Avioliittomme ensimmäisen vuoden asuimme 40-luvulla valmistuneen rintamamiestalon yläkerran huone keittiö asunnossa.
Vessa oli alakerrassa ja saunan kylmä pesuhuone kellarissa.
Vaimo oli alkukuukaudet kotona työttömänä.
Huonekalut olivat vähäisiä ja valtaosaltaan vanhemmiltamme saatuja.
Ensimmäisen tv:n ostin käyettynä. Musta-valkoinen PAI, 120mk.
Niukkuudesta huolimatta elimme onnellista elämää valittamatta ja vertaamatta oloamme parempiosaisiin.
Tuon jälkeen koko elämänkaaremme on ollut nousujohteista eikä tyytymättömyyden syitä ole ilmennyt myöhemminkään.
Kutina kiveksissäni kertoo, että nykyisen aktiiviväestön tyytymättömyys ja mm. avioerot, johtuvat kohtuuttomista odotuksista, vertaamisesta ympäristöön sekä parisuhteen osapuolten itsekkyydestä.
Miksi ihmiset eivät voi olla tyytyväisiä olevaan?
Haasteita ja onnistumisen mahdollisuuksia kuitenkin on.
Ps. En kuvittele olevani ikäluokkani ainutlaatuinen edustaja enkä tarkoita kehityksen kääntämistä taakse päin mutta jotain olisi asenteissa ehkä syytä tarkistaa.
Vessa oli alakerrassa ja saunan kylmä pesuhuone kellarissa.
Vaimo oli alkukuukaudet kotona työttömänä.
Huonekalut olivat vähäisiä ja valtaosaltaan vanhemmiltamme saatuja.
Ensimmäisen tv:n ostin käyettynä. Musta-valkoinen PAI, 120mk.
Niukkuudesta huolimatta elimme onnellista elämää valittamatta ja vertaamatta oloamme parempiosaisiin.
Tuon jälkeen koko elämänkaaremme on ollut nousujohteista eikä tyytymättömyyden syitä ole ilmennyt myöhemminkään.
Kutina kiveksissäni kertoo, että nykyisen aktiiviväestön tyytymättömyys ja mm. avioerot, johtuvat kohtuuttomista odotuksista, vertaamisesta ympäristöön sekä parisuhteen osapuolten itsekkyydestä.
Miksi ihmiset eivät voi olla tyytyväisiä olevaan?
Haasteita ja onnistumisen mahdollisuuksia kuitenkin on.
Ps. En kuvittele olevani ikäluokkani ainutlaatuinen edustaja enkä tarkoita kehityksen kääntämistä taakse päin mutta jotain olisi asenteissa ehkä syytä tarkistaa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Totta
Sattumalta kävin keskustelun vuodenvaihteen juhlien aikana ventovieraan miehen kanssa. Hetken keskusteltuamme, hän totesi, että sinäkin olet varmaan eronnut. Johon hieman naureskellen totesin, etten suinkaan vaan olen ollut saman miehen kanssa yhdessä jo 36 vuotta. Hänen spontaani vastauksensa oli "Miten se on mahdollista". Itsekin siinä hieman mietin ja totesin, että kun menimme aikoinamme naimisiin, missään ongelmatilanteessa tai yleensäkään tilanteessa kuin tilanteessa, ero ei ole ollut todellisena ratkaisuvaihtoehtona. Ja näin se muuten onkin. On yritetty pärjätä, on pyritty painottamaan asioita, jotka toimii ja myös ymmärretty, ettei kaikki voi olla aina hyvin tai hienosta; takapakkeja ja ongelmia on ihmiselo täynnänsä.
Tämä keskustelun mies oli hieman päälle 40-vuotias, eronnut kaksi kertaa. Hänelle ero oli ollut ratkaisu pulmatilanteessa.
Olisiko näin että ihmiset ei enää kykene tai halua ratkoa ongelmiaan. Ei haluta antaa anteeksi toisen virheitä. Itsekkyys on lisääntynyt, ajatellaan että ongelmista pääsee kerralla eroon lähtemällä eri suuntiin, koska toinen ihminen nähdään omien ongelmien syynä.
Ei ole halua kasvaa ihmisenä, ei kehittyä ratkomaan ristiriitoja. Ei ymmärretä että elämään kuuluu haasteet. Kuvitellaan että parisuhteen on oltava pelkkää iloa onnea ja intohimoa. Jos näin ei ole, lähdetään etsimään sitä kuvitellen sen löytyvän toisesta ihmisestä.
Elämän realiteetit on hukattu, kun onnen ajatellaan tulevan toisen ihmisen mukana ja omat sisäiset ongelmat jää hoitamatta.
Kun elämä näyttää kovemmat kasvonsa ei kestetä, ei jakseta, eikä haluta taistella perheen ja paremman elämän puolesta yhdessä perheenä.
Niin. Kyllähän kaikki periaatteessa tietävät, ettei elämä ole aina helppoa. Ajatellaan, että kestetään vastoinkäymiset yhdessä. Mutta mielestäni todellinen haaste on sisäistää, ettei onni tule toisesta ihmisestä, ja opetella käsittelemään omia pettymyksen tunteita, kun puoliso ja yhteiselo eivät ikinä ole juuri sellaisia kuin on kuvitellut ja toivonut. On ollut opettavaista huomata, etten itsekään ole tiukan paikan tullen ollut niin hyvä puoliso kuin olin ajatellut ja olisin halunnut olla.
Vastamäet eivät johdu läheskään aina ulkoisista olosuhteista vaan itsekkyydestä ja siitä, miten käyttäydymme toisiamme kohtaan. Liian helposti tilanteet luisuvat valtataisteluun, kun päinvastoin pitäisi olla samalla puolella. Nähdä riidan ja vaikeiden aikojen yli.
Tämä siis, jos suhteessa ei ole ns. oikeita ongelmia, kuten fyysistä tai henkistä väkivaltaa.
Täällä vähän nuorempi (26v) saman ideologian omaava neiti. Miehen kanssa yhdessä nyt 5,5v josta kihloissa 1,5 v, naimisiin ensikesänä. Miehellä alkujaan erilainen ajatusmaailma (ero on ratkaisu kaikkeen) kuin itsellä. Vasta viimevuosina hänkin tajunnut mitä olen hänelle sanonut; erimielisyydet/riidat aina jotenkin sumplittavissa mutta ero tulee vasta mietintään kun kiinnostus oikeasti lopahtaa rajusti puolin tai toisin. (Jossei tietysti oteta lukuun esim väkivaltaa yms. Mikä omasta mielestä on hyvä syy eroon, varsinkin jos toinen ei ole valmis panostamaan kuntoutumiseen tosissaan)..
Nykyään mennään yhteen liian hepposin perustein. Monesti aletaan seurustella ja muutetaan yhteen koska se tulee halvemmaksi tai että ei tarvitse "seurustella" tapailla treffeillä. Mikä ihmeen peruste se on mennä yhteen. Ei mikään. Sitten aletaan luulla että kaikki on yhteistä ym. Tulle lapsi ja mennään naimisiin. Lopulla huomataan, että eihän toinen ole ollenkaan sellainen kuin haluaa elämänkumppanin olevan. Tai huomaa ettei näin pitänyt käydä. Ja otetaan ero.
Mikä ihmeen kiire ihmisillä on muuttaa yhteen ja sitten naimisiin. Seurustelkaa ja oppikaa tuntemaan toisenne ensin ennen kuin alatte samasta kattilasta ruokaa syödä.
Aloittajan kirjoituksesta löytyi oikeastaan yksi nykymaailman ongelma joka lisää ihmisten tyytymättömyyttä. Siis:
Ensin:
"Tuon jälkeen koko elämänkaaremme on ollut nousujohteista"
Sitten kuitenkin:
"Miksi ihmiset eivät voi olla tyytyväisiä olevaan?"
Eli juuri se ero on aikaisempien sukupolvien ja nykyisten välillä. Koko ajan 50-luvulta 80-luvun loppuun oli Suomessa jatkuva eteenpäin menemisen meininki. Omalla työllään saattoi kartuttaa varallisuuttaan, koulutus kannatti ja inflaatio auttoi asuntolainoissa. Oli aina toive paremmasta ja se myös usein toteutui.
Nyt ollaan oltu viimeiset reilu 20 vuotta tilanteessa jossa nuorten aikuisten elämä onkin äkkiä ollut hyvin epävarmaa. Koulutus ei takaa enää työpaikkaa, työttömyys voi osua kenelle tahansa kohdalle ja moni jää jälkeen omien vanhempiensa tulo- ja varallisuustasosta. Näköalattomuus ja tulevaisuuden näkeminen synkkänä tai ainakin hyvin epävarmana on arkipäivää, ja ihan syystäkin.
Tämä ei voi olla heijastumatta myös parisuhteisiin jotka kokevat myös ihan erilaisia paineita kuin aikaisemmin. Ei ole enää sitä pysyvyyttä ja turvaa elämässä kuin aikaisemmin ja elämä on liian usein sen elannon raapimista väkisin mistä milloinkin. Ei ole enää yhteisiä tavoitteita tai ajatusta että "kyllä sitten myöhemmin on paremmin".
Olisi oikeastaan ihme jos parisuhteetkin eivät tässä epävarmuudessa muuttuisi samalla tavalla epävarmemmiksi ja pätkittäisiksi. Sitähän muukin elämä on.
Tuossa on asiantynkää mutta avainasemassa on nykyään paineiden ottaminen ulkoisista tekijöistä. Pitäisi "olla jotaki" ja viestiä jotain omasta olemuksesta.
Tätä ei ollut aikaisemmin. Köyhät olivat köyhiä eikä mitään vertailua tehty.
Oma isäni oli useaan otteeseen työttömänä ilman mitään korvauksia.
Yhden talven oli tietyömaalla viikot. Parakki majoitus ja pieni palkka.
Epävarmemmaksi ei elämä voinut mennä rauhan oloissa.
Itse pakenin työn perässä Ruotsiin 60-luvun alkupuolella.
Avioliittomme aikana olemme kokeneet todellista köyhyyttä joka kannusti keräilytalouteen ja takapihaviljelyyn.
Nuo todelliset puutevuodet eivät vaikuttaneet parisuhteeseemme ainakaan kielteisesti. Pikemminkin päin vastoin. Oli haasteita joista selviydyimme yhdessä.
Myöskään työttömyysjaksoni eivät aiheuttaneet skismaa liittoomme. Vaimoni istui marketin kassalla osa-aikasesti joten hänen tulojensa varaan ei voinut laskea paljoakaan. Oma työttömyyskorvaukseni oli varsin kehno.
Työttömyysjaksojen väliset pätkät olivat kestoltaan 2pv > 7kk eikä mikään ollut kotipaikkakunnalla.
Yhdenkään pätkän loputtua ei seuraavasta ollut mitään tietoa. Täyttänee epävarmuuden ja näköalattomuuden tunnusmerkit?
Jos olisimme ryhtyneet vartaamaan olemistamme ympäristön esimerkkeihin niin mielenrauhahan siinä olisi mennyt.
Tosiasioiden hyväksyminen ja eläminen omien tarpeiden mukaan oli hyvin rauhoittavaa eikä noita manaamiasi ilmiöitä esiintynyt.
Missään elämämme vaiheessa ei vaimoni taholta minuun kohdistunut mitään paineita tai vaatimuksia, jos eteisen lattialle jätettyjä sukkia ei lasketa mukaan.
Kun keittelin vuosikaudet pontikkaa niin purnaamatta hän kävi ohjeiden mukaan katsomassa keitokset minun ollessani poissa ja kertalaskuisen tuotteen pinnan noustua merkkiviivaan, katkaisi jäähdytysveden ja sähkön.
Kun ei ole epärealistia odotuksia niin voi nukkua yönsä rauhassa, parivuoteessa tuplatäkin alla.
"ulkoisista tekijöistä. Pitäisi "olla jotaki" ja viestiä jotain omasta olemuksesta.
Tätä ei ollut aikaisemmin. Köyhät olivat köyhiä eikä mitään vertailua tehty."
En tiedä milloin tuollainen onnala on ollut olemassa. Kyllä minä tiedän monen ihmisen olleen hyvinkin katkera köyhyydestään ja hävenneen sitä.
"Yhdenkään pätkän loputtua ei seuraavasta ollut mitään tietoa. Täyttänee epävarmuuden ja näköalattomuuden tunnusmerkit?"
En halua kiistää sinun henkilökohtaisia kokemuksiasi. Koko yhteiskunnan ja väestön tasolla kuitenkin aivan kiistatta koko ajanjakso sodan loppumisesta 90-luvun alkuun oli lähes katkeamatonta vaurastuminsen ja eteenpäinmenon aikaa. Se ei tarkoita etteikö olisi ollut myös köyhyyttä ja kurjuutta mutta tapahtui myös valtava muutos koulutustasossa ja mahdollisuuksissa päästä elämässä eteenpäin. Valtava määrä työläisperheistä kotoisin olevia nuoria hakeutui sukunsa ensimmäisenä lukioon ja sitä kautta korkeakouluopintoihin tai muihin parempituloisiin töihin johtaviin koulutuksiin.
On ihan tutkimuksin todistettu että sosiaalinen nousu on yleisenä trendinä katkennut ja lapset jäävät entistä useammin vanhempiaan huonompaan sosiaaliseen asemaan. Myöskin vähäosaisuus periytyy entisiä aikoja vahvemmin.
Mekin aloitimme 30 v sitten köyhinä opiskelijoina, onnellisina sellaisina. Matkatelkkari pahvilaatikon päällä opiskelijaboksissa. Koimme yhdessä 90-luvun laman, työttömyyden, sairautta ja vaikeita aikoja. Taloudellisesti elämämme lähti laman jälkeen nousukiitoon, eikä materiasta ole ollut puutetta, kaikki mitä haluaa tai tarvitsee, voi ostaa. Lapset voivat hyvin, kaikki tuntui olevan mallillaan. Täällä sanotaan, että eroa ei voi pitää ratkaisuna.
En minäkään pitänyt, olin mieheni rinnalla kun hän oli pitkään sairaana, joutui työttömäksi, oli vaikeita aikoja. En koskaan ajatellutkaan eroavani.
Mutta kun mies ajattelee myös, että ei eroa mutta hankkii itselleen salasuhderakkauden, pitää suhdetta vuosia siinä sivussa ja elää meidän kanssa perhe-elämää (samoin kuin toisen perheen kanssa), pitää kysyä täällä olevilta, eikö ero ole ratkaisu edes tuollaisessa asiassa?
Raha ei tuo rakkautta, eikä ura. Antaisin kaikki omaisuuteni pois, jos voisin palata ajassa taaksepäin, siihen olotilaan, jossa luotti ihmisiin, rakkauteen ja tulevaisuuteen. Eikä olisi rikas, kyyninen, petetty ja eronnut.
Rakastin miestäni yli kaiken, mutta se ei riittänyt, kun toinen halusikin jotain muuta.
En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin erota ja lähteä.
Aina ei kannata moralisoida ja arvostella ihmisten ratkaisuja, sillä emme tiedä, mitä kaikkea taustalla on ja heidän seiniensä sisällä tapahtuu. Joskus emme tiedä edes, mitä omassa elämässämme tapahtuu.
Aivan totta. Omassa ystäväpiirissäni ei ole erottu kevein perustein. En ole havainnut, että olisi ollut paineita olla jotakin, omistaa jotakin. Silloinkin, kun eroon on ollut mielestäni todella hyvät syyt, päätös ei ole ollut helppo. Itse ero on monelle ollut pieni kuolema.
Vaikka itse tiedät, mikä on oikein ja mitä pitäisi tehdä, sitä ymmärrystä ei voi syöttää toiselle.