Kyselen täältä,kun mieheni on parantumattomasti sairastunut vuosi sitten.Pystyisi moneenlaiseenkin askareeseen mielestäni,mutta omasta mielestään ei..Milloin on paha olo missäkin päin vartaloa.Tuntuu ,että käyttää sairauttaan toisaalla hyväksi,ja vajoaa itsesääliin.Olen ilkeä nyt,mutta mittani alkaa olla täynnä,koska päivät alkaa valituksella,milloin mistäkin koskee ja siihen se illalla päättyy.Ymmärrän,että on sairas,mutta,kun minä en asialle voi mitään,,lääkärit tekevät parhaansa.Olen aikuisen miehen "yksinhuoltaja"..Teen huushollissa kaiken,,hän ei tee nykyään mitään,,ei yhtään mitään. Mittani alkaa olla täynnä.Kaikesta huolimattta. Olen alkanut miettiä,että onko väärin ,jos rakastuisin johonkin toiseen mieheen,,? Olen alle 50 vuotias nainen ja lapset aikuisia ja omillaan.Onko tämä minun kohtaloni jämähtää kotiin ,sairaan miehen viereen,,? Hän ei halua käydä missään,,ei kertakaikkiaan missään.Jos minä käyn ystäväni kanssa esim.teatterissa ja sieltä tulen heti kotiin,niin mies selvästi mököttää,kun siellä olin.Mielestäni tarvitsen omaakin aikaa,mutta onko se oikeutettua?? Help.
Sairastunut mies
Help me
41714
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 41
Vanhimmat
elän aika samanlaisessa tilanteessa ja toki miettinyt asioita.
Mutta yhtenäkään päivänä ei ole mieleeni tullut lähteä ja jättää, olen kuitenkin säilyttänyt ainakin kerran viikossa olevan harrastukseni, joka tapahtuu päivällä jotta pääsen ulos ja näen ihmisiä ja voin jutella heidän kanssaan.
Minulla on vähän muitakin paineita, mutta yritän ajatella niiden olevan vain väliaikaisia.
Ole avoin puolisollesi ja kerro kenen kanssa menet ja koska palaat ja tietenkin minne menette. Sairas ihminen kärsii, kun itse ei voi osallistua.
Vältä iltamenoja. Hae keskusteluapua jos tuntuu vaikealta.
Olemme puhuneet siitä,että olisi todella raukkamaista jättää toinen sairauden vuoksi.Sitä en aio kyllä tehdä.Haluan ja tarvitsen aikaa itselleni ja omille ajatuksilleni ja ystävilleni,ilman,että tulen kotiin ja mietin mitä on vastassa.. Puolisolleni olen avoin ja olen kertonut kenen kanssa menen ja koska suurinpiirtein tulen.Ymmärrän,että hän kärsii,kunnei voi osallistua,,tosin ei koskaan käyty esim.elokuvissa tai laivalla ns "terveenä aikana".Häntä ei kuulemma kiinnosta.Menimme kihloihin jokin aika sitten.
Hmm... Mies on tainnut olla pikkuisen marttyyri jo ennen sairastumistaan..? Tyyliin, että jos häntä ei jokin asia kiinnosta, ei sen pitäisi kiinnostaa sinuakaan..?
Kinkkinen tilanne eikä se tuosta parane, jollei mies ymmärrä alkaa ajatella asioita vähän sinunkin kannaltasi. Jos kuitenkin yrittäisit kerran vielä selittää fiiliksiäsi? Että et ole karkaamassa minnekään, mutta jotta jaksaisit, tarvitset välillä hengähdystaukoja? Olet jo venynyt omalta osaltasi riittävästi, huomioinnut miehen tarpeita ja tunteita... Miehenkin pitäisi herätä huomaamaan oma tilansa: jatkuva negatiivisuus saa olon tuntumaan kaiken aikaa pahemmalta... Entä sitten, jos tuon jatkuessa hän ei pärjääkään kotona? Passivinen paikallaan nököttäminen on monen vanhuksenkin lamaannuttanut hoivakotikuntoon, miksei se tekisi niin nuoremmallekin...
No en minäkään haluaisi syöpäsairaana lähteä mihinkään laivalle! Johan siellä on mahdollisuus saada kaikenlaisia tauteja, jotka ovat kohtalokkaita syöpäsairaalle.
Tulee mieleen, että haluat päästä hänestä eroon nopeammin!
Olen ällistynyt naisen ajatusmaailmasta! Kannattaisi miettiä asia siltä kannalta jos tilanne olisi toisinpäin. Eipä varmaan tuntuisi mukavalta, kun mies kokisi hänet elämäänsä rasittavaksi....
Miksi muutit avoliittoon menit vielä kihloihinkin, vaikka mies ei ole koskaan täysin täyttänyt kriteerejäsi?
Naiset ovat uskomattomia miehenkipeydessään eivätkä ajattele elämää omaa napaansa pidemmälle.
Aloittaja on vihainen paitsi miehelleen myös maailmalle, kun hän nyt ilkesi sairastua syöpään ja pilata HÄNEN elämänsä.
Olen vihainen! Itselläni on syöpäsairas ystävä jota tuen parhaalla mahdollisella tavalla. Rukoilen hänen puolestaan jokainen päivä!
Hän ei ainakaan näytä masennustaan vaikka syöpä uusi nyt neljän vuoden jälkeen ja hoidot ovat raskaita. Hänen toisetkaan läheisensä eivät koskaan valita...
Aloittajalle sanoisin muutaman sanan vielä!
Et ehtinyt vielä avioliittoon asti, mutta vihkikaavassa olisi puhuttu rakastamisesta myötä- ja vastoinkäymisissä. Nyt olisi sellainen vastoinkäyminen!
Luulin sinua nuoreksi alle kolmekymppiseksi ja kokemattomaksi vielä elämästä, mutta yllätyin suuresti sinun olevan lähes viisikymppinen ja aikuisten lasten äiti eli elämänkokemuksia pitäisi löytyä.
Missä se näkyy, ei ainakaan aloituksessasi!
Ilmeisesti hän on lääkärin hoidossa. Mitäpä, jos ottaisit yhteyttä hoitavaan lääkäriin ja kertoisit vähän, millaista on? Minulla heräsi mielikuva, että kyseessä saattaisi olla masennus - tai ehkä "masennus", minkä piikkiin nykyisin pistetään melkein mitä vain.
Yhtä kaikki, täysin riippumatta siitä, mitä mies sanoo tai leikkii marttyyria tai kiukuttelee, sinulla on oikeus omiin menoihisi ja elämääsi. Olkoon niin kipeä tai masentunut kuin ikinä haluaa, se ei oikeuta käyttäytymään huonosti sinua kohtaan. Sinulla on kotona oikeus määritellä, mitä kaikkea suostut yksin hoitamaan. Et ole hänen piikansa. Käsittääkseni olet kuitenkin auttanut häntä jo todella paljon ottamalla yksin vastuun arjen toimimisesta. Ehkä olisi jo aika ruveta siirtämään hänelle omia vastuita asia kerrallaan?
Et ole syntynyt kynnysmatoksi, joten siihen sinun ei tarvitse ryhtyä nytkään.
Komppaan.
Tilanteen ymmärtämiseksi auttaisi, jos tietäisi mitä miehesi sairastaa.
Joka tapauksessa, ymmärtääkö miehesi omaa sairauttaan, sen syitä ja hoitoa? Nimittäin ei taida olla montaa pitkäaikaissairautta, joissa aktiivinen liikunta olisi kiellettyä, yleensä se on lähes kaikkeen paras hoitomuoto. Toki joskus fyysiset kivut yksinkertaisesti estävät liikkumisen väliaikaisesti.
Kaikissa suhteissa pitää kumppaneilla olla omaa tilaa ja omaa aikaa. Sairas ajatuskin, ettei olisi oikeutta omaan aikaan...
Kiitos vastauksistanne.Ihana,että olen saanut "kunnollisia"vastauksia. Ja tiedoksi vielä,että mieheni sairastaa levinnyttä syöpää.Parantamaan ei täysin (etäpesäkkeitä)pystytä.
Olin siinä uskossa, että miehelläsi on jokin pitkäaikaissairaus, jonka kanssa pitää vain elää. Parantumaton syöpä onkin aivan toinen juttu. Oletteko keskustelleet sairauden tuomista ajatuksista, tunteista, peloista..? Voisin kuvitella, että moni parantumattomasti syöpään sairastunut pelkää olla yksin. Ehkä miehesi vielä innostuisi lähtemään kanssasi enemmän ulos? Voimia teille.
Olemme keskustelleet asioista.Tulevaisuutta ei voi tietää,,vuosi,,kaksi tai miten.Hän on mielestäni niin syvällä itsesäälissä.Ei nykyään edes lähde kanssani kauppaan tms.Menee nukkumaan,vaikkei kumminkaan nuku,todella aikaisin.Lähtee makuuhuoneeseen tuosta vaan,lautaset ym jää pöydälle hän vaan lähtee.Hoidan aikuista,sairasta miestä,kuin pientä lasta.Haluan,että kotini on siisti,joten korjaan hänen jäljet.Töissä ollessani kotona ei tapahdu mitään,kaikki on samassa tilanteessa,kuin lähtiessäni.Jos sänky on aamulla petaamatta,,se on illemmalla edelleen petaamatta.En tiedä,miten kauan jaksan,,ihan todella.Toisaalta on paha itse käydä ystävien kanssa jossakin,kun toinen on tuollainen.En kyllä voi lopettaa omaa elämäänikään hänen tilanteen vuoksi.Enhän??Voimia todella tarvitsen ja olen rehellisesti sanottuna aika lopussa niin henkisesti,kuin fyysisestikin.Hän ei taida sitä seikkaa hoksaavan.Olen mietttinyt sitäkin,jospa puhuisin hoitavan lääkärin kanssa,jos sieltä tulisi jotain tsemppiä hänelle.Muuten olen itse kohta erilaisen hoidon tarpeessa.
Anteeksi nyt vain, mutta on "ymmärtämistä" ja oikeaa ymmärtämistä.....
Ihan ymmärrettävää, että mies ei jaksa pitää kodin siisteydestä huolta. Hän on oikeasti sairas ja varmasti tilanteesta masentunut. Masennus ei ole laiskuutta, se ei ole itsesääliin vajoamista. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen kuinka juttelee ihmiselle kenellä on rankka elämänvaihe menossa. Osaako oikeasti kannustaa. Plus eleet ja ilmeet. Ei varmasti ole helppoa sinullakaan, molemmin puolista samaan suuntaan hiihtämistä tarvitaan parisuhteessa. Itse olen sairas ja voin sanoa, että harvassa ovat ihmiset, jotka oikeasti tuntuvat tajuavan. Helkkarin ymmärrettävää, että välillä on todella maassa ja miettii miksi on saanut niin epäreilut kortit elämään, on pahaa katsoa sivusta kuinka muut voivat elää paremmin. Se heille suotakaan, tottakai olen iloinen siitä, mutta minulla on oikeus itkeä, olla välillä katkera ja toivottavaa koko maailma hevon........ Täysin en ole antanut periksi. Nautin ihanista ihmisistä, jotka päiviäni ilahduttavat ja kaikki eivät edes tiedä mitä käyn läpi. Tuttua on kuitenkin, se, ettei oikeasti jaksanut tehdä masennuksen vuoksi mitään ja siitä kuinka minua jotkut ihmiset vain löivät enemmän katuun, kun olisi tarvinnut vaikka sitä halausta ja olkapäätä. Voi olla, että aloittaja osaatkin olla tilanteessa, huomioida kumppanisi, mutta älä ainakaan rupea valittamaan jostain epäsiisteydestä.
Eikä se, kun pahenna toisen oloa, jos sanot hänelle, että rypee itsesäälissä. Ei masentunut tuollaista tukea tarvitse. Pystyttekö oikeasti keskustelemaan asiasta, ymmärrättekö toisianne. Jos hän ei ole jaksanut tehdä mitään, kun tulet kotiin, niin mene ennemmin toisen luo, halaa ja sano, vaikka, että rakastat häntä. Oikeasti tukemalla ja kannustamalla saa ennemmin tulosta ja sen puhtaamman kodin, kuin valittamalla siitä kuinka toinen ei ole jaksanut siivota.
Noh, voimia teille molemmin. Toivottavasti tilanteenne paranee.
Elin fyysisesti terveen miehen kanssa 20 vuotta, hän ei tehnyt kotitöitä laisinkaan, kaikki jäi minun tehtäväkseni lasten hoitoa myöten oman työni lisäksi. Hän puuhaili vain usean firmansa parissa ja eleli kuin sinkkumies omine menoineen. Tiedän siis miltä ap:sta tuntuu, kun hän tekee kaiken yksin. Sain burn-outin ja 10 vuoden masennuksen. Sain kasattua 5 vuotta voimia eroon ja nyt siivoilen vain omia ja lasten jälkiä ja elämä on ihanaa :)
Jos ap:n mies valittaa aamusta iltaan, niin kyllä ap:llakin on ihan yhtäläinen oikeus valittaa mistä hän haluaa. Ap:llakin on tunteet, hän itse sairastuu, jos alkaa suhteessaan piilottelemaan ja hyssyttelemään omia ajatuksia ja tunteitaan.
Vuosi sitten työkaverinin kuoli syöpään. Hän teki töitä viimeiseen asti kipulääkityksen voimalla ja eli viimeiseen päivään asti tapahtumarikasta elämää. Hän halusi nauttia joka ikisestä elinpäivästä siten, mistä hän sai eniten iloa elämäänsä, työ oli yksi niistä. Syöpä oli todella raju ja levisi koko kehoon. Toki hänellä oli sairaslomapäiviä ja hän kärsi kivuista, mutta positiivisella elämänasenteella aloitti aina uuden päivän.
Ap:n miehellä on nyt itsellään asennemuutoksen paikka. Hänen kuuluisi saada terapiaa ja tukea alan asiantuntijalta, sekä kodinhoitoapua kunnalta. Puoliso ei KOSKAAN ole kenenkään terapeutti eikä ainakaan kuolemansairaan ihmisen!
jätit ilmeisesti lukematta toisen viestin:" Etkä sinä voi olla ainoa tukipilari johon miehesi nojaa, hänen täytyisi ymmärtää purkaa oloaan vaikkapa täysin ukopuoliselle henkilölle. Toista voi tulea parhaansa mukaan, mutta loppupeleissä miehestäsi lähtee hänen oman käytöksensä muutos."
Aloittajan mies ei ole terve. Sinun oli. Aloiottajan mies varmastikin kärsii masennuksesta. Meitä ihmisiä on monenlaisia. Työkaverisi on ollut toisenlainen. Onko niin, että käännetään selkä, jos toinen murtuu. Näin se tuntuu joillakin olevan Suomessa, enkä ihmettele sitä miksi osa ihmisistä luovuttaa oman käden kautta. En nyt sano, että itsemurhat olisivat olleet muiden syitä automaattisesti, mutta aivan taatusti on joukossa heitä, joita ei kukaan vain ymmärtänyt, tahtonut auttaa oikein.
Terapeutti? Ei tokikaan tarvitse olla terapeutti, jos tukee kuolemansairasta rakkaintaan, kuuntelee ja ottaa osaa hänen luopumisprosessiinsa, joka koskettaa molempia.
Jos syöpäsairas työkaveri teki töitä kuolinpäiväänsä asti, on se todella harvinainen tapaus, ei mikään sääntö eikä ohjenuora eikä missään nimessä vaatimus.
Asennemuutos? Kuka onneton menee parantumattomalle syöpäsairaalle sanomaan, että teepäs asennemuutos, reipastu ja ryhdy töihin, äläkä häiritse muita ihmisiä valituksillasi?
Inhimillisyys toisen kärsimyksiin vaatii katsantokannon muutosta terveillä, ettei vaadi samaa näkökulmaa elämään kuin on terveillä.
Kun kuolema alkaa kosketella sisintä, niin näköala muuttuu.
Tulevaisuuteen ei voi kurkottua kovin pitkälti. Silloin tulevat lähiasiat merkityksellisiksi.
Kuta syvempituntoisempi persoona on, sen voimakaammin kokee elämän loppumisen.
Tämä työkaveri, joka kovissa kipulääkkeissään teki töitä eikä käsitellyt kuolemaansa muiden kanssa, on varmasti käsitellyt sitä jossain jotenkin.
Luin toki. Ajatus oli vain tähdentää, että ap:n mies tarvitsee ammattiauttajaa, ettei ap:n tarvitse olla terapeuttina toiselle, ollenkaan. Sairastuneen omainen tarvitsee myös tukea, ei hänelläkään ole helppoa.
Ex mieheni oli henkisesti hyvin sairas, se on vielä raskaampaa, kuin fyysisesti sairaan kanssa eläminen. Otin siksi tuon esimerkin esille, koska ymmärrän ap:ta siinä, kun hän tekee kotityöt yksin.
Itsekin olen ollut aikoinani 10 vuotta masentunut. Minut jätettiin lähipiirissä siinä asiassa yksin, enkä odottanutkaan, että läheisteni kuuluisikaan tukea minua. Se tie on yksin taivallettava ammattiavun turvin ja itseensä menemisen ja itsetutkiskelun avulla. On eri asia kieriskellä itsesäälissä marttyyrinä kuin tehdä matka itseen. Marttyyriasenne saa lähipiirinkin voimaan pahoin, siksi sairastuneen on lopetettava omaan napaan tuijottaminen ja ajateltava muidenkin tunteita.
Emme voi vaatia toisilta tukea suu mutrussa, voimme tietenkin ottaa tarjotun avun kiitollisena vastaan. Liika paapominen tekee passiiviseksi, eikä ihminen pääse kasvamaan omilla jaloilla seisovaksi.
Ap:n miehelle olisi opettavaista, että ap muuttaisi pois yhteisestä kodista miestä passaamasta. Pakkotilanteen edessä ihminen ei voi muuta, kuin alkaa itse tekemään elämänsä eteen asioita. Apu on paikallaan, kun sitä oikeasti tarvitaan, ap:n tapauksessa mieheltä on lähtenyt homma lapasesta, kun hän on huomannut, että toinen tekee kaiken eikä itse tarvitse sitten tehdä muuta, kuin möllöttää ja marista.
Kellekään aikuiselle ei tarvitse sanoa, mitä heidän pitää tehdä, ellei kyseessä ole virkavalta tai lakiin perustuvat säädökset. Syöpäsairas ja varmaan kuka tahansa muukin meistä, tarvitsee terapiaa. Terapiassa on tärkeää ohjata ihmistä löytämään tasapaino itsensä kanssa vallitsevassa tilanteessa. Kukin tablaa tavallaan, mutta positiivisesta elämänasenteesta ei ainakaan ole haittaa, mutta negatiivisesta jo on.
Elin yhdessä 5 vuotta tämän jo ystäväksi tulleen työkaverin kuolin ja elinkamppailua. Yrityksessämme olimme me kolme, joten yhteisö oli tiivis. Hänen ajatuksensa ja kipunsa eivät jääneet piiloon, kuulimme ja näimme mitä hän joutuu kestämään. Koskaan hänen sairautensa ei kuitenkaan tullut taakaksi meille muille. Itkimme ja halasimme, mutta aina oli positiivinen vire siinäkin ja kova tsemppi päällä.
Kuolevan kanssa eläminen on rikastuttava kokemus. Mutta kuolevaisiahan me olemme kaikki ;D
" mutta älä ainakaan rupea valittamaan jostain epäsiisteydestä."
Ei ehkä kannatakaan epäsiisteydestä noin yleensä valittaa. Mutta jokaiseen yksittäiseen asiaan voi puuttua: Veisitkö kuppisi keittiöön. Laittaisitko maton suoraan. Laittaisitko tyhjän vessarullan roskikseen. Pyyhkäisisitkö ruokapöydän. Veisitkö pyykkisi pyykkikoriin. Laittaisitko vanhat lehdet keräykseen. Veisitkö kompostiroskiksen. Laittaisitko margariinirasian jääkaappiin.
Sain aloituksesta sen käsityksen, että mies on aikaisemmin kantanut oman osuutensa arjen pyörittämisen vastuusta.
Epäilemättä miehellä (ja sinulla!) menee todella paljon energiaa asian käsittelyyn. Silti jokainen pystyy kyllä ihan itse päättämään, jättääkö lautasen sohvapöydälle vai viekö sen astianpesukoneeseen. Vain todella harvoin masennus on niin kaikenkattavaa, ettei käsi yksinkertaisesti nouse. Käsittääkseni miehellä ei edes ole todettu masennusta (vaikka numeronimimerkki näyttää tehneen diagnoosin), joten kyse saattaa todellakin olla ihan muusta - esimerkiksi itsesäälistä, huomionkipeydestä, omistushalusta, laiskuudesta...
Terapiaa en pidä millään muotoa pahana seikkana, ja kuolemansairas tarvitsee kuuntelijaa potilaan omilla ehdoilla sitenmiten hänen elämänkatsomuksensa ja vakaumuksensa on.
Ohjaaja terapiassa on potilas itse, hänen tahdissaan on kulkeminen.
Sallittakoon kuolemansairaalle myös tuskan synkät syöverit, vaikka positiivisuus sinänsä auttaa selviämään.
Elämään kuuluu oleellisena osana myös suru ja kyyneleet, negatiivisuuskin silloin kun ei jaksa naurattaa.
Armollinen se ympäristö, joka kestää aika ajoin mielen painumisen negatiivisuuteen, ilman sitä ei olisi positiivisuuttakaan kuten on sähkökentässä ja luonnonilmiöissä muissakin.
"Positiivinen vire", oletan onkin rakkautta, jota tunsitte toisianne kohtaan silloin kun kyyneleet sumensivat kaikkien silmät.
Siinä mielessä kannatan positiivisuutta täydestä sydämestäni.
Kyllä pitää aloittajan miehen olla sitten super ihminen, mikäli ei syöpää sairastuneena ole millään tavalla masentunut!!!!!!
Et taida olla koskaan käynyt pohjalla........
Suru ja kyyneleet eivät ole negatiivisia asioita elämässä, tai tietysti on, jos niin ajattelee :) Nekin voi ottaa positiivisena elämään kuuluvina asioina vastaan sellaisenaan, siis ilolla vastaan.
Kaikki tunteet kukkikoon, tunteita ei ole hyvä kieltää. Tässä ap:n tapauksessa hänen tunteensa ovat ihan yhtä arvokkaita, kuin hänen sairaan miehensäkin. Ap:n uupumus ei poistu sillä, että häntä syyllistetään ja hänelle sanotaan, että koita nyt vaan kestää ja älä ainakaan sano sitä ja tätä. Ap:n mies on sairaudestaan huolimatta vastuullinen suhteen hyvinvoinnista, ja vaikka hän ei aina kykene tekemään fyysisiä juttuja, niin kantaisi edes vastuuta henkisestä puolesta ja naisensa viihtyvyydestä heidän yhteisessä kodissaan.
Kasvun paikka molemmille osapuolille. Onko sairaalla OIKEUS käyttäytyä kumppaniaan kohtaan epäasiallisesti ja salliiko ap huonon kohtelunsa sillä verukkeella, että ei raski jättää sairasta miestä.. Mistä sitä tietää, vaikka ap itse kuolisi huomenna.. Mehän kaikki kuolemme ties milloin, onko meillä siis OIKEUS olla masentuneita marttyyrejä ja kuin perseeseen ammuttuja karhuja, koska mehän tässä voidaan kuolla minä hetkenä hyvänsä.. Koskaan ei voi tietää mikä on viimeinen elinpäivä tai hetkikään. Siksi jokainen kohtaaminen toisen kanssa on hyvä tehdä niin hyväksi kuin mahdollista ajatellen, että se voi olla viimeinen kohtaamisemme. Ei aina niin helppoa, mutta useinkin mahdollista :)
Sainhan nyt paljon neuvoja osakseni, kiitos!
Kuin myös huomasit lukea viestistäni, etten pidä minäkään kyyneleitä negatiivisena suhteessanne työkaveriin, vaan rakkautena.
Kuin myös se, että tunteita ei voi kieltää, sairaan omaiselle sallittakoon kaikki tunteen kirjot ja sama myös kuolemansairaalle.
Kuolemansairas käy lävitse toisenlaiset tunteet kuin se, jolla ei tällaista sairautta ole.
En ole onneksi kirjoittanut noinkaan pahasti alkuperäiselle, että koeta kestää, etkä saa sanoa sitä etkä tätä.
Ulkopuolista apua tarvitsee tuo onneton pariskunta, jonka suhteeseen on tullut kuolema kolmanneksi pyöräksi.
Ymmärrettäköön naista ja myös kuolemaa tekevää miestä, että kumpikin on oikeassa itsensä suhteen.
On vaan perin helppoa sanoa masennuksen syövereihin alistuneelle, että ota vuoteesi ja käy.
Ei se niin vain käy, kuten vaimo poloinen on huomannut kiihottaessaan miestä kuvaannollisesti "ulos, ylös ja lenkille".
Totta jokainen voimme spekuloida syöpäsairaalle, jonka hoidot on toivottomina lopetettu, että jokainenhan meistä kuolee, ja minä hetkenä hyvänsä.
Semminkin olen kuullut tällaisten lohdutuksen kuulleiden sairaiden suorastaan loukkaantuneen kommentista, koska se suorastaan kieltää suremisen oikeutuksen.
Hyvin pian laittaakin sairas suunsa kiinni ainakin kommentoijan kanssa.
Oman elämän loppumisen tietoisuus, että tuo loppu on lähellä, on rankka juttu. Alkuperäisen kirjoittajan mies on jäänyt jotenkin yksin kuolemanpelossaan, enkä tarkoita sitä, että vaimo olisi epäonnistunut. Vaimokin on omalta puoleltaan yksinäinen, koska kuolemaa ei kuitenkaan ole käsitelty loppuun asti kyseisessä perheessä.
Molemmat tarvitsevat auttajaa, joka antaisi toivonkipinöitä elämään.
Toivottomuus on kyseisen pariskunnan ongelman ydin, ja tuohon epätoivoon tulisi ulkopuolisen tarttua vakain ottein.
Kuka se auttaja onkin, se on asianomaisten ratkaistava järkevästi omaa maailmankatsomustaan tukien, onko se psykologi, terapeutti, pappi, joka taitaa pastoraaliterapian tai joku muu taho.
Kiitos vastauksesta 68748674654 olet oikeassa ja vastauksesi on totta. Yritän jaksaa.
Ai, luulin jo, että kirjoitin jotenkin ikävästi. Kirjoitetun teksin. kun voi joskus ymmärtää väärin. Hyvä, ettei tullut sellaista kuvaa.
Toivottavasti sinäkin saat tukea. Sinullakin on vaikea aika menossa. Ei varmasti ole helppoa. Ystäväsi varmaankin tällä hetkellä kullanarvoisia ja kyllä, kyllä sinäkin tarvitset omaa aikaa. Että saat välillä muuta ajateltavaa ja voimia olla toisen rinnalla, mikäli niin päätät tehdä. Etkä sinä voi olla ainoa tukipilari johon miehesi nojaa, hänen täytyisi ymmärtää purkaa oloaan vaikkapa täysin ukopuoliselle henkilölle. Toista voi tulea parhaansa mukaan, mutta loppupeleissä miehestäsi lähtee hänen oman käytöksensä muutos.
68748674654,kiitos sinulle..Olet sydämmellinen ihminen.
Mies tekee valtavaa surutyötä. Ajatelkaa itse; sinulle sanotaan että aikaa on sen verran. Tai kuka tietää ehkä ei senkään vertaa?
Tässä tarvittaisiin todellista konkreettista tukea,molemmille! Ei ole oikein että mies jää yksin tuskansa kanssa, mutta ei ole myöskään vaimon velvollisuus ottaa sitä kaikkea niskoilleen.
Elämänhän on jatkuttava, kaikesta huolimatta. Ja se jatkuu.
On hirvittävä taakka jäädä yksin tällaisen asian kanssa. Teillä molemmilla. Eikö miehesi käy/saa palliatiivista hoitoa? Ja eikö sinulle ole tarjottu keskusteluapua?
On tärkeää, että sinun elämäsi kuitenkin jatkuu, että sinulla on omaa aikaa ja pääset pois kotiympyrïstä. Ei auta kumpaakaan teistä jos molemmat romahdatte.
Voisitko kysellä esim. sairaalan sosionomilta mitä mahdollisuuksia on? Tiedän, että siellä Suomessa on joka asiassa leikattu ja supistettu, mutta kyllä kai näin tärkeään asiaan kuitenkin vielä satsataan?
Tarvitset myös tukea miehesi todennäköisen kuoleman jälkeen. Silloin alkaa sinulla toisen tyyppinen surutyö, etkä saisi jäädä yksin.
Voisitko ajatella jotain vertais-ryhmiä? Parantumattomasti sairaitten omaisten tai muita vastaavia? Siellä saisi puhua saman kokeneitten ja kokevien kanssa, ja saada korvaamatonta tukea ja apua sekä vinkkejä arjessa selviytymiseen? Muistelen myös että sieltä löytyy sellainen kuin Syöpäyhdistys, mistä saa paljon apua ja tietoa?
Toivon sinulle kovasti voimia ja jaksamista!
Yksi kysymys: miksi aloittaja ei saa minkäänlaista muutosta aikaiseksi omassa ja sairaan miehensä elämässä kuin "rakastumalla johonkin toiseen mieheen"?
Joillain oma kuoleman pelko ei pääty ilman uuden aloittamista, syntymää, viallisen hylkäämistä.
Kyllä, sinun kohtalosi on tukea puolisoasi hänen matkallaan kohti määränpäätä sillä sieltä ei ole koskaan paluuta.
Et voi olla noin väsynyt kotitöistä sillä teitä on vain kaksi aikuista huushollissa! Joudut nyt tekemään elämässäsi uhrauksia, mutta kuitenkin tietoisena, että se ei kestä kauan ja kyllä jos/kun puolisoaan rakastaa niin hänen elämäänsä haluaa helpottaa niin paljon kuin voi.
Minusta sinä kiukuttelet ja olet tympääntynyt, kun hän VAIN sairastaa! Vaadit huomiota sairaalta itsellesi ja se tuntuu ainakin minusta hyvin itsekkäältä. Järkytyin hiukan aloituksestasi! Mitähän aikuiset lapsesi ajattelevat?
Kyllä sinä vielä ehdit elää yksin, lentää ja riiata loppuelämäsi. Nyt on osasi olla puolisosi tukija ja hoitaja!
Sinun kirjoituksesi voi hyvinkin tehdä aloittajan surulliseksi. Jokainen kokee henkilökohtaisesti tunteensa, syyllistäminen ei auta hänen tilanteessa ainakaan pätkääkään.
Vaikuttaisi siltä, että aloittajan puoliso ei rakasta naistaan, koska ei halua helpottaa hänen oloaan. Tuo sairas mies on itsekäs, kun ei huomioi puolisoaan. Sairaus ei poista vastuuta suhteen hoidosta, ja mies ei nyt hoida osuuttaan suhteessa. Jos mies on kykenemätön itse elämään kotonaan ilman apua, omaishoidosta pitää sopia tai sitten hänen kuulusi mennä hoivakotiin saattohoitoon.
Minusta sinun aloittajan syyllistäminen on järkyttävää, ja itse vaikutat itsekkäältä.
No huh huh- nähtävästi lähelläsi ei ole elänyt syöpäsairaita tai muitakaan kuolemansairaita ihmisiä!
Edelleenkin sanon aloittajan olevan itsekäs ja vaatimaan itselleen oikeuksiaan syöpäsairaalta! Potilas kaipaa tukea eikä syyllistämistä! Aloittaja saa miehensä todellakin masentumaan entistä syvemmin tuollaisella valittamisellaan
.
Kukaan syöpään sairastunut ei valitse itse sairauttaan, mutta miksi hänen läheisin ihmisensä lisää hänen tuskaansa? Kysyn vaan?
Naisen elämänkö helpottaminen nyt on ensisijaisen tärkeää? Hän jopa suunnittelee salasuhdetta! Hyi helvata...onpa kiireellistä...
Nähtävästi tässä on kysymyksessä naisen uusi suhde, kun hän puhuu omista lapsistaan sekä myös, että he ovat vasta kihlautuneet. Miehen sairastuminen tuli näköjään puskista ja hän on pettynyt, kun uusi rakkaus tulee päättymään puolison kuolemaan.
Jos hänellä ei enää sairastumisen vuoksi riitä rakkautta niin hänen täytyy omaan masentumiseensa hakea kiireesti apua.
Eniten ihmettelen aloittajan ajatusmaailmaa siksi, että hän on iältään jo lähes viisikymppinen. Menojalkaa näyttää vipattavan ja hän kokee miehensä pallona jalassa! Surullista!
Olen itse syöpäsairas eikä minun mielestäni kuulu minun puolisoni kestää mitä tahansa. Kyllä hänen tätyy pitää itsestään huolta. Minä hoidan itseäni ja olen kiitollinen, että puolisoni jaksaa lähteä minun avukseni kun haluan teatteriin tai jonnekkin,
Tulin surulliseksi nimimerkki on tekopyhä.
Mielipiteitä ja näkemyksiä on erilaisia ja varmasti meillä jokaisella iäkkäämmällä ihmisellä on kokemuksia syöpäsairaista läheisistä :)
Itse luin aloituksen eri silmin kuin sinä, myötätunnossa myös aloittajaa kohtaan. Toivon, että aloittaja saa tilanteeseensa selvyyden ja voimia jaksaa vaikeassa tilanteessa. Kaikkea hyvää myös sinulle, ja toivon, että pääset aloituksen aiheuttamasta surusta ja järkytyksestä tasapainoon itsesi kanssa :)
Vaikea tilanne.
Kuinka sinä voit hoivata häntä kun on vain ajan kysymys millon et enää pysty siihen. Olet itsekin menossa hyvää vauhtia alaspäin, haluaako mies kenties että hän vie sinut mennessään?
Onko teillä yhtä ainutta ystävää tai perheenjäsentä joka voisi viettää aikaa miehesi kanssa, joko 4seinän sisällä tai toisen kodissa tai lähikahvilassa, kirjastossa, iltapäivän teatteriesitysessä, pihassa piknikillä.....? Ilman kysymättä "haluatko lähteä" kun tiedätte vastauksen jo edeltäpäin olevan kielteinen. Vain tulla kotiin ja viedä ulos.
Olette ilmeisesti keskustelemalla käyneet jo kaiken sanomisen lävitse. Siis puheet on jo pidetty, nyt on tekojen aika.
Hanki kotiisi kerran viikossa siivooja. Siivooja voi siirtää miehen huoneesta toiseen puhdistaessaan kotianne (koska mies kieltäytyisi poistumasta kotoa edes tuoksi ajaksi).
Ilmoita miehelle, huolimatta seuranneesta mykkäkoulusta, että sinä lahdet kirjastoon, ystäväsi kanssa näyteikkunaostoksille, kahville, lounaalle kello 13 ja palaat kello 17. Hän on tervetullut mukaan ja olisit iloinen jos hän lähtisi, mutta ymmärrät kyllä jos hän haluaa jäädä mieluummin kotiin.
Kysy voisiko hän sinun poissaollessasi heittää pyykit koneeseen ja puhdistaa keittion (anna pienen pieniä tehtäviä joka paiväksi).
Juttele seurakuntanne pastorin kanssa, saatat saada sieltäkautta lisää henkistä tukea. Tarkistappa seuraavat nettisivut, ehkä noista löytyy jotain apua.
http://lssy.fi/ , keski-suomen syöpayhdistys, http://www.cancer.fi/syopajarjestot/maakunnat/lounaissuomi/
Voimia ja halauksia!
Sairastuin itse useampaan krooniseen oireeseen, jotka tekivät minut täydellisen työkyvyttömäksi. Kipuja oli milloin missäkin, ja pahimmillaan ne löivät kylmän hien pintaan ja heruttivat vedet silmistä. Myös seksihalut katosivat, koska pelkkä olemassaolo otti kipeää ja mukaan tuli vielä masennus, ahdistuneisuus ja paniikkihäiriö.
Sairastin yli8 vuotta, ennen kuin syy löytyi, ja aloin pikkuhiljaa parantua. Koska olin löytänyt oireiden aiheuttajan itse, lääkärit eivät suostuneet tutkimaan tai hoitamaan minua, ja minun oli pakko muuttaa ulkomaille, jossa pääsin heti tutkimuksiin, ja sain asianmukaista hoitoa.
Jäin jumiin byrokratiaan, mutta tein samalla töitä (tutkimustyötä netissä) perheemme hyväksi. Pääsin kotiin vasta 2 vuoden poissaolon jälkeen. Olin yhteydessä vaimooni päivittäin, jos sain hänet kiinni. Kun tulin kotiin, näin heti vaimoni silmistä, että hänen tunteensa minua kohtaan olivat kuolleet.
Nyt on tullut esille satoja viitteitä, että hän alkoi seksisuhteen jossakin vaiheessa lähdettyäni saamaan apua muualta. Suhde jatkui palattuani vielä yli 2 vuotta, ennen kuin pääni alkoi toimia niin, että tiesin missä mennään. Ennen sitä. vaimon välinpitämättömyys ja tunnekylmyys saivat minut harkitsemaan vakavissani itsemurhaa.
Erosin Marraskuussa, mutta asummke edelleen saman katon alla olosuhteiden pakosta. Vaimoni kieltää suhteen, mutta on eristäytynyt lähes kokonaan ulkomaailmasta ja hänen käyttäytymisensä on muuttunut täysin. Hän ei enää tee myöskään ylipitkiä ostosmatkoja.
Hänelle jää asunto velkoineen, käsiin hajoava talo, ei ketään tukemassa tai auttamassa, ja eläke on niin pieni, että sillä pysyy juuri ja juuri hengissä. Hän on 65 ja menetti elämäntoverinsa loppuiäksi siksi, että haki "ensiapua", josta tulikin yli kolmen vuoden pituinen vakituinen suhde. Toinen osapuoli on kuolemassa haimasyöpään, ja minun terveyteni kohenee päivä päivältä, seksi kiinnostaa ja sujuisi jos olisi partneri.
Vuosia jatkunut alitajuinen stressi on kadonnut, ja tuntuu, kuin elämä alkaisi uudelleen. Minun tässä kävi loppujen lopuksi hyvin.
Jos puolisonne on sairas, puhukaa. Kivut eivät näy silmällä, mutta ne ovat silti todellisia. Jos suljette puolisonne kotiin, ja jatkatte omaa elämäänne täysillä, homma ei voi toimia, eikä varsinkaan jos ulkoistaa seksin toisen selän takana.
Lisäksi vielä. Exälläni on vaikea astma, mutta en olisi voinut koskaan kuvitellakaan, että olisin jättänyt hänet sen takia siinäkään tapauksessa, että hänen oireensa olisivat vaikuttaneet seksielämäämme. Missään tapauksessa en kävisi vieraissa, tai etsisi uutta rakkautta, niin kauan kuin vaimoni olisi tarvinnut minua. Kun sitoudun, sitoudun tositarkoituksella. Ikävä kyllä 5 exääni ovat suhtautuneet eri tavalla, ja nyt tulen kyllä pysymään sinkkuna.
Olemme puolisoni kanssa olleet avioliitossa 40 vuotta, enkä missään tapauksessa voisi kuvitella jättäväni häntä " oman onnensa nojaan" ja kiukuttelevani häntä sairastumisensa vuoksi. Uskon hänen toimivan samoin! Pitkässä liitossa nämä asiat eivät ole läpihuutojuttuja! Rakkaus kestää loppuun asti ja kun aloittajan tapauksessa on kysymyksessä parantumaton syöpä niin en voi ymmärtää hänen valittamistaan.
Suhde kyllä taitaa olla tuore, mutta siitä huolimatta pitäisi tuntea enemmän empatiaa, kun on kuitenkin vastaikään kihlauduttu ja siitä päätellen rakkautta toista kohtaan pitäisi löytyä paljon.
Saan aloittajan tekstista kuvan, että häntä harmittaa sitoutumisensa (velvollisuutensa) kuolemansairaaseen ja hänen suurin puutteensa on seksi ja bilettäminen! Salasuhteen etsiminen ja aloittaminen puolison sairauden aikana kuvaa ihmisen täydellistä kehittymättömyyttä.
Hei haloo! Keski ikäiset ihmiset!
Hei aloittaja, onko miehesi siis päivät kotona? Siinä tapauksessa yrittäkää keksiä jotain mielekästä edes vähäksi aikaa, se piristää kummasti.
Itse olen se sairas osapuoli, ja olin jo antaa periksi ja heittäytyä toisten vaivoiksi *kokonaan*, mutta sitten järki voitti. On nimittäin todella helppo jäädä avuttomaksi aatuksi ja olla sairaampi kuin itsekään uskoo.
Ja juuri tuo että valittaa koko ajan vaivoistaan, ja jatkuvasti haluaisi keskustella niistä- se ruokkii entisestään huonoa olotilaa.
Minä ratkaisin asian niin, että sanon nykyisin kaikille jotka haluavat keskustella sairaudestani, etten itse halua puhua siitä. Joskus se jopa unohtuu muutamaksi päiväksi kokonaan. Mutta tietysti jos on kovia kipuja koko ajan, on se asia erikseen.
Syöpä on aina syöpä ja parantumaton laji on vielä enemmän...
Kerronpa edelliselle(kin), että hyvin moni syöpäsairaus parannetaan nykypäivänä ja sitä varmemmin, mitä varhemmin se huomataan ja päästään hoitamaan. Syöpä ei ole enää sairaus johon välttämättä kuolee.
Mutta aloittajan kuvaaman lainen sairastunut, sairastipa mitä tahansa, kuolee kyllä aika pian siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on lakannut elämästä ja yrittämästä. Hän on veltostunut ja käynyt säälimään itseään eli menettänyt toivonsa ja silloin lopullinen alamäki on edessä. Sillä toivo, toiminta ja tulevaisuuteen luottaminen ovat kaikkien sairauksien parhaita lääkkeitä.
Mutta ne lähtevät ihmisestä itsestään, sisältä, kukaan muu ei niitä voi eteen kantaa eikä valmiiksi antaa.
Omaishoitaja sinä olet. Otapa selvää esimerkiksi
-omaishoidon tukimuodoista, esim. kela maksaa kuntoutusta(kuntoutuslomia). Ja omaishoitajalla on oikeus saada lomapäiviä, ellei muutoin, niin omaishoidettava johonkin (tilanteesta riippuen hoitolaitos, mikä sopii).
Onko kaverisi masentunut sairaudestaan, tai ei pysty käsittelemään sairastumisensa tuomia rajoitteita? Keskustelkaa, tai etsi hänelle apua, oma terveyskeskus on siihenkin hyvä paikka aloittaa kyselyt.
Tk:n tulisi tehdä jonkinlainen kunnon seuranta sairastuneelle ajoittain- jos lääkärinlausuntojen mukaan on tiettyihin asioihin kykenevä, mutta ei halua, ehdotat itse että kertoo miten aikoo hoitaa se ja sen asian- mikäänhän ei ole siinä tapauksessa tehnyt ihmistä ihan täysin "palveltavaan kuntoon". Ehdota että keskustelette, miksi tekee elämäsi vaikeaksi, pelostako että sairaus pahenee nopeasti.
Harrasta! Jaksat...