Heippa.
Pyytäisin teiltä ajatuksia ja mielipiteitä mieltäni vaivaavasta asiasta. Olen surustellut poikaystäväni kanssa kohta 2 vuotta ja suhteesemme on kuulunut paljon sekä ylä-, että alamäkiä. Meillä on ongelmana se, ettemme osaa puhua, emmekä sopia asioista. Monta kertaa riidan jälkeen on tullut sovittua, että nyt teemme asiat näin, mutta koskaan se ei ole pitänyt... Miten voi olla mahdollista, että kaksi aikuista ihmistä ei osaa puhua ja sopia asioitaan? Meillä on myös isona ongelmana toisen syyllistäminen ja huonojen puolien hakeminen riidoissa? Kuulen eläväni pilvilinnoissa, kun kerron toiveistani ja omistavani heikon itsetunnon kun kerron peloistani... Samoin anna kyllä poikaystävänikin ymmärrtää olevan luuseri ja jne. vaikka en sitä tarkoitakkaan. Nämä asiat vain tuntuvat pilaavan suhteemme. Onko kellään kokemusta vastaavanlaisesta ja neuvoja miten selvitä? Mulla itselläni on ollut "vaikea" nuoruus. Eli lapsena en saanut vanhemmiltani rakkautta ja tunteet pidettiin aina piilossa... Olen miettiny onko nykytilanteeni jotenki heijastusta lapsuudestanì? Olen kyllä puhunut poikaystävälleni lapsuudestani, mutta hän vain vetoaa omaan, vielä vaikeampaan, lapsuuteensa. Vaikea tilanne kun tuntuu, että kumpikin hakee jokinlaista hyväksyntää ja tukea toiseltaan. Meistä ei kumpikaan pysty tukemaan toistaan ja olemaan se vahvempi osapuoli. Itse vain olen aina nähnyt tulevaisuuteni pikkaisen parempana, mitä se lapsuudessani oli. Voikohan olla niin, että tavoittelen saavuttamatonta, enkä tyydy tähän hetkeen? Tiedän, että minun pitäisi mennä puhumaan asiasta ehkä jonkun ammattilaisen kanssa, mutta asumme niin pienellä paikkakunnalla, että rohkeus ei riitä. Minua ahdistaa tämä tilanne, ja joskus tekisi vain mieli juosta karkuun, mutta sitä en kuitenkaan pysty tekemään. Tiedän, että suhteeseen tarvitaan kaksi, mutta olemmeko poikaystäväni kanssa vain liian erilaiset toisillemme?
Pyytäisin teiltä ajatuksia ja mielipiteitä mieltäni vaivaavasta asiasta. Olen surustellut poikaystäväni kanssa kohta 2 vuotta ja suhteesemme on kuulunut paljon sekä ylä-, että alamäkiä. Meillä on ongelmana se, ettemme osaa puhua, emmekä sopia asioista. Monta kertaa riidan jälkeen on tullut sovittua, että nyt teemme asiat näin, mutta koskaan se ei ole pitänyt... Miten voi olla mahdollista, että kaksi aikuista ihmistä ei osaa puhua ja sopia asioitaan? Meillä on myös isona ongelmana toisen syyllistäminen ja huonojen puolien hakeminen riidoissa? Kuulen eläväni pilvilinnoissa, kun kerron toiveistani ja omistavani heikon itsetunnon kun kerron peloistani... Samoin anna kyllä poikaystävänikin ymmärrtää olevan luuseri ja jne. vaikka en sitä tarkoitakkaan. Nämä asiat vain tuntuvat pilaavan suhteemme. Onko kellään kokemusta vastaavanlaisesta ja neuvoja miten selvitä? Mulla itselläni on ollut "vaikea" nuoruus. Eli lapsena en saanut vanhemmiltani rakkautta ja tunteet pidettiin aina piilossa... Olen miettiny onko nykytilanteeni jotenki heijastusta lapsuudestanì? Olen kyllä puhunut poikaystävälleni lapsuudestani, mutta hän vain vetoaa omaan, vielä vaikeampaan, lapsuuteensa. Vaikea tilanne kun tuntuu, että kumpikin hakee jokinlaista hyväksyntää ja tukea toiseltaan. Meistä ei kumpikaan pysty tukemaan toistaan ja olemaan se vahvempi osapuoli. Itse vain olen aina nähnyt tulevaisuuteni pikkaisen parempana, mitä se lapsuudessani oli. Voikohan olla niin, että tavoittelen saavuttamatonta, enkä tyydy tähän hetkeen? Tiedän, että minun pitäisi mennä puhumaan asiasta ehkä jonkun ammattilaisen kanssa, mutta asumme niin pienellä paikkakunnalla, että rohkeus ei riitä. Minua ahdistaa tämä tilanne, ja joskus tekisi vain mieli juosta karkuun, mutta sitä en kuitenkaan pysty tekemään. Tiedän, että suhteeseen tarvitaan kaksi, mutta olemmeko poikaystäväni kanssa vain liian erilaiset toisillemme?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Älä jää siihen kiinni se tuota mitään hyvää
ota rohkeasti irtiotto. Pahin tapaus on se että
roikut siinä useita kymmeniä vuosia ja aivan turhaan. Jos sulla on semmoinen työ jota saisit muualta niin kehotan lähtee ja aloittamaan uusi elämä muualla. Vaikeetahan se on mutta tee ratkaisu olen nähnyt monia sellaisia pareja vastaavassa tilassa eikä jälki ollut kaunista.
Suoraansanottuna ette ole sopivaa seuraa toisllenne. Kaikesta huolimatta tee rohkea ratkaisu.
Kiitos vastauksestasi.
Oletko itse ollut kenties vastaavanlaisessa tilanteessa? Kysyn ihan vain siksi, että jos tietäisit, että Miten vaikeaa on vain ottaa ja lähteä... Olemme yhdessä poikaystäväni kanssa kasvattaneet ympärillemme ihanan ystävien ja sukulaisten muodostaman tukiverkon. Tunnen ehkä jollakin tasolla jopa olevani velvollinen olemaan heille lähellä, koska tähän sukuun kuuluu myös pieniä lapsia, joihin olen syvällisesti kiintynyt kuin myös poikaystävänikin. Enkä todellakaan haluasin heitää kaikkea menemään, tämä on todella ensimmäinen tilanne kun tunnen kuuluvani johonkin (lukuunottamatta tilannetta poikaystäväni kanssa).Tarvitsen ihmisiä ympärilleni, mutta ennen kaikkea tarvitsisin tämän suhteen paranemista, en näe, että pois lähteminen olisi ratkaisu. Tuntuuko sinusta, että se olisi?
Olette ilmeisesti aika nuoria? Jos todella rakastatte toisianne ja välitätte toisistanne, haluatte elää yhdessä vaikka ette nyt pysty toisianne tukemaan, hakekaa ammattilaiselta apua. Se ei ole mikään maailmanloppu, se ei ole nöyryyttävää. Mikäli olette nuoria kumpikin vielä kasvaa henkisesti ja hakee hyväksyntää ja tukea lähimmäisiltään. Olette toistenne lähimmäisiä. Ammattilainen ehkä osaa auttaa teitä oppimaan miten hyväksyy toisen henkisen kasvun ja tukee tätä, samalla kasvaa itsekin eikä menetä mitään. Ainakin kannattaa suhtautua avoimesti ja kokeilla. Ainahan saattaa tulla seinä vastaan, mutta luovuttamalla ei mitään voita. Tsemppiä.
Kiitos mielipiteestäsi. Mielestäni kaikki mitä kirjoitit kuulosti todella järkevältä. Periaatteessa emme ole kauhean nuoria, mutta ainahan meillä jokaisella on jotian oppimista elämästä. Olet oikeassa, että puhua meidän täytyy jonkun toisen uhmisen avulla, jotta saamme ongelmamme ratkaistua. Kiitos vielä kerran, että kirjotit. Toivotaan, että asiat täsät etenee parempaan päin. Helpolla en kuitnekaan suostu luovuttamaan, vaikka huonolta tuntuisikin.
Sanoisin,että tuo on kasvamista:Edetkää hitaasti.Todella hitaasti,Kaikki järjestyy?.ehkä. Se on elämää.
kun ikää karttuu,kaikki vääryydet ja nöyryytykset kasautuu , ja niitä ei soisi kokevan uudelleen,eli ikä ja oppiminen on sama asia,toiset on heikompia ja toiset vahvempia,mutta kaikkein pahin virhe on olla mieliksi kaikille,siinä saa aina vihamiehiä,oli kuinka sopeutuvainen ..
mun ei tarvinnut lukea kuin ensimmäiset lauseet...
Lähde etsimään onneasi jostakin muualta!
Onnea ja voimia!
Lue kirja jonka nimi on -Riitele rakentavasti-, niin saat ainakin uusia ajatuksia tuohon teidän tilanteeseen.
Todellakin kaikki neuvot ovat aina tervetulleita..
Kirjassa puhutaan juuri noista sinun mainitsemista asioista ja meitäkin se auttoi.