Olen taistellut tämän asian kanssa jo vuosia. Aina tuntu siltä että olen huono, itsekäs ihminen joka luovuttaa liian helpolla.
Olemme olleet miheni kanssa yhdessä keväästä 2005 saakka. 2007 mies lähti "puolksi vuodeksi" reissutöihin. Hyväksyin tuon puoli vuotta, mutta sanoin että tiedän etten ole sellainen nainen joka sopeutuu etäparisuhteeseen. Puoli vuotta meni, yhdessä keskustelimme ja sovimme puoli vuotta lisää.
Ei se vain kaikille sovi. 2008 menimme naimisiin. Sitten tuli ilmoitus että vielä vuosi. Sanoin että en jaksa, en halua mitään etäavioliittoa. Sovittiin että kolme vuotta ja hän palaa kotiin. Ei palannut. Lähti vielä vähän kauemmaksi. Olen yrittänyt ymmärtää, olen puhunut asiasta viimeisen 4 vuoden aikan useasti. 1,5 vuotta sitten haimme avioeroa minun pyynnöstäni (hän ei sitä halunnut ja loukkaantui kovasti kun minä halusin). Ajattelin että se herättäisi mieheni, että hän vihdoin alkaisi tekemään avioliitn eteen jotakin. Mutta ei. Harkinta-aika meni umpeen. En saanut haettua lopullista eroa, jotenkin aika tuntuu että annan vieläkin liian helpolla periksi. Mies kun on muuten kaikin puolin kunnollinen ja muuten hyvä mies mutta ei vain ole läsnä kuin viikonloppuisin ja lomilla. En oikein usko että hänellä on edes ketään toista.
Meillä on yhteinen talo maalla....siinä on toki se ongelma että äidilläni on siihen lesken asumisoikeus jolle emme oikein voi mitään. Ymmärrän kyllä että puolisoni ei halua muutta sinne. Olen kaksi vuotta asunut omillani pienessä kaksiossa ja yrittänyt miettiä mikä olisi parasta (samalla toivonut että mies edes yrittäisi hankkia töitä samalta paikkakunnalta kuin minä ja muuttaisi vaikka kanssani). Mies on töissä pääkaupunkiseudulla mutta vannoo ettei se ole se mitä hän haluaa. Hän sanoo että halauisi muutttaa kanssani maalle ja perustaa perheen. Miksei mitään kuitenkaan tapahdu? 4 vuota sitten olisin ollut jopa muuttamaan hänen kanssaan pääkaupunkiseudulle mutta hän sanoi ettei se kannata, tulee niin kalliiksikin (hän asuu firman asunnossa nyt, olisi joutunut siitä edusta luopumaan jos olisin muuttanut hänen kanssaan).
Nyt olen varma siitä että haluan eron. Mies kuitenkin roikkuu roikkumistaan, ei halua erota. Ehdottaa taas että muutetaan sinne ja muutetaan tänne. Yritän kovasti sanoa että kun en usko sihen enää. Ihan sama keskustelu on käyty jo 5-6 kertaa, hän varmasti tietää mitä minä haluan, tietää että olen onneton ja tietää miksi olen onneton. Miksei hän voi vain päästää irti. Minä en tiedä mitä hän haluaa...
Onko tässä paljon vaihtoehtoja?! Vai olenko minä edelleen se huono ihminen, mennyt liian kevein perustein naimisiin? Ja haluan eron liian kevein perustein niinkuin moni muukin nykyään?! Olen kuitenkin nyt jo 32.v ja kiire alkaa olemaan. Tuntuu kuin katselisi vain elämän lipuvan ohitse. Raskasta. Niin pirun raskasta.
Olemme olleet miheni kanssa yhdessä keväästä 2005 saakka. 2007 mies lähti "puolksi vuodeksi" reissutöihin. Hyväksyin tuon puoli vuotta, mutta sanoin että tiedän etten ole sellainen nainen joka sopeutuu etäparisuhteeseen. Puoli vuotta meni, yhdessä keskustelimme ja sovimme puoli vuotta lisää.
Ei se vain kaikille sovi. 2008 menimme naimisiin. Sitten tuli ilmoitus että vielä vuosi. Sanoin että en jaksa, en halua mitään etäavioliittoa. Sovittiin että kolme vuotta ja hän palaa kotiin. Ei palannut. Lähti vielä vähän kauemmaksi. Olen yrittänyt ymmärtää, olen puhunut asiasta viimeisen 4 vuoden aikan useasti. 1,5 vuotta sitten haimme avioeroa minun pyynnöstäni (hän ei sitä halunnut ja loukkaantui kovasti kun minä halusin). Ajattelin että se herättäisi mieheni, että hän vihdoin alkaisi tekemään avioliitn eteen jotakin. Mutta ei. Harkinta-aika meni umpeen. En saanut haettua lopullista eroa, jotenkin aika tuntuu että annan vieläkin liian helpolla periksi. Mies kun on muuten kaikin puolin kunnollinen ja muuten hyvä mies mutta ei vain ole läsnä kuin viikonloppuisin ja lomilla. En oikein usko että hänellä on edes ketään toista.
Meillä on yhteinen talo maalla....siinä on toki se ongelma että äidilläni on siihen lesken asumisoikeus jolle emme oikein voi mitään. Ymmärrän kyllä että puolisoni ei halua muutta sinne. Olen kaksi vuotta asunut omillani pienessä kaksiossa ja yrittänyt miettiä mikä olisi parasta (samalla toivonut että mies edes yrittäisi hankkia töitä samalta paikkakunnalta kuin minä ja muuttaisi vaikka kanssani). Mies on töissä pääkaupunkiseudulla mutta vannoo ettei se ole se mitä hän haluaa. Hän sanoo että halauisi muutttaa kanssani maalle ja perustaa perheen. Miksei mitään kuitenkaan tapahdu? 4 vuota sitten olisin ollut jopa muuttamaan hänen kanssaan pääkaupunkiseudulle mutta hän sanoi ettei se kannata, tulee niin kalliiksikin (hän asuu firman asunnossa nyt, olisi joutunut siitä edusta luopumaan jos olisin muuttanut hänen kanssaan).
Nyt olen varma siitä että haluan eron. Mies kuitenkin roikkuu roikkumistaan, ei halua erota. Ehdottaa taas että muutetaan sinne ja muutetaan tänne. Yritän kovasti sanoa että kun en usko sihen enää. Ihan sama keskustelu on käyty jo 5-6 kertaa, hän varmasti tietää mitä minä haluan, tietää että olen onneton ja tietää miksi olen onneton. Miksei hän voi vain päästää irti. Minä en tiedä mitä hän haluaa...
Onko tässä paljon vaihtoehtoja?! Vai olenko minä edelleen se huono ihminen, mennyt liian kevein perustein naimisiin? Ja haluan eron liian kevein perustein niinkuin moni muukin nykyään?! Olen kuitenkin nyt jo 32.v ja kiire alkaa olemaan. Tuntuu kuin katselisi vain elämän lipuvan ohitse. Raskasta. Niin pirun raskasta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Pahoittelen kovasti lukuisia kirjoitusvirheitä. Itkettää vaan aikalailla tätä kirjoittaessa niin tulee vähän mitä sattuu tekstiä. :(
Voisin vielä lisätä senkin että seksiä ja läheisyyttä meillä ei ole ollut pariin kolmeen vuoteen. Mies haluasi mutta minä en pysty. En ole kestänyt sitä erossa oloa ja ikävää joten olen yrittänyt erkaannuttaa ja turruttaa itseni. Mitä vähemmän läheisyyttä, sitä pienempi ikävä. Ihmiselle joka ei ole tarkoitettu etäsuhteeseen, toisen lähtö on aina vaikea ja se sattuu. Ja kun se toinen lähtee joka maanantai. Vuodesta toiseen.
"seksiä ja läheisyyttä meillä ei ole ollut pariin kolmeen vuoteen"
Miehellä ihan varmasti on joku hoito tai useampikin siellä, missä viettää viikot. Jos ei ole luottamusta mieheen, eikä ihmekään ettei ole, niin suhde on tuhoon tuomittu.
Ap, kuuntele sydäntäsi. Olet onneton. Tarvitset elämänkumppanin, jolla on aikaa sinulle. Olisikohan viisainta päästää irti jo?
Nyt laput silmillä kuin ravihevonen maaliviivaan asti joka on ero. Älä anna kenenkään ulkopuolisen, edes tuon etäaviomiehesi, vaikuttaa omaan päätöksentekoosi.