Hei! Olemme vaimoni kanssa onnellisia ja tulemme hyvin toimeen. Anoppini kommentit aiheuttavat välillä ongelmia. Jonkin aikaa sitten päätimme vaimoni kanssa eräästä pienehköstä lapseemme liittyvästä asiasta toisin kuin anoppi ja myös appi olisivat halunneet. He ilmmaisivat mielipiteensä varsin suorasukaisesti, mutta me pysyimme kannassamme. Tässä yhteydessä anoppi sanoi, että minä olen hänen tyttärelleen huono aviomies ja että tämä on hänen ongelmansa. Samalla tuli yhtä ja toista henkilökohtaista melkoisella painolla. En kommentoinut tähän juuri mitään. Sen jälkeen olen vähentänyt kanssakäymistä vaimoni kotiväen kanssa. Olen huomannut, että anoppini jälkeenpäin haluaisi olla minun ja perheemme kanssa enemmän tekemisissä. Hän ei kuitenkaan ole mitenkään ottanut sanojaan takaisin. Minä taas olen arka ottamaan asiaa puheeksi. Joskus pienemmissä asioissa vastaavat yritykset ovat johtaneet koveneviin puheisiin erityisesti anopin taholta. Voiko joku sanoa hyvin kovia asioita ja sitten vain ikään kuin kävellä niiden yli ja olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Onko kokemuksia?
Voiko toista haukkua tarkoittamatta
Epätietoinen
131440
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Minun appiukkoni viime kesänä humalassa sanoi ettei ole koskaan pitänyt minusta, asiasta ei ole puhuttu sen jälkeen, en edes tiedä muistaako hän tapausta. Yleensä suhtautuu hyvin sydämellisesti ja olin aina kuvitellut että tulemme hyvin toimeen. En tiedä tarkoittiko vai ei, sydämellinen on taas mutta itse suhtaudun varauksella nykyään appeeni.
Jos anoppisi ajattelee että sanoi vain totuuden? Että silloin ei tarvitse pyytää anteeksi.. Eikö vaimosi tehtävä ole sanoa äidilleen että ei sotkeentuisi teidän suhteeseen? Minä en hyväksyisi äidiltäni negatiivisia kommentteja miehestäni.
Hei! Kiitos kommentista. Olen ajatellut, että kyse voi olla kulttuurierosta. Vaimoni vanhemmat ja muukin suku antaa tulla välillä aika railakasta tekstiä läheisemmistä ja kaukaisemmista ihmisistä. Puheella lienee jokin tarkoitus, ehkä se, että minun pitäisi ottaa opikseni kommenteista, mutta kuitenkaan etääntyä ei saisi. Minä puolestani en oikein voi tuntea olevani tervetullut kotiin, jossa minua pidetään kodin tyttären huonona aviomiehenä.
Varmaan vaimoni olisi tässä avainhenkilö. Tähän asti esille tulleissa asioissa hän kyllä on henkisesti puolellani. Ongelma ei siis ole meidän välillämme ainakaan pahasti. Kuitenkin, kun tulee tilanne, jossa vaimon olisi aihetta sanoa äidilleen jotain vastaan, hän ei siihen ole kyennyt. Toisaalta ymmärrän häntä, sillä pienenkin vastaan sanomisen seuraus voisi olla aika kovaääninen. Minä ja sittemmin me vaimoni kanssa olemme tyytyneet tilanteeseen ajatuksella "parempi laiha sopu kuin lihava riita". Tällä linjalla kielteiset kommentit ovat vuosien varrella harvenneet, mutta toisaalta olemme, minä varsinkin, etääntyneet vaimoni vanhemmista.
Haluaisin kommentteja tätä anoppi/appi-miniä/vävy asetelmaa eri puolilta tarkastelevilta. Voivatko puhetavat olla todella niin erilaisia eri suvuissa? Onko laiha sopu paras vaihtoehto, vai osaisiko joku neuvoa tietä parempaan?
ei voi olla haukkumatta
en haluaisi enää uuteen parisuhteeseen. Nainen voi olla vaikka kuinka ihana, mutta lisävarusteena tulee naisen kamala perhe ja suku.
Olen ihastunut erääseen naiseen, mutta tiedän hänen perheestään yhtä ja toista, joten pysyttelen erossa ko. naisesta, sääli.
Kannattaa ottaa Suomeen yksin tullut mieluiten orpo ulkomaalainen nainen, suku on ainakin kaukana.
Hei! Ikävä juttu, jos koko suhde jää syntymättä toisen sukulaisten pelosta. Me olemme yrittäneet selvitytyä niin, että vaimo on sukulaistensa kanssa tekemisissä aika paljon, minä vähemmän. Tämä on sujunut meidän kesken sovussa, mutta vaimon suku haluaisi meidän olevan enemmän koko perheenä heidän kanssaan tekemisissä. Minä taas en oikein siihen pysty, kun olen saanut kuulla aika kovaa tekstiä. Vastaavista kokemuksista ja ratkaisuyrityksistä olisi kiva kuulla. Hyvää ja sopuisaa jatkoa kaikille.
hah, hah, aina jokaisella sen verran sukua löytyy, että saadaan muheva ihmissuhdesoppa aikaiseksi!!! Tämä ulkomaan orpo haluaa parin vuoden suomessa oleskelun jälkeen ainakin kesälomilla kotimaahansa käymään. Siellä sitten kuutelet zulua tai jotain ähkyrä kieltä sujuvasti hymyillen ja nyökytellen vähintään kuukauden joka vuosi ja vielä maksat siitä matkustelusta pitkän pennin :)
Anoppisi on sinua vanhempi. Hän tietää tarkalleen miten elämä eletään. Kun hän jotain sanoo, hän tietenkin tarkoittaa juuri sitä. Ei asiaa tarvitse uudelleen ottaa puheeksi. Hän on sanansa sanonut ja on tietenkin niiden takana. Näin hän on lapsensa kasvattanut ja olettaa, että muutkin ymmärtävät, että asia on unohdettu nyt, kun hän on saanut raivonsa purettua ja loukannut kohdetta kunnolla.
Ymmärrä häntä ja totea, että sinun on parempi pitää kunnon hajurako. Loukkaaminen kuuluu hänen tapaansa hoitaa asiat.
Sinun ei tarvitse olla kohteena toiste. Olet aikuinen ihminen ja valitset seurasi. Pahinta on, jos alat maksaa samalla mitalla. Silloin on koko suku kimpussasi.
Kiitos todellisuudentajuisesta ja viisaasta kommentista. Asioihin palaaminen ei varmaan ole viisasta. Sen toisaalta sanoo järki ja toisaalta osoittaa myös muutamat asiat menneisyydessä.
Ristiriitaisuutta asiaan tuo kuitenkin se, että anoppi selvästi haluaisi olla myös minun kanssani tekemisissä mielipiteistään huolimatta. Ilmeisesti hänen ajatuksissaan korostuu koko perheen kanssa tekemisissä oleminen. Jonkin aikaa sitten katsoin velvollisuudekseni osallistua erääseen yhteiseen tilaisuuteen. Hän nimen omaan sanoi sekä vaimolleni että minulle, että oli mukavaa, kun olin paikalla. Minulle tällainen asetelma, siis rajut henkilökohtaisuudet ja tuollainen kontaktihakuisuus samalta henkilöltä, on hyvin vaikea ymmärtää.
Toisen ymmärtäminen tuskin on kuitenkaan välttämätöntä eikä tässä ehkä edes mahdollista. Aion jatkaa niin, että silloin kun tapaamme, olen asiallinen ja ystävällinen. Kuitenkin olen varuillani enkä antaudu kovin läheiseen kanssakäymiseen. Tästä seuraa, että anoppi on vähemmän koko perheemme kanssa tekemisissä ja näkee lapsenlapsiaan harvemmin kuin todennäköisesti haluaisi. Minä puolestani voisin iloitakin toimivista suhteista vaimon vanhempiin, mutta tässä tilanteessa tätä vaihtoehtoa ei ole. Voittopuolella on rauha ja todennäköisesti se, että yhteenotoilta vältytään. Kaikeksi onneksi minulle kasvuympäristöstänikin johtuen samalla mitalla takaisin antaminen on jotakuinkin mahdoton ajatus.
Vielä plussan puolelle jää se, että vaimoni kanssa olemme suurista periaatteista suhteessa hänen vanhempiinsa ja muutenkin yksimielisiä sekä aivan hyvässä sovussa. Ei siis ole syytä valittaa.
Kiitos vielä kommentista ja hyvää jatkoa.
Eipä ehkä asioita parannakaan - tai sitten voisi. Sitä on ulkopuolisen vaikea tietää. Eräillä ihmisillä on todella tapanaan jyrätä toiset ihmiset. Ja ellei touhu ota millään muuttuakseen on siinä vaikea mitään tehdä sen enempää. Itse olen joskus yrittänyt ottaa anoppini kanssa puheeksi joitakin kamaluuksia, mutta hän taas ei ole muistavinaan koko asiaa... defenssimekanismi, luulen. Sen verran tunnepitoisia ryöppyjä on tullut niskoille ettei niiden luulisi pikku hetkessä kokonaan unohtuvan. Ellei sitten ole oikeasti persoonahäiriöinen..
Anyway. Oma anoppini puolestaan on ameebamainen siinä mielessä, että hän pelkää riitaa. Eli nokittelu loppuu aina kun korotan ääntäni minulle tyypilliseen eteläeurooppalaiseen tapaan.. :) Mutta sitäkään en tullut tehneeksi ensi enkä toisellakaan tapaamisella (se hyvien käytötapojen taakka, jota kannan!!), joten tilanteemme pääsi muodostumaan mahdottomuudeksi. Mutta taaplattu ollaan päivä kerrallaan. Tuskin väleistämme koskaan mitään huippuja tulee, puheväleissä olemme kuitenkin ja tapaamme muutaman päivän vuodessa. Ihme jo se.
Vaimosi käytös on tyypillistä komennellun ihmisen käytöstä. Tukee kyllä muttei uskalla ottaa asioita suoraan puheeksi äitinsä kanssa. Tuttu juttu meilläkin. Mutta hyvä sekin, että tukee sinua! Itse en katsoisi yhtään vastaavaa käytöstä vanhemmiltani, mutta vanhempani suhtautuvatkin meihin kuin muihinkin AIKUISIIN, ei kuten anoppini avuttomiin lapsirääpäleisiin... Ja sekin muuten ottaa varmaan aivosta, kun ne rääpäleet kehtaavat pärjätä ihan itse!!
Voimia sullekin. Elämä on kuitenkin elettävä itse ja kaikkia ei voi miellyttää -eräät mottoni.
Hei!
Kiitos monessa kohdin ytimeen menneestä kommentista. Selvittämisyritys on tapauskohtainen kysymys. Minulle yritys selvittää asioita puhumalla on kotoa saakka totuttu toimintatapa. Näin yritinkin ja yritimme yhdessä vaimoni kanssa vuosia sitten. Seuraus ei ollut toivottu. Vaimoni vanhemmilla tuntuu olevan vakaumus, että kovat sanomiset pitäisi unohtaa. Voi olla viisasta joskus. Minulle kuitenkin on vaikeaa kovin vakavien hyökkäysten jälkeen unohtaa siinä mielessä, että aito ja läheinen suhde olisi mahdollinen. Käsitykseni mukaan he toivovat tätä. Olen kyllä mielelläni rauhallisesti, mutta väistämättä suojelen itseäni enkä ole avoin heidän seurassaan. Monesti myös vaimoni tapaa heitä ilman minua. Tämä on käytännön ratkaisu tällä hetkellä ja vaimoni kanssa perusteellisten keskustelujen jälkeen pidämme tätä pienimpänä pahana. Hyvä puoli on se, että kun ei sano takaisin, on ovi auki suhteiden lämpenemiselle, mutta itsestään se ei tapahdu.
Kommentoit vaimoni käytöstä tyypilliseksi komennellun ihmisen käytökseksi. Tässä voi olla paljon perää. Olen tulkinnut, että vaimon vanhemmat, äiti erityisesti, ajatteli, että meidän kodissamme ja elämässämme hän voi määrätä asioita, jotka meidän ymmärryksemme mukaan kuuluvat aviopuolisoille. Tulkintani mukaan minua siis yritettiin saada komenneltavien joukkoon. Tähän en suostunut, vaan olen joissakin asioissa vetänyt rajaa. Nykyisinkin teen niin, mutta mahdollisimman matalalla profiililla. Välillä annan joidenkin käytännön asioiden mennä kommentoimatta, mutta rajat ovat olemassa. Vaimoni vanhemmat ovat ilmeisesti huomanneet tämän. Vähä-ääninen mutta tietyllä tavalla luja tapa on tehonnut ja tilanne onkin nyt jonkin verran helpottanut.
Pidän myös tärkeänä, että vaimoni voi olla yhteydessä vanhempiinsa. Onhan hän heidän tyttärensä minusta ja meidän avioliitostamme riippumatta. Tyttären suhteella vanhempiinsa olkoon sijansa, mutta se ei voi merkitä meidän kotimme määräysvallan siirtymistä kodin ulkopuolelle.
Olen saanut niin viisaita kommentteja, että nimimerkkini ei enää tunnu yhtä osuvalta kuin alussa. Kiitokset teille.
Ihmettelyn aiheeksi minulle kyllä vielä jää tuo kovien sanojen unohtaminen. Onko todella joissain perheissä tai suvuissa hyväksytty tapa laukoa sellaisia ja sitten olla aidosti läheisiä ilman minkäänlaista peruutusta? Tämä kysymys koskettelee tietysti ihmissuhteita laajemminkin kuin vain vävyjen/miniöiden ja anoppien/appien välillä.
Olen samaa asiaa kummastellut kautta aikojen: Kovat sanomiset sanotaan kiivastuksen hetkellä ja sitten pidetään ilman muuta selviönä, että sanat unohdetaan kun rauha on palautunut.
Kaiken huipuksi voidaan vielä tokaista, että kiivastuksissaanhan sitä aina sanotaan sellaista, mitä ei tarkoiteta.
Se on minusta niin loukkaavaa, että en ikinä pääse siitä yli.
Kun ajattelenkin, että toinen suuttuneena syytää mielipiteitään ja solvauksia ylitseni, loukkaa minkä voi, ja sanoo myöhemmin, että ei ole sitä tarkoittanut, niin voin pahoin.
On ilmeisesti kahdenlaisia ihmisiä, eli sellaisia jotka tuulettavat mieltään solvaamalla avutonta vastapuolta, ja toinen porukka, joka pystyy hillitsemään sanomisensa, mutta kun jotain sanovat, myös sitä tarkoittavat eivätkä ikinä peru sanojaan.
Ikävää, jos sellaiset henkilöt vahingossa joutuvat samaan sukuun ja läheisiksi sukulaisiksi.
Hei! Voi tosiaankin olla, että ihmiset jakaantuvat ainakin kahteen ryhmään sen mukaan, tuleeko suusta "harkitsemattomia" kovia sanoja vai ei. Tuollaiset sanat eivät tule tyhjästä. Niiden tarkoitus voi vaihdella tilanteen ja henkilön mukaan. Joskus voi kyse olla sisäisten paineiden purkamisesta. Sanojan sisällä on syystä tai toisesta aggressiota, ja se purkautuu joka tapauksessa jollain tavalla, joskus kovina sanoina. Toisaalta varsinkin vanhempien nuoremmille sanomat lataukset voivat olla tarkoitukseltaan myös "opettavaisia". Niillä pyritään vaikuttamaan toisen elämään, mutta ei haluta, että suhde viilenisi pysyvästi. Meidän tapauksessamme kysymys arvatakseni on osittain molemmista, ehkä lähinnä jälkimmäisestä tarkoituksesta.
Olennaista kuitenkin on, että kovien sanojen tuleen ei jäädä makaamaan. Joko tuollainen puhe hiljennetään tai sitten vetäydytään sen alta pois. Jos joku keksii muita toimivia keinoja, niin hyvä.
Tärkeää on myös, että kunkin perheen päätösvalta pysyy oikeassa paikassa, eli perheen aikuisten hallussa. On paha, jos valta siirtyy joko edelliselle sukupolvelle tai lapsille. Tietysti harmonisissa suhteissa kunkin kodin aikuiset ottavat lapsensa ja lähisukulaisensa huomioon, mutta se ei merkitse päätösvallan siirtymistä.
Voi löytyä vielä puhetavaltaan kolmas ryhmä ihmisiä. Nimittäin sellainen, joka yleensä pystyy hillitsemään kieltään ja tarkoittaa mitä sanoo. Joskus kuitenkin keittää yli ja tulee sanotuksi sopimattomia. Silloin on myös mahdollista ja usein viisasta pyytää sanojaan anteeksi. Eipä kai virheen myöntäminen muuta kuin lisää luottamusta.
Olen itse teräväkielinen ja tiedän sen. Nuorena en käsittänyt, että sanani saattoivat loukata verisesti, koska en liioittele ja hauku, vaan sanon mielipiteeni niin että se on kerralla sanottu.
Vähän vanhempana käsitin, että osaan iskeä suoraan arkaan paikkaan. Kun sen tiedostin, olen oppinut pitämään puoleni poistumalla paikalta. Sanon lähtiessäni, että on kaikille parasta, että tämä keskustelu loppuu tähän.
Tässä anoppi-miniä-vävy-ongelmassa minulla ei ole mielipidettä, koska en ole joutunut koskaan niin pahaan tilanteeseen, että olisi tarvinnut kenenkään ääntä korottaa. Ilmeisesti sukuni piirissä jokainen on isäntä ja emäntä omassa huushollissaan ja muut ovat oppineet talojen tavoille.
Tarkemmin ajateltuani olen todennut, että kukaan meistä ei arvostele toisten hankintoja tai lastenkasvatusta. Näitä vuodatuksia luettuani uskon, että olen hyvin onnellisessa asemassa.