Mulle ei ole jäänyt päähän lapsuusajoilta yhtään toimivan parisuhteen "mallia". Nyt kaksvitosena kun parisuhteet alkavat pikkuhiljaa ajautua seurustelusta ja tapailusta yhteisen kodin perustamiseen, olen ihan pihalla. Moni suhde on kariutunut sen takia etten osaa jakaa kotiani kenenkään kanssa. Olen koko elämäni asunut tavallaan yksin ja vihoissa tai ainakin viileissä väleissä äitini kanssa, eristäydyimme kumpikin lapsuudenkodissani eri puolille taloa. Ja tätä siis kesti ensimmäiset parikymmentä vuotta. Välillä isäni tuli vierailulle ja se oli yhtä huutamista ja raivoamista puolin ja toisin kun hän yritti järjestää perheen sisäiset asiat "kuntoon". En voinut luottaa keneenkään, en voinut uskoutua kenellekään enkä saanut rauhaa ja turvaa lapsuudenkodissani.
Nyt kun olen saanut viitisen vuotta rauhoittua eri paikkakunnalla ja pesiytyä omaan uuteen kotiini, en haluaisi enää rikkoa sitä rauhaa jonka olen hippusista ympärilleni rakentanut. Aina kun joku ulkopuolinen tulee käymään, tuntuu siltä että varpailleni astutaan. Silti kadehdin niitä jotka kutsuvat ystäviään kylään ja varsinkin niitä jotka elävät onnellisesa tai vähän vähemmänkin onnellisessa parisuhteessa saman katon alla. Pelkään etten kykene siihen ikinä.
Kutsun kyllä seurustelukumppanini avoimesti luokseni kyläilemään, mutta hermot palaa viimeistään siinä vaiheessa kun olen taas jäämässä kotiini yksin, ellei palanut jo silloin kun avasin kullalleni oven kun hän tuli. En edes tiedä mikä minua vaivaa. Probleemaa olisi helpompi lähteä selvittämään jos tunnistaisi ongelman, mutta kun en tunnista. Kävin ammatti-ihmisellekin tästä juttelemassa, tuloksetta. Ei kai kukaan voi erakoksi syntyä ja kaivata kuitenkin yhteiseen asuntoon rakkaan ihmisen kanssa? Ei kukaan voi niin ristiriitainen olla. Eihän?
Miten ns. normaalit ihmiset etenevät parisuhteessaan siinä vaiheessa kun aletaan miettiä yhteen muuttamista? Tai itseasiassa en ole koskaan päässyt edes näin pitkälle kun kundikaverini pelkää muuttaa yhteen kun olen kotosalla niin arvaamaton... vähän niinkuin hullu vahtikoira... tms. En mä tiedä.
Jotain olisi nyt pikaisesti tehtävä... Aloin juuri seurustella maailman ihanimman miehen kanssa, enkä halua pilata tätä tällä kertaa. Onko jollain samanlaisia kokemuksia ja onko niistä selvitty? Tai kertokaa edes mikä mua vaivaa. -Kiitos-
Nyt kun olen saanut viitisen vuotta rauhoittua eri paikkakunnalla ja pesiytyä omaan uuteen kotiini, en haluaisi enää rikkoa sitä rauhaa jonka olen hippusista ympärilleni rakentanut. Aina kun joku ulkopuolinen tulee käymään, tuntuu siltä että varpailleni astutaan. Silti kadehdin niitä jotka kutsuvat ystäviään kylään ja varsinkin niitä jotka elävät onnellisesa tai vähän vähemmänkin onnellisessa parisuhteessa saman katon alla. Pelkään etten kykene siihen ikinä.
Kutsun kyllä seurustelukumppanini avoimesti luokseni kyläilemään, mutta hermot palaa viimeistään siinä vaiheessa kun olen taas jäämässä kotiini yksin, ellei palanut jo silloin kun avasin kullalleni oven kun hän tuli. En edes tiedä mikä minua vaivaa. Probleemaa olisi helpompi lähteä selvittämään jos tunnistaisi ongelman, mutta kun en tunnista. Kävin ammatti-ihmisellekin tästä juttelemassa, tuloksetta. Ei kai kukaan voi erakoksi syntyä ja kaivata kuitenkin yhteiseen asuntoon rakkaan ihmisen kanssa? Ei kukaan voi niin ristiriitainen olla. Eihän?
Miten ns. normaalit ihmiset etenevät parisuhteessaan siinä vaiheessa kun aletaan miettiä yhteen muuttamista? Tai itseasiassa en ole koskaan päässyt edes näin pitkälle kun kundikaverini pelkää muuttaa yhteen kun olen kotosalla niin arvaamaton... vähän niinkuin hullu vahtikoira... tms. En mä tiedä.
Jotain olisi nyt pikaisesti tehtävä... Aloin juuri seurustella maailman ihanimman miehen kanssa, enkä halua pilata tätä tällä kertaa. Onko jollain samanlaisia kokemuksia ja onko niistä selvitty? Tai kertokaa edes mikä mua vaivaa. -Kiitos-
Vastaukset 3
Vanhimmat
tunnistin itseni jossain kohdin kirjoitustasi, asun yksin ja enimmäkseen nautin siitä. Aloin seurustelemaan reilu vuosi sitten ja aluksi koin hyvinkin hankalan sen, että mieheni tulee tänne minun luokseni, mutta kun nyt olen täydellisen rakastunut häneen, haluan jakaa hänen kanssaan kaiken eikä minusta tunnu enää, etä hän olisi jotenki ylimääräinen omissa pikku ympyröissäni täällä kotonani.
Ja ei minullakaan ole ollut lapsuudessa minkäänlaista normaalia perheen tai parisuhteen mallia, enimmäkseen sellaista edestakaisin menemistä ja epämääräisyyttä. Ehkä senkin vuoksi olen tietoisesti yrittänyt muuttua ja muuttaa elämääni sellaiseksi mitä itse haluan eikä sitä mitä minulle on annettu.
Sinua vaivaa rimakauhu yhdessäasumisen suhteen. Ajattelet (alitajunnassa ainakin), ettei siitä kuitenkaan mitään parempaa tule kuin lapsuudenkodissasi. Kuitenkin voi tulla ja tulee jos niin päätät. Sinun on opittava jakamaan "sisäinen rauhasi" kumppanisi kanssa ja ymmärtämään, että yhteinen koti on todella yhteinen eikä vain sinun, joten sinulla ei ole mitään syytä käyttäytyä siellä kuin "hullu vahtikoira". Saat huomata, että mitä enemmän iloa, rauhaa ja onnea viljelet kotiinne sitä varmemmin saat samaa kumppaniltasi. Vahtikoira-toiminnalla pääset nopeasti katastroofiin.
Ratkaisuna riittävän iso asunto jossa kummallakin oma huone ja oma reviiri. Kyllä minäkin sekoaisin yhdessä yksiössä, mutta kahdeksankymmenen neliön kolmiossa on tilaa olla tarvittaessa myös yksin.