Eli ongelmani on se, etten osaa riidellä poikaystäväni kanssa.
Kasvatukseni on ollut suoraansanottuna huono. Vanhempani erosivat jo kuin olin pieni ja kasvatus jäi äitini vastuulle. Äitini arvot ovat suurimmaksi osaksi viihteessä, eikä rooli ole ollut perinteinen vastuuntuntoisen ja huolehtivaisen äidin rooli. Tämä johtuu ehkä siitä että hän hankki minut ja kaksi veljeäni alle 20-kymppisenä ja yrittää varmaankin elää uudelleen nuoruuttaan. Nykyään hänellä on vielä kaksi uutta, pientä lasta uuden miehensä kanssa. Miehensä kanssa hän on ollut jo 12 vuotta, mutta häneen minulla ei ole koskaan ollut läheiset välit, eikä mielestäni hän ei edes sovi äidilleni. Olen kuitenkin hyväksynyt asian, pakkohan se on pikkusisarteni vuoksi hyväksyä.
Älkää käsittäkö väärin, ei äitini alkoholisti ole tai muuta mutta vain sellainen jonka kanssa on vaikea keskustella vakavista asioista niin että hän kuuntelee ja toimisi kuin vastuuntuntoinen äiti.
No joka tapauksessa kanssani ei ole keskusteltu tarpeeksi eikä ongelmallisia asioita ole koskaan selvitetty. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt keskustelujen tärkeyden, mutta se asia on alkanut kostautua minulle suhteessa poikaystävääni jonka kanssa olen seurustellut 2.5 vuotta.
Riitatilanteissa minun on hyvin vaikea avata suutani ja keksiä sanottavaa että voisin selvittää riidan, vaikka minulla olisi siihen mahdollisuus. Poikaystäväni tulee agressiiviseksi riita-tilanteissa koska olen passiivinen ja olen kuulemma täysi kus*pää käytökseltäni. Kökötän vain paikallani hiljaa, suorastaan pelkään poikaystävääni. Välillä toivon että välillämme olisi lasi jotta en olisi niin ahdistunut. Poikaystäväni ei ymmärrä ahdistustani ja jos sanon etten osaa selvittää tilannetta, hän vain vihastuu entisestään ja huutaa minulle. Ehkä sekin on osa syytä, miksen "uskalla" sanoa mitään. Tällaisissa painostavissa tilanteissa tekee mieli karata ja tuntuu kuin aivosoluni lakkaisivat toimimasta enkä pysty ajattelemaan yhtään mitään. Tuntuu kuin en osaisi sanoa mitään, enkä keksi mitään sanottavaa. Tuntuu kuin tilanteesta ei olisi mitään ulospääsyä, eikä siihen näytä sellaista löytyvänkään. Olen kyllä kehittynyt, pari vuotta sitten lähdin tapellessamme aina karkuun. Nykyään jään sentään paikalle, mutta ei siitä taida tulla mitään. Haluasin kyllä kovasti oppia selvittämään tilanteet, mutta en keksi keinoa! Pitäisikö tästä lähteä psykiatrille vai mitä minun pitäisi tehdä?
Kasvatukseni on ollut suoraansanottuna huono. Vanhempani erosivat jo kuin olin pieni ja kasvatus jäi äitini vastuulle. Äitini arvot ovat suurimmaksi osaksi viihteessä, eikä rooli ole ollut perinteinen vastuuntuntoisen ja huolehtivaisen äidin rooli. Tämä johtuu ehkä siitä että hän hankki minut ja kaksi veljeäni alle 20-kymppisenä ja yrittää varmaankin elää uudelleen nuoruuttaan. Nykyään hänellä on vielä kaksi uutta, pientä lasta uuden miehensä kanssa. Miehensä kanssa hän on ollut jo 12 vuotta, mutta häneen minulla ei ole koskaan ollut läheiset välit, eikä mielestäni hän ei edes sovi äidilleni. Olen kuitenkin hyväksynyt asian, pakkohan se on pikkusisarteni vuoksi hyväksyä.
Älkää käsittäkö väärin, ei äitini alkoholisti ole tai muuta mutta vain sellainen jonka kanssa on vaikea keskustella vakavista asioista niin että hän kuuntelee ja toimisi kuin vastuuntuntoinen äiti.
No joka tapauksessa kanssani ei ole keskusteltu tarpeeksi eikä ongelmallisia asioita ole koskaan selvitetty. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt keskustelujen tärkeyden, mutta se asia on alkanut kostautua minulle suhteessa poikaystävääni jonka kanssa olen seurustellut 2.5 vuotta.
Riitatilanteissa minun on hyvin vaikea avata suutani ja keksiä sanottavaa että voisin selvittää riidan, vaikka minulla olisi siihen mahdollisuus. Poikaystäväni tulee agressiiviseksi riita-tilanteissa koska olen passiivinen ja olen kuulemma täysi kus*pää käytökseltäni. Kökötän vain paikallani hiljaa, suorastaan pelkään poikaystävääni. Välillä toivon että välillämme olisi lasi jotta en olisi niin ahdistunut. Poikaystäväni ei ymmärrä ahdistustani ja jos sanon etten osaa selvittää tilannetta, hän vain vihastuu entisestään ja huutaa minulle. Ehkä sekin on osa syytä, miksen "uskalla" sanoa mitään. Tällaisissa painostavissa tilanteissa tekee mieli karata ja tuntuu kuin aivosoluni lakkaisivat toimimasta enkä pysty ajattelemaan yhtään mitään. Tuntuu kuin en osaisi sanoa mitään, enkä keksi mitään sanottavaa. Tuntuu kuin tilanteesta ei olisi mitään ulospääsyä, eikä siihen näytä sellaista löytyvänkään. Olen kyllä kehittynyt, pari vuotta sitten lähdin tapellessamme aina karkuun. Nykyään jään sentään paikalle, mutta ei siitä taida tulla mitään. Haluasin kyllä kovasti oppia selvittämään tilanteet, mutta en keksi keinoa! Pitäisikö tästä lähteä psykiatrille vai mitä minun pitäisi tehdä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei!
Itse olen 21 vuotias, ja olen seurustellut kihlattuni kanssa jo neljä vuotta. Olen hyvästä perheestä, meillä on saanut kertoa omia tuntojaan ja mistä tahansa asiasta vanhemmille ja niin on edelleen. Kun käyn kotona vanhempieni luona, äitini usein huomaa minusta jos jokin vaivaa..eikä hän laske minua pois ennen kuin asiasta on puhuttu. No, joka tapauksessa minä en myöskään osaa riidellä..minä harvoin olen se suuttuva osapuoli, ja kun mieheni riitaantuu kanssani jostakin asiasta olen kuin en olisikaan. En väitä vastaan, vaan annan asian olla. Saatan vain istua ja jatkaa telkkarin katsomista. Osaltaan tämä ärsyttää miestäni, koska minusta ei ole riita kumppaniksi..mutta minulla ei ole mielenkiintoa alkaa tappelemaan asioista..niistä kun voi asiallisestikin keskustella. Toki meillä on sitten oma arkemme, johon kuuluu jatkuvasti leikkimielistä nyrkkeilyä ja läpsimistä ja painimista..mutta se on lähinnä pelleilyä vain. Eikä riitatilanteissa meillä ole koskaan tarvittu voimakeinoja. Itse en koe tarvitsevani hoitoa siihen että en osaa riidellä, minusta se on lähinnä luonteenpiirre suuresta itsehillinnästä ja rauhallisuudesta. Tätä piirrettä kumppaninkin täytyisi arvostaa..mutta onhan se ymmärrettävää että on hyvin raivostuttavaa kun toinen ei kommentoi lainkaan.
En tarkoittanut että olen leppoisa enkä haluaisi riidellä. Kyllä se on usein minun syyni että riitoja tulee, koska ärsytän poikaystävääni huomaamattani. Taisin kylläkin löytää vastauksen siihen miksi minun on muunmuassa vaikea ilmaista itseäni suullisesti, sillä epäilen että minulla on sairaus nimetä ADHD. Suullinen ilmaisu on vain yksi monista (epätodennäköisemmistä) oireista jotka sairaus voi aiheuttaa, olen vain tällainen haaveilija jonka on vaikea pitää asioita järjestyksessä. Että sellaista vaan :)