nyt tuntuu. Olin äskettäin löytämäisilläni ystävänaisen tai naisystävän, miten päin vaan. Minua pelotti Hänen vahvuutensa ja kolme lastaan. En vain saanut sanottua sitä suoraan. Hän huomasi pelkoni ja alkoi empiä ja ikäänkuin..en osaa kertoa tätä oikein..annoin Hänen ehdottaa lopettamista ja taivuin heti siihen helpottaakseni asian ratkaisua. Itse en enää olisi siihen pystynyt.
Nyt huomaankin miten tärkeä Hänestä ehti kuukaudessa tulla. Tuntuu ettei ole mitään kun Häneltä ei enää tule postia. Onneksi olen sisällä, ulkona tuuli kaataisi minut, niin heikolta tuntuu .
Olen siis ehdottomasti kanssasi samaa mieltä ihmissuhderiippuvuudesta. Sellainen asia on olemassa. Olisiko se juuri oikeata rakkautta? Tai joku rakkauden muoto? Kohdallani ainakin kävi niin, että tuhotessani välillämme olleen sähköpostilaatikon sisältöineen viimeisen enterin jälkeen ruudun tyhjentyessä kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja se itku kesti vartin verran.Työpaikalla. Jotakin siinä naisessa oli.
Koska kykenet analysoimaan asiaa noin hyvin, uskon Sinunkin löytävän uuden kumppanin ajatustesi virtoja jakamaan. Samaa toivon toki itsellenikin. Onnea siihen ja Hyvää viikonloppua.
Kirjoittamasi teksti olisi voinut olla omani.
Kaikki tapahtui hänen ehdoillaan ja vain hänen vaikeudet olivat tärkeitä. Kun tuli aika että tarvitsin häntä, ei apua tullut.
Kärsin valtavasti hänen itsekkyydestään ja onneksi irtauduin.
Ota kuule selvää narsistisesta luonteenpiirteestä ja jos tunnistat niistä exäsi, ole iloinen, että jätti. Narsistit ovat usein älykkäitä sekä helliä ja tunteellisia, mutta vain kun heille sopii. Empaattisuus ja toisen tunteiden ymmärtäminen puuttuu.
Minäkin odotin, toivoin, pelkäsin yhteydenottoa melkein vuoden. Koville otti olla vastaamatta, mutta sen tein. Nyt en edes harkitsisi yhteiselämää hänen kanssaan, huh huh. Ja meillä oli hyvä suhde (hänen ehdoillaan), minäkin olin onnellinen paitsi vaikeuksissa olin yksin. Ei koskaan enää itserakasta ihmistä rinnalle sillä minäkin tarvitsen tukea joskus.
Yritä pysyä vahvana, kiität itseäsi myöhemmin.
Anna aikaa ja etsi itsellesi muuta ajateltavaa, hae hyvä kirja kirjastosta, tapaa ystäviä, käy uimassa, lenkillä, sulkkista pelaamassa.
Täysin samanlainen ei oma tilanteeni ole, mutta niin paljon tästä kuulosti tutulta että mieleni tekee kommentoida. Olo on niin solmuinen (kuten varmasti myös tämän suhteen (hm?) toisella osapuolella) että en tiedä miten puhua, vaikka parhaalle ystävälle voisinkin. Tosin puhuminenkin joskus vain vaikeuttaa oloa. Silloin tuntuu siltä että omat ajatukset menee solmuun, ja puhuessa jollekin suhteen ulkopuoliselle asiaa pitää koko ajan vatvoa, eikä voi edes yrittää miettiä muita asioita kuin parisuhdetta.
Vaikeinta tässä on se, etten ole koskaan aiemmin rakastanut ketään, enkä oikeastaan seurustellutkaan. Tuntuu väärältä ajatukselta lopettaa suhde jos todella välittää - ja ajattelee ettei toinen pärjää jos kaikki loppuu, kun olen kaiken lisäksi lähes ainoa ihminen joka häneen pitää yhteyttä jatkuvasti.
Ei riitä, että haluaa olla toisen kanssa, tarvitaan myös yritystä. Vähän vaikeaa, jos toinen osapuoli on henkisesti niin paskana ettei pysty. Ailahtelevainen, yleensä kykenemätön keskustelemaan rauhallisesti. Kaikki riidat ja ilkeät sanomiset olisi noin vaan unohdettava, leikittävä ettei mitään ole tapahtunut. Se vielä olisikin mahdollista, mutta kun tietää että kaikki tulee TAAS toistumaan - ellen tietysti itse ole mahdollisimman rauhallinen ja hyväntuulinen, enkä koskaan sano jos mieltä painaa jokin välillämme - niin alkaa itseltäkin loppua into yrittämiseen.
Jos sanon että mielestäni hän ei yritä tarpeeksi, hän sanoo etten tee muuta kuin syyttele.
Olen jo omaksunut välinpitämättömän asenteen sekä puhumattomuuden, 'annan vaan olla' suurimman osan aikaa. Annan kaiken vaan olla ja annan kaiken sen patoutua sisään, niin että tunteet menevät pikku hiljaa lopullisesti tukkoon ja solmuun.
Terveisin: 19-vuotias tyttö, josta joku hyötyy ja paljon.