Lapsen hurjat raivokohtaukset

Lapsenlapseni sai tuollaisen raivarin kun olin häntä hoitamassa. Huusi, mummu heti omaan kotiin.. Sanoin etten voi jättää häntä yksin vaan minun on pakko olla tässä. Siinä sitten istuin viereisellä sohvalla. Sanoin että hän voi tulla syliin jos haluaa. Ei halunnut. Tilanne kesti yli puoli tuntia ja sitten äiti tuli kotiin. Hän sanoi että ruokaväli on jäänyt liian pitkäksi. Oli viime kesän kuuma päivä, eikä lapsi (silloin 2-vuotias) suostunut syömään kuin yhden mehujään, eli juuri se oli minun virheeni antaa sokerista nälkäiselle lapselle.

Tulee kuulemma vastaavissa tilanteissa samanlaisia äidinkin kanssa, mutta harvoin. Muuten tämäkin lapsi on ihana ja pärjäämme yhdessä hyvin.

Kuulostaa tutulta. Meidän pojalla oli pienenä tuon tapaista.

Hänellä oli syynä aspergerin syndrooma, joka diagnosoitiin 5-6 vuoden paikkeilla. Eli lievä neurologinen poikkeavuus. Oireet voivat olla moninaiset ja monen tasoiset: meidän pojan elämä oli 4 ensimmäistä vuotta todella vaikeaa. Sitten alkoi helpottaa, mutta voi sanoa että kymmenen vuotiaaksi oli kyllä hankalaa - sekä pojalla että vanhemmilla.. Sen jälkeen on helpottanut - murrosikä oli sujavaa ja nyt nuorena aikuisena hän on fiksu ja pärjäävä. Tietyt ominaisuudet pysyvät - es kömpelyys sosiaalisissa tilanteissa, mutta kompensoivia ominaisuuksia löytyy yllin kyllin.

Raivokohtaukset olivat vain yksi oire. Niitä kyllä oli usein eikä hetikään aina ymmärtänyt mistä ne tulivat. Yksi laukaiseva tekijä oli hajut, äänet, vilkkuvat valot. Eli pojalla oli pienenä voimakasta aistiyliherkkyyttä. Muiden mielestä mitätön kosketus tai melu oli hänelle sietämätöntä, ja seurauksena saattoi olla pois tolaltaan joutumista.

En halua pelotella, että lapsellasi olisi neurologinen poikkeavuus. Kerron vain meidän tilanteesta. Kyllä usein sai tuntea ja kokea olevansa huono äiti kun ei meinannut pärjätä lapsensa kanssa tavallisissakaan tilanteissa.

Kerroimme kyllä neuvolassa huolistamme ja pitkällisen inttämisen jälkeen lapsi laitettiin eteenpäin tutkimuksiin ja terapiaan. Meitä kyllä helpotti henkisesti, kun vaikeuksille ja oireille saatiin selitys ja "nimi".

Vaikeaa oli. Väsyttävää oli. Haasteita riitti. Jaksoimme uskoa, jaksoimme yrittää ja jaksoimme toivoa. Nyt on asiat hyvin ja meillä on hieno juuri lääkäriksi valmistunut poika. Hän suuntautuu tutkimustyöhön, mikä onkin hänen ominaisuuksille erinomaisen sopivaa työtä. Eipä olisi uskonut, sillä poika oppi kävelemään vasta 1,5 vuotiaana, puhumaan 3 vuotiaana, lukemaan 8 vuotiaana ym ym. Ja 2-4 vuotiaana oli niitä hillittömiä ja loputtoman pitkiltä tuntuvia raivokohtauksia, jolloin häneen ei saanut kontaktia. Ja jolloin vanhemmat tunsivat itsensä tosi huonoiksi ja avuttomiksi, kun eivät saa omaa lastaan lohdutettua ja rauhoitettua.

Olen kuullut monesta paikasta, että herkillä lapsilla saattaa olla ns. Kovempi ja rajumpi uhmaikä.
Siskollani on tosi herkkä poikalapsi ja sai juurikin 2-4 vuotiaana ihan älyttömiä raivareita jotka kestivät pitkään eikä lasta saanut rauhoittumaan millään.
Se oli siskolle hyvin rankkaa aikaa ja hän taisi masentuakkin vähän.
Nyt poika on kuitenkin reipas 5 v eikä enää tuollaisia kohtauksia ole ollut noin vuoteen.
Tietysti pieni kitinä kuuluu lapsuuteen, mutta kuvailemasi kohtaukset ovat kyllä rankkoja niin lapselle kuin vanhemmillekin.
Pyydä jostain apua,juuri vaikka neuvolasta?
Ja muista ettei se lapsi siihen huutoonsa kuole, anna purkaa pahaa oloaan.
Teet ihan oikrin kun juttelet lapselle kohtauksen jälkeen ja sanot rakastavasi.
Uskon myös että lapsesi on ihan normaali, mutta kun on herkkä niin reagoikin vahvemmin asioihin.

Käykö "surullisen äidin" tytär kerhossa, onko päiväkodissa? Voisiko hän kaivata enemmän ikäistään seuraa ja on siksi turhautunut? Äiti ei enää riitä kaveriksi, kun kyseessä on taaperoikäinen lapsi.

Useinhan tyttölapsi jo 2-vuotiaana ottaa etäisyyttä äitiin ja isästä tulee hänelle ainakin hetkellisesti numero ykkönen. Ehkä tytär raivoaa siksi, ettet anna hänelle tilaa käsitellä kielteisiä tunteitaan, vaan olet liiankin ymmärtäväinen ja tunget yksityiselle reviirille. :)

Avauksen perusteella on vaikea lähteä arvailemaan syitä tai antamaan neuvoa, kun taustatietoja ei ole.

Meillä lapsilla uhmaikä on alkanut noin 1v8kk iässä ja se on onneksi mennyt ohi kolmeen ikävuoteen mennessä. Kuusivuotiaana on ollut toinen "turhautumisvaihe".

Puhu neuvolassa ja pyydä tutkimuksia kaiken varalta. Pelkkä kavereiden puute ei mitenkään aiheuta tuollaista, ei myöskään se että lapsi tarvitsisi etäisyyttä äidistä tai äiti olisi "liian ymmärtäväinen". Varmaan tiedätkin että on syytä pysyä itse rauhallisena ja olla hermostumatta lapsen huutamisesta. Jos äitikin alkaa huutaa ja hermoilla, syntyy entistä pahempi kierre.

Olisikohan ihan syystä vain sanoa, että nyt ei syytä huoleen ja jättää huomiotta. Kun tilanne ohi antaa huomiota. Itsekin jo yli 40-vuotiaiden lasten äitinä, kun yhden kanssa vähän samantapaista totesin, kun mikään ei auttanut, että kiukutelkoon. Kun kiukku loppui sai ylemmiten haleja ja huomiota. Siihen loppuivat kiukkupuuskat. Kaikinpuolin terve tyttö ja nainen kehittyi!