Sen verran monta kertaa oon tullu jätetyksi, että osaan jo lukea sanojen välistä, millon on pakit lähellä.
Osaan huomata jo käyttäytymisestä, millon on kenkää tulossa.
Nainen on vaisu. Eikä siitä saa enää mitään irti.
(ei siis ole mistään pikku kiukutelusta kyse, vaan vähän pidempään jatkuneesta vaisuudesta)
Ensin toki kannattaa kysyä, mikä on. Vastauksena on sitten taikasanat:
"Mä en oikein enää tiedä mitä mä haluun." Joka tarkoitta naisen logiikassa hienovaraisesti:
Luuletko tosiaan, että tästä enää mitään tulee.
Nuo sanat kuultuaan kannattaa alkaa valmistautumaan.
Tilanteessa kannattaa säilyttää ylpeytensä ja lähtee ruikuttamatta kävelemään.
Maailmassa saattaa olla minullekin vielä joku, mutta en enää usko rakkauteen. Siks en enää aio etsiä mitään suurta rakkautta, vaan pelkästään elämänkumppanin, jonka kanssa tehdä ja kasvattaa lapset.
Se vaan kaivelee, kun nainen aina sanoo, että ollaan kavereita ja pidetään yhteyttä. Mitä se oikein kuvittelee? Ei se voi onnistua, jos itse on häviävänä osapuolena.
Osaan huomata jo käyttäytymisestä, millon on kenkää tulossa.
Nainen on vaisu. Eikä siitä saa enää mitään irti.
(ei siis ole mistään pikku kiukutelusta kyse, vaan vähän pidempään jatkuneesta vaisuudesta)
Ensin toki kannattaa kysyä, mikä on. Vastauksena on sitten taikasanat:
"Mä en oikein enää tiedä mitä mä haluun." Joka tarkoitta naisen logiikassa hienovaraisesti:
Luuletko tosiaan, että tästä enää mitään tulee.
Nuo sanat kuultuaan kannattaa alkaa valmistautumaan.
Tilanteessa kannattaa säilyttää ylpeytensä ja lähtee ruikuttamatta kävelemään.
Maailmassa saattaa olla minullekin vielä joku, mutta en enää usko rakkauteen. Siks en enää aio etsiä mitään suurta rakkautta, vaan pelkästään elämänkumppanin, jonka kanssa tehdä ja kasvattaa lapset.
Se vaan kaivelee, kun nainen aina sanoo, että ollaan kavereita ja pidetään yhteyttä. Mitä se oikein kuvittelee? Ei se voi onnistua, jos itse on häviävänä osapuolena.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Niinpä niin..jotkut jätkät ovat vaan niin hitaita tajuamaan, et millon on ero lähellä. Mä oon nyt seurustellu yli kolme vuotta ja viimeisen vuoden mä oon vaan kiukutellu.. Poikakaverini on aina kysellyt, et "Mikä sulla on, mitä mä oon nyt tehny väärin?" Ei se mitään väärää oo tehny, se on ihana, rakastava, hellä ja huomaavainen mies- unelma mies.. Ongelma vaan on etten mä oo enää onnellinen hänen kanssa. Mä haluisin oman elämän. Mut mä en vaan tajuu, et miksen mä saa sanottua tosissani, et mä haluun erota. Ehkä mä en haluu loukata häntä, sillä poikakaverini särkyisi täysin jos mä jättäisin sen. Siks mä oon ollu niin tyly häntä kohtaan, et se tekis eron helpommaksi jättämällä minut sen takia ku ei jaksa enää kattella mun kärtyämistä, mut ei.. Se ei vaan osaa lukea rivien välistä vaan yrittää ymmärtää ja jaksaa mua. Ehkä mun on nyt vaan aika sanoa karu totuus.
Kymmenisen vuotta sitten seurusteltuani puolitoista vuotta huomasin, etten ole rakastunut poikaystävääni. Ihastumisen aikakin oli mennyt jo aikoja sitten ohi. Olimme enemmänkin parhaita ystäviä, jotka harrastavat seksiä keskenään.
Ulkopuolelle suhteemme näytti täydelliseltä, myös poikaystäväni ajattali myös niin. Mutta minä en ollut onnellinen "oikealla" tavalla. Viivyttelin puoli vuotta miettien "mitä muut sanovat" yms. typerää. Lopulta vain sanoin suoraan etten enää halua jatkaa.
Ero oli loppujen lopuksi minullekin rankempi kuin osasin etukäteen kuvitella, mutta se oli paras ratkaisu. Toki kaikki muut ihmettelivät, ja poikaystäväni yritti vielä useampaakin kertaan kysellä jatkomahdollisuuksia, mutta mua ei kiinostanut.
Elämä on ollut paljon parempaa jälkikäteen. Nyt tiedän mitä miehessä arvostaa. Harmittaa vain, etten uskaltanut tehdä ratkaisua heti, vaan viivyttelin liikaa. Viivyttelystä tuli minulle itselleni vain paha olo.
Sanokaa siis suoraan kumppaneillenne jos haluatte erota. Se on "reiluinta" kaikille.
Minä olen ollut melkein 4v mieheni kanssa, avoliitossa olemme asuneet 1,5v ja meillä on vuoden vanha lapsi.Meillä on ollut on/off-suhde ennen raskautta jolloin erosimme kaksi kertaa ja palasimme yhteen.Taas raskausaikana minua alkoi ahdistaa ja suunnittelin eroa.
Nyt vasta olen saanut tosissani sanottua ettei tästä mitään tule, monen monta kertaa sen olen aiemminkin sanonut mutten kuitenkaan uskaltanut pakata tavaroitani.Nyt viimeisen kerran kun ilmoitin että nyt haluan erota, ihan oikeasti, mies ei sanonut yhtään vastaan, kysyi vain syytä ja miten lapsen tapaamisen kanssa.Hänkään ei ole ilmeisesti enää onnellinen ollut.Mutta olisi kai ollut valmis jatkamaan yhdessä elämistä.Itse en enää voi, ahdistaa ja masentaa niin paljon etten enää pysty tähän.Enkä haluaisikaan.
Turhaan itse yritin pitää suhdetta kasassa kun toinen ei edes yrittänyt, ei muuttunut.Vaikka nyt vähän itkettää ajatus erosta, niin silti hymyillyttää, olen päässyt eteenpäin suosta :)
Uskaltakaa irottautua niistä pystyyn kuolleista tai hiljalleen hiipuneista suhteista, ajatelkaa itseänne.On lupa olla onnellinen :)
onnellinen jos miehesi ei olisi omalta osaltaan tehnyt ratkaisuaan? Tuohan on helpoin mahdollinen tapa erota. Siitäkin huolimatta, onneksi olkoon.
Vaikeita asioita ovat. Ja pitääkin olla.