En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne. Olen vain lueskellut teidän tekstejänne kokeakseni jonkilaista yhteyttä itseni kaltaisten "vähän outojen" ihmisten kanssa. Kiitos Teille kaikille siitä!
Tällä kertaa kirjoitan itsestäni ja lähinnä itselleni. Kuitenkin itseni vuoksi en pelkästään vaivautuisi. Ajatusten kirjoittaminen vaatii vaivannäköä ja vaivannäkö vaatii palkakseen yleisön.
Olen tyhjä. Minussa ei ole mitään. Teen työkseni raskasta ja kuormittavaa asiakaspalvelutyötä. Ja olen pitkään tiennyt, että työni on ainoa asia, joka pitää minut hengissä. Minulla itselläni ei ole mitään elämänhalua, eikä tarvetta olla olemassa, mutta auttamalla työkseni muita saan edes jonkinlaisen syyn olemassaololleni.
Nuorempana harrastin extreme-lajia ja porukkamme toimintaan liittyi aina selkeä kuolemanriski. Kuitenkaan minulle ei koskaan sattunut mitään, koska en ikinä olisi kehdannut kuolla tapaturmaisesti joutavan harrastuksen vuoksi, sehän olisi ollut häpeällisen typerää.
Harrastukseni kuolemanriski kuitenkin täytti tyhjyyttäni, sillä jokaiselle meille syttyy eläimellinen elämänhalu kun kuolema alkaa olla käden ulottuvilla - vaikka olisimme muuten kuinka elämänhaluttomia tahansa. Tuon biologisen elämänvoiman turvin selvisin kaiken arkisen ajan tyhjässä merkityksettömässä elämässäni. Lähellä kuolemaa sain vahvistuksen, että jossain syvällä kehossani oli tarve olla elossa, eikä minulla ollut oikeutta toimia sitä vastaan.
En koskaan voisi tappaa itseäni - en ainakaan siten, että kaikki tietäisivät minun tappaneen itseni. Jonkinlainen onnettomuus kyllä sopisi. Mutta kuten jo sanoin olen liian tarkka ja huolellinen, minulle ei voi tapahtua luotettavasti kuolemaan johtavaa onnettomuutta kovin helposti.
Välillä mietin, voisinko vaikka virittää auton turvavyötä niin, ettei onnettomuustutkinta huomaisi mitään erityistä. Ajaisin auton sallitulla nopeudella, toki ehkä lievästi liian suurella tilannenopeudella jäisestä mutkasta ulos ja liittyisin liikenneonnettomuuksissa kunniallisesti kuolleiden joukkoon.
Mutta en minä osaisi sitä turvavyön lukkoa niin virittää, ettei se paljastuisi. Joten unohdetaan se.
Iltaisin nukkumaan mennessä, jos uni ei tule silmään on kaikkein lohdullisin ajatus ajatus kuolemasta. Kuitenkin jopa sairauskohtaukseen kuoleminen aiheuttaisi surua ja taloudellisia ikävyyksiä vaimolleni, joten en oikeasti haluisi sellaista tapahtuvaksi.
Kaikkein suurin haaveni on, että en koskaan olisi ollut olemassakaan. Elämälläni ei ole mitään todellista tarkoitusta, ja vaikka autankin muita suhteellisen hyvällä menestyksellä, mieleeni tulee ajoittain, että ei se heidänkään elämänsä ole yhtään sen tärkeämpää tai merkityksellisempää kuin omani. Joten työllänikään ei oikestaan ole mitään merkitystä.
Olen kateellinen ihmisille, jotka kokevat jostain kummallisesta syystä olemassaolonsa jotenkin tärkeäksi. Miksi nuo ihmiset jaksavat touhottaa kaikenlaista jonnin joutavaa - en käsitä miksi.
Itse käyn työssä ja harrastan liikuntaa, sitäkin vain jonkin verran. Liikkuessa endorfiinit saavat aikaan hyvänolontunnetta, mutta se kestää yhtä pitkään kuin nousuhumala eikä tuo kaivattua merkitystä tyhjyyteeni.
Kun teen kaiket päivät töitä ihmisten parissa, en jaksa enää tavata yhtään ylimääräistä vapaa-ajallani, joten en käy missään harrasteryhmissäkään.
Toisekseen sellaisissa ryhmissä minulla on taipumus ajautua aina auttamaan muita ja kuormittamaan itseäni tavalla, johon minulla ei ole voimavaroja. Ja vaikka siis minusta on hauska olla ihmisten kanssa tekemisissä en kertakaikkiaan jaksa sitä - en ainakaan kovin säännöllisesti ja tiiviisti. Joten suurimman osan vapaa-ajasta vietän kotona odottamassa seuraavaa työpäivää.
Suurin ironia kaikessa tässä on se, että olen henkisesti parhaassa ja tasapainoisimmassa tilassa vuosiin. En ole voinut pitkään aikaan paremmin kuin tämän vuoden aikana. Mutta en silti haluaisi olla olemassa, minulla ei ole siihen mitään halua, toivetta eikä syytä. Tämä on täysin jonninjoutavaa ja turhaa - päästäkää minut jo pois!
Mielessäni herää kysymys: Onko minunkaltaisiani syvästi henkisesti tyhjiä ja elämänhaluttomia vailla mitään tarkoitusta täällä päivästä päivään rämpiviä ihmisiä olemassa muitakin? Jos on, niin en haluaisi tavata heitä, olisivat varmasti rasittavia.
Tällä kertaa kirjoitan itsestäni ja lähinnä itselleni. Kuitenkin itseni vuoksi en pelkästään vaivautuisi. Ajatusten kirjoittaminen vaatii vaivannäköä ja vaivannäkö vaatii palkakseen yleisön.
Olen tyhjä. Minussa ei ole mitään. Teen työkseni raskasta ja kuormittavaa asiakaspalvelutyötä. Ja olen pitkään tiennyt, että työni on ainoa asia, joka pitää minut hengissä. Minulla itselläni ei ole mitään elämänhalua, eikä tarvetta olla olemassa, mutta auttamalla työkseni muita saan edes jonkinlaisen syyn olemassaololleni.
Nuorempana harrastin extreme-lajia ja porukkamme toimintaan liittyi aina selkeä kuolemanriski. Kuitenkaan minulle ei koskaan sattunut mitään, koska en ikinä olisi kehdannut kuolla tapaturmaisesti joutavan harrastuksen vuoksi, sehän olisi ollut häpeällisen typerää.
Harrastukseni kuolemanriski kuitenkin täytti tyhjyyttäni, sillä jokaiselle meille syttyy eläimellinen elämänhalu kun kuolema alkaa olla käden ulottuvilla - vaikka olisimme muuten kuinka elämänhaluttomia tahansa. Tuon biologisen elämänvoiman turvin selvisin kaiken arkisen ajan tyhjässä merkityksettömässä elämässäni. Lähellä kuolemaa sain vahvistuksen, että jossain syvällä kehossani oli tarve olla elossa, eikä minulla ollut oikeutta toimia sitä vastaan.
En koskaan voisi tappaa itseäni - en ainakaan siten, että kaikki tietäisivät minun tappaneen itseni. Jonkinlainen onnettomuus kyllä sopisi. Mutta kuten jo sanoin olen liian tarkka ja huolellinen, minulle ei voi tapahtua luotettavasti kuolemaan johtavaa onnettomuutta kovin helposti.
Välillä mietin, voisinko vaikka virittää auton turvavyötä niin, ettei onnettomuustutkinta huomaisi mitään erityistä. Ajaisin auton sallitulla nopeudella, toki ehkä lievästi liian suurella tilannenopeudella jäisestä mutkasta ulos ja liittyisin liikenneonnettomuuksissa kunniallisesti kuolleiden joukkoon.
Mutta en minä osaisi sitä turvavyön lukkoa niin virittää, ettei se paljastuisi. Joten unohdetaan se.
Iltaisin nukkumaan mennessä, jos uni ei tule silmään on kaikkein lohdullisin ajatus ajatus kuolemasta. Kuitenkin jopa sairauskohtaukseen kuoleminen aiheuttaisi surua ja taloudellisia ikävyyksiä vaimolleni, joten en oikeasti haluisi sellaista tapahtuvaksi.
Kaikkein suurin haaveni on, että en koskaan olisi ollut olemassakaan. Elämälläni ei ole mitään todellista tarkoitusta, ja vaikka autankin muita suhteellisen hyvällä menestyksellä, mieleeni tulee ajoittain, että ei se heidänkään elämänsä ole yhtään sen tärkeämpää tai merkityksellisempää kuin omani. Joten työllänikään ei oikestaan ole mitään merkitystä.
Olen kateellinen ihmisille, jotka kokevat jostain kummallisesta syystä olemassaolonsa jotenkin tärkeäksi. Miksi nuo ihmiset jaksavat touhottaa kaikenlaista jonnin joutavaa - en käsitä miksi.
Itse käyn työssä ja harrastan liikuntaa, sitäkin vain jonkin verran. Liikkuessa endorfiinit saavat aikaan hyvänolontunnetta, mutta se kestää yhtä pitkään kuin nousuhumala eikä tuo kaivattua merkitystä tyhjyyteeni.
Kun teen kaiket päivät töitä ihmisten parissa, en jaksa enää tavata yhtään ylimääräistä vapaa-ajallani, joten en käy missään harrasteryhmissäkään.
Toisekseen sellaisissa ryhmissä minulla on taipumus ajautua aina auttamaan muita ja kuormittamaan itseäni tavalla, johon minulla ei ole voimavaroja. Ja vaikka siis minusta on hauska olla ihmisten kanssa tekemisissä en kertakaikkiaan jaksa sitä - en ainakaan kovin säännöllisesti ja tiiviisti. Joten suurimman osan vapaa-ajasta vietän kotona odottamassa seuraavaa työpäivää.
Suurin ironia kaikessa tässä on se, että olen henkisesti parhaassa ja tasapainoisimmassa tilassa vuosiin. En ole voinut pitkään aikaan paremmin kuin tämän vuoden aikana. Mutta en silti haluaisi olla olemassa, minulla ei ole siihen mitään halua, toivetta eikä syytä. Tämä on täysin jonninjoutavaa ja turhaa - päästäkää minut jo pois!
Mielessäni herää kysymys: Onko minunkaltaisiani syvästi henkisesti tyhjiä ja elämänhaluttomia vailla mitään tarkoitusta täällä päivästä päivään rämpiviä ihmisiä olemassa muitakin? Jos on, niin en haluaisi tavata heitä, olisivat varmasti rasittavia.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Jos ihminen on riittävän älykäs, hän jossain vaiheessa elämäänsä pohtii elämän tarkoitusta. Sen jälkeen ei auta kuin toivoa, että hän on riittävän vahva kestämään sen havainnon, ettei elämällä oikeastaan ole mitään mielekästä tarkoitusta.
Ja riittävän fiksu ihminen onnistuu kyllä löytämään sen tarkoituksen elämälleen. Sitä täytyy vain aidosti osata etsiä. Myönnettäkööt että nykytilanteeseen vaikuttaa paljon myös nykyisen kaltainen yhteiskuntarakenne, joka vie pohjan monen ihmisen elämästä.
Kuulostaa tutulta. Psykoterapia ja asianmukainen lääkitys auttoi itseäni.
LOL!!! "Sä ajattelet, hei liikaa! Ota nyt tästä tää pilleri niin tajuut, ettei sun olis koskaan pitänyt kyseenalaistaa yhtään mitään. Jatkat nyt vaan kiltisti käskyjen tottelemista!"
https://www.youtube.com/watch?v=puM0yPQwU2w
Minäkin sanoisin, että ap. on masentunut. Hänen kuvauksensa kattaa aika tarkkaan masennuksen oireet. Masennus on erittäin yleistä. Minä en tunne paljon ihmisiä, mutta silti n. 50% tuntemistani ihmisistä on masentuneita, useimmilla on diagnoosikin.
Sitä en sano, että lääkitys auttaisi (tosin jotkut ovat saaneet avun lääkkeistä).
Sanoisin, että terapiaan.
Ei kait niitä vielä 34 vuotiaissa niin paljon ole mutta sitä vanhemmissa ikäluokissa voi olla aina vaan enemmän mitä vanhempia, ja erityisesti yksinäisiksi perheettömiksi miehiksi päätyneissä miehissä voisin kuvitella tällaisia olevan. Toki tällaisissa yksinäiseksi eläjäksi päätyneissä miehissä ei taida niin paljon vanhenemaan päätyneitä miehiä edes olla, siksi kun nämä tapaavat kuolla jo aika nuorenakin.
tarvitset, Iske itsellesi nainen (toi sun extremeharrastuksesi voi olla hyvä houkutin) ja pane sitä. Pane kunnolla. Säännöllinen reipas paneskelu pitää tuollaiset ajatukset loitolla.
Palstamiehet puhuvat pillusta kuin entisajan alkemistit viisauden kivestä. Se muka parantaa kaikki vaivat, kolotukset ja ongelmat. Pillu ei ole mikään ihmelääke.
miehet ovat onnellisia, iloisia ja puhkuvt energiaa. Pillua saamattomat ovat masentuneita, katkeria ja nuutuneita.
E tarvitse kuin vähän ympärilleen katsella niin tämön huomaa heti.
Täällä pi llun saannista vouhottavat on pelkkiä neitsyt-ätmejä. Mut ei kai siitä haaveilu väärin ole, ehkä vähän säälittävää.. Nehän siitä eniten puhuu, jotka sitä vähiten on saanu..
Sinähän varsinainen välkky olet. Mitähän luulet, miksi pillua saavat miehet eivät siitä vouhota? Ja luuletko, ettei vouhotus alkaisi jos pillun saanti loppuisi?
Ätmi = lukutaidoton imbesilli. Tyypillähän on VAIMO! Lukekaa tarkemmin, ääliöt, älkääkä projisoiko omaa naisvihaanne ja raiskausfantasioitanne aina joka rakoon!!!
Onko sisälukutaito hukassa? Aloittajalla on vaimo.
" Kuitenkin jopa sairauskohtaukseen kuoleminen aiheuttaisi surua ja taloudellisia ikävyyksiä vaimolleni, joten en oikeasti haluisi sellaista tapahtuvaksi. "
Se elämä on jossain vaiheessa kuitenkin ohi. Josko keskittyisit nykyhetkeen etkä miettisi niin paljoa sitä mitä olet saanut aikaiseksi tai miten pitäisi elää. Ei siihen ole sääntöjä. Kunhan muistat hengittää ja syödä.
Oletko koskaan saanut pillua. Luulen että tyhjyyden tunne johtuu pillunpuutteesta, siitä se usein johtuu. Ala vongata pillua aikasi kuluksi. Haastavaa neitseellistä teinipillua. Kun pääsee pillun päälle ähkimään ja immenkalvoa poksauttamaan, niin silloin häipyy kuolonkaipuu päästä, näin uskon.
Luepa teksti oikein kunnolla alusta loppuun.
Tyypillä on VAIMO.
(Siis eivätkö palstan ätminkäiset edes lue näitä kirjoituksia, heittävät vain copypastella "vonkaa pillua öhö öhö"-tekstin jostain omista word-tiedostoistaan..?)
auttaa
Hyvin on sinutkin aivopesty lääketeollisuuden puolesta.
Joo, ne auttaa... surkastuttamaan aivojen tunnealueet. Eli, jos kemiallisen lobotomian haluaa, niin siitä vaan pillereitä popsimaan.
Minusta on valtavan hienoa, että kirjoitit tämän. Tosin en ymmärtänyt, miksi tämä kuuluu sinkkupalstalle? Joka tapauksessa, toivon, että useampikin uskaltaisi näitä tuntemuksiaan ilmaista, koska tuo sama tunenhan on juuri se, jonka ympärillä jo pyörii valtava mielialalääkebusiness, viihdeteollisuus - hyvin paljon sellaista, johon länsimainen, ulkoisesti muuten hyvinvoiva ihminen voi paeta epämiellyttävää olemisen keveyttään. Tämäkin palsta on täynnä ruikuttajia, jotka on aivopesty kuvittelemaan, että kun vaan saa tarpeeksi pildeä, niin elämä hymyilee. Eivät osaa typerykset kyseenalaistaa yhtään mitään ympäristössään ja potkivat heikompaa, kun valtaa pitävät heidät niin opettavat tekemään. Yksikään pilleri tai mikään määrä pornoa tai maksullisissa käymistä ei tätä tyhjiötä koskaan täytä, se on varma.
Ehkä syvällä sisimmässäsi tiedät, mikä se on, mikä on itsellesi jäänyt toteutumatta ja tuon tunteen aiheuttaa. Kannattaa kuitenkin myös muistaa, että taitavalla markkinoinnilla on saatu aikaan kaikenlaisia tarpeita, kuten nyt esimerkiksi tämän palstan heikkomielisistä pornoriippuvaisistakin hyvin huomaa. Älä ainakaan ala superkuluttajaksi, joka täyttää tyhjyytensä valmiiksi mainostetuilla ratkaisuilla, ok? Yksi vihje voi löytyä asiakastyöstä, josta sanot nauttivasi. Veikkaan, että et saa tarpeeksi vastakaikua ympärilläsi olevista ihmisistä, joten ehkä voisit kokeilla haastaa ihmisiä ajattelemaan enemmän itsenäisesti. Yleensä juuri nämä harmaat lammasmassat ovat niitä, jotka omalla miellyttämishalullaan ajavat muut hulluuden partaalle ja riistävät samalla kaikkien mahdollisuudet kehitykseen. Kannattaa myös pysyä kaukana self help -kirjallisuudesta ja positiivisen ajattelun julistajista.
Mitä tahansa teet, älä ainakaan pakene pelkojasi, vaan kohtaa kaikki epämiellyttävimmätkin olotilat sellaisinaan ja pyri ymmärtämään, mistä ne tulevat. Suurin osa ihmisten huonosta voinnista johtuu siitä, että yritetään mukautua sairaan ympäristön aiheuttamaan muottiin ja koitetaan väkisin olla joku muu.
Kuten tuossa edelläkin jo sivutaan, herää kysymys, onko Sulla itselläsi jotain aavistusta melankolisen olotilasi taustoista ja vaikuttimista: jo suvusta perimän kautta tullut luonteenlaatu, poikkeava kasvuympäristö, halu suorittaa ja täyttää tunnollisesti ulkopuolelta asettuneet/asetetut vaatimukset ja odotukset ja sitä kautta työkin 'duunin' luonteista (vastakohtana sille ääripäälle että työ==mieluisa harrastus), jne... ??
Mitä *haluaisit* tehdä, ehkä sellaista mistä jäisi tekemisen jälkeen jotain aikaansaannostakin näkyviin (taiteilijasielu:) , vrt. vuokralla asuminen, mistä kk:n jälkeen ei jää mitään vs. pienemmälläkin panoksella oman maksaminen (on siis tavoite)
Extremet kuuluvat ikävaiheeseen, jolloin ei vielä kovin aikuismaisesti kokonaisvaltaisia ajatella. Palstan "vähän oudot" surkimukset (ätmelöiset:) ovat suhdeasioissa pääosin peruskoulun yläasteelaisia ja siellä uskossaan lapselliset; heille haaveiden täyttymys olisi tietää tai nähdä livenä, mitä viihdesirkus kuvina näyttää ja esittelee....
Voisiko periaatteessa auttaa, jos jotakin kautta pääsisi juonesta kiinni, mikä tuohon alakulon tilaan on johdattanut. Perusluonne on yleensä aika pysyvä tila, joten sen ehdoilla jos pystyisi ajattelemaan, minkälaisen haluamansa elämänmuutoksen eteen jaksaisi duunata. Kuten edelläkin viitataan, uskaltaminen uuteen tuo yleensä positiivisia juttuja näköpiiriin, päinvastainen asenne ei asiaa vie eteenpäin. Asiantuntijankin näkökulmaa voi käydä kuulostelemassa. Mikä rooli vaimollasi voisi olla tässä 'rojektissa'?
Miksi aoittaja kirjoitat sinkkupalstalle, vaikka olet naimisissa? Pistää mietityttämään, että josko kyseessä on provo...
Ei tuohon ole muuta lääkettä kuin Jumala, teininainen tai väkevä viina.
Kaikki kolmekymppiset ovat eksistentialisteja. Sitten helpottaa, kun olet 40 .