Niin, tiedän etten ole ongelman kanssa yksin. Silti kiinnostaa tietää, miksi silloiset kaverit kaikkoaa / kääntää selkänsä kun invalidisoidut? Enää ei puhelin soi, pyynnöistä huolimatta kahville ei voida enää tulla,vältellään jopa kohdatessa. Ei se ihminen ole muuttunut miksikään vaikka apuvälineitä tarvitseekin liikkumiseensa.
Onko esim. se pieni kahvihetki jotenkin sinulta pois, jos ennen onnettomuutta kykenit jakamaan sen hetken? Eikä tässäkään tapauksessa ole kyse mistään "sopetumisajasta" vaan jo monesta vuodesta.
Onko esim. se pieni kahvihetki jotenkin sinulta pois, jos ennen onnettomuutta kykenit jakamaan sen hetken? Eikä tässäkään tapauksessa ole kyse mistään "sopetumisajasta" vaan jo monesta vuodesta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jos tuollaisia ajatuksia pyörii niin kannattaa puhua jollekin.
http://www.mielenterveysseura.fi/fi/etusivu/tukea-ja-apua-0
Siksi kun ne ovat liittoutuneet sinua vastaan.
Jos tuollaisen syyn takia jättää, ei ole kunnon kavereita olletkaan. Toisaalta tulee myös mieleen, kuinka paljon puheenaiheesi ovat muuttuneet? Valitatko yksinäisyyttäsi, oletko jo prosessoinut onnettomuuteen liittyvät tunteesi? Millaista seuraa olet?
Ystävää toki tuetaan vaikealla hetkellä, mutta jos vaikea aika ei näytä missään vaiheessa menevän ohi, ystävät voi väsyä. En tiedä enkä väitä kohdallasi olevan näin, yhtenä vaihtoehtona heitin ilmaan.
Tottakai ihan alkuun oli hämmentynyt ja pihalla kun elämä meni uusiksi, mutta pyrin siihen etten pahemmin puhunut omasta olostani muutakuin kysyttäessä. Niit keskusteluja varten oli ihan muut tahot. Ihan yhtä kiinnostunut olin kavereideni kuulumisista kuin ennenkin etc.
Oikeastaan näiden jo mainitsemieni "kavereiden" katoaminen alkoi siitä, kun yksi heistä tajusi, etten tule olemaan enää sellaisessa kunnossa kuin ennen onnettomuutta ja ilmaisikin asian niin etten ole enää hänen tasolleen sopivaa seuraa. Ajattelin alkuun että no, se oli hänen mielipiteensä ja en ajatellut asiaa enempää kun tiet erkani. Mutta sen jälkeen yksi toisensa jälkeen vaan poistui hiljaa takavasemmalle, ja nyt asiat on kuten alussa jo kirjoitinkin.
Ymmärrän toki kyllä myös sinun pointin ja en sitä kiellä etteikö näiden vuosien aikana olisi melkoinen tunnemyllerrys käyty läpi, mutta omalla kohalla masis jakso alkoi vasta siinä vaiheessa kun tajusin ettei enää ollut niitä henkilöitä elämässä joiden kanssa oli aiemmin jakanut niin ilot kuin surut, nauranut ja itkenyt, jakanut salaisuuksia, tehnyt mukavia juttuja yhdessä.
Mutta tosiaan, kaippa tää mun koko avaukseni oli jo pitkään mielessä kypsynyt kysymys, joka juontaa juurensa sitä kun erinnäisiä keskusteluketjuja lukeneena olen huomannut, ettei tälläinen ilmiö ole kovinkaan harvinainen.