Mistä aloittaisin... Olen alkanut tässä hieman kelailemaan elämääni. Olen siis täysin tavallinen tyttö. Rakastava perhe eikä mitään traumoja lapsuudessa. Olen lukiossa ja Minulla on hevonen jonka kanssa olen päivittäin ja nautin siitä. Minulla on pieni ja outo (hyvällä tavalla) mutta sitäkin tärkeämpi kaveriporukka.
Silti minusta tuntuu todella tyhjältä ja välillä ahdistaa ihan kunnolla. Välillä tuntuu etten oikeasti kuulu tänne. En ole harkinnut itsemurhaa tai mitään sellaista. Olen miettinyt tätä tunnetta ja tullut siihen tulokseen että jotain on vialla(?). Olen todella huono puhumaan tunteistani _kenellekään_. Kuuntelen kyllä ystävieni ongelmia ja autan heitä, mutta omat tunteeni puran omaan mielikuvitusmaailmaani, jonne uppudun välillä liikaa. Olen rakentanut oman fantasiamaailman, jossa on henkilöitä ja tapahtumia. Uppoudun sinne kun ahdistaa tai suututtaa, käyn hankalia tilanteita läpi siellä En puhu ystävieni tai perheeni kanssa.
Minulla on todella pinnallinen suhde perheeseeni. En tykkää kertoa heille omista asioistani, vaikka he yrittävät udella. saatan käyttäytyä todella ns. masentuneesti ja kun he ovat huolissaan, suutun heille. Inhoan tätä. En vain osaa.
Kärsin myös jonkin asteisesta sitoutumiskammosta. Minulla on ollut muutama säätö, mutta kun poika on yrittänyt mennä pidemmälle, ahdistun, ja sosiaalisesti rajoittunut -minä tulee tielle vaikka haluaisinkin olla pojan kanssa samaa mieltä. Sitten vain vetäydyn ja alan käyttäytymään todella kylmästi ja tunteettomasti häntä kohtaan sen sijaan, että sanoisin suoraan.
Muutama poikapuolinen ystäväni sanoo, että olen hermostuttava persoona, mutta he eivät ole sanoneet mitä tarkoittavat. Lisäksi olen kuulemma todella kylmä nille ihmisille jotka yrittävät tutustua minuun. En edes huomaa tätä, en tiedä mistä se tulee. Kuitenkin kun minuun tustuu, olen ystävieni mukaan todella empaattinen, hauska ja mukava persoona.
Anteeksi kamala romaani, mutta ehkä halusin vain purkaa tätä johonkin. En vieläkään osannut selittää kaikkea. Toivottavasti saatte selvää.
Silti minusta tuntuu todella tyhjältä ja välillä ahdistaa ihan kunnolla. Välillä tuntuu etten oikeasti kuulu tänne. En ole harkinnut itsemurhaa tai mitään sellaista. Olen miettinyt tätä tunnetta ja tullut siihen tulokseen että jotain on vialla(?). Olen todella huono puhumaan tunteistani _kenellekään_. Kuuntelen kyllä ystävieni ongelmia ja autan heitä, mutta omat tunteeni puran omaan mielikuvitusmaailmaani, jonne uppudun välillä liikaa. Olen rakentanut oman fantasiamaailman, jossa on henkilöitä ja tapahtumia. Uppoudun sinne kun ahdistaa tai suututtaa, käyn hankalia tilanteita läpi siellä En puhu ystävieni tai perheeni kanssa.
Minulla on todella pinnallinen suhde perheeseeni. En tykkää kertoa heille omista asioistani, vaikka he yrittävät udella. saatan käyttäytyä todella ns. masentuneesti ja kun he ovat huolissaan, suutun heille. Inhoan tätä. En vain osaa.
Kärsin myös jonkin asteisesta sitoutumiskammosta. Minulla on ollut muutama säätö, mutta kun poika on yrittänyt mennä pidemmälle, ahdistun, ja sosiaalisesti rajoittunut -minä tulee tielle vaikka haluaisinkin olla pojan kanssa samaa mieltä. Sitten vain vetäydyn ja alan käyttäytymään todella kylmästi ja tunteettomasti häntä kohtaan sen sijaan, että sanoisin suoraan.
Muutama poikapuolinen ystäväni sanoo, että olen hermostuttava persoona, mutta he eivät ole sanoneet mitä tarkoittavat. Lisäksi olen kuulemma todella kylmä nille ihmisille jotka yrittävät tutustua minuun. En edes huomaa tätä, en tiedä mistä se tulee. Kuitenkin kun minuun tustuu, olen ystävieni mukaan todella empaattinen, hauska ja mukava persoona.
Anteeksi kamala romaani, mutta ehkä halusin vain purkaa tätä johonkin. En vieläkään osannut selittää kaikkea. Toivottavasti saatte selvää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sinulla on kaksi ongelmaa:
1) Olet hevostyttö.
2) Olet ihan tavallinen suomalainen nainen.
En usko että tämä "hevostyttöys" vaikuttaa tähän. Mutta itsellänikin oli tuollainen vaihe. Se menee kyllä ohi :)
http://keskustelu.suomi24.fi/debate/13
Kotonasi ei ole kaikki hyvin, virtaheponen tai jotain muuta,siinä yksi arvaus=? Millaiset vanhemmat?..sieltä voi löytyä syy sinun ahdistukseesi. Välinpitämättömät vanhemmat?
Se on murrosikä (aiheesta varmasti löytyy paljon tekstejä), tunteiden myllerrys, oman itsensä etsimistä tässä ympäröivässä maailmassa.
"Rakastava perhe eikä mitään traumoja lapsuudessa."
"Minulla on todella pinnallinen suhde perheeseeni."
Nämä eivät oikein sovi yhteen. Jos olet saanut varhaislapsuudessa normaalisti huolenpitoa, huomiota ja rakkautta vanhemmilta, niin perhesuhteiden ei pitäisi olla pinnallisia.
Hei, aloittajatyttö!
Tuo on ihan normaalia omalla tavalllaan.
Syy on varmasti se että tuossa iässä ja myöhemminkin ihminen "etsii itseään" jolloin tavallaan sinun persoona siinä liikkuu tiettyyn suuntaan.
Esimerkiksi ei nuo mielikuvitushommat niin tavattomia ole kunhan ymmärrät että ne ovat mielikuvitusta.
Sinuna lähtisin etsimään ratkaisua esimerkiksi empatiasta. Sinulla on hevonen jota kohtaan varmaan tunnet tunteita. Miten ne kehittyivät? Aivan sama se on ihmisten ja poikien kanssa.
Itse uskon että tahdot eriytyä muista ihmisistä joka kuuluu ihan normaalisti ihmisen elämään ja monilla tuo vaihe on voimakkaampi kuin toisilla. Tärkeintä on se että huomaat mitä sinulle tapahtuu ja osaat reagoida sekä korjata noita asioita. Esimerkiksi voit toisinaan yrittää huomata milloin käyttäydyt kylmästi ja korjaat käytöstäsi.
On tietysti hyvä että puhuu asioista perheen ja ystävien kanssa, mutta ihan kaikesta niin ei tarvitse tehdä. Kuitenkin kannattaa muistaa että siinä omassa fantasiamaailmassa lopulta on vain sinun kehittämäsi äänet eivätkä muiden mielipiteitä.
Kerron tämän sinulle koska olen päälle kolmekymppinen mies joka kärsii edelleen tuosta. Osasyynä on se että olen mies ja toisaalta olen aina ollut "itsenäinen persoona". Esimerkiksi joku nuoruuden suhde joka olisi tarkoittanut "kasvamista yhdessä" ei olisi koskaan sopinut minulle koska tahdon persoonallani eriytyä muista.
Huomaan sinussa aloittaja myös piirteitä ainakin yhdestä nuoresta naisesta jota yritin tapailla noin seitsemän vuotta sitten (huh, kun aika lentää!). Hän tosin oli jo parikymppinen, mutta hänestä näki että hänellä oli samanlaisia juttuja kuin sinulla. Hän ei tajunnut olevansa kylmä ja välinpitämätön jne. häneen oli myös vaikea tutustua, mutta pinnan alta huomasi että hän oli herkkä ja fiksu. Tietysti hän karkotti minut luotaan, mutta sellaista se on....
Sinun täytyy vain itse tasapainottaa noita asioita omalla käytökselläsi ja sillä mitä teet....
Minun oma elämäni nyt on mennyt miten on ja voin kertoa että joskus on ahdistanut kovastikin, mutta sitä vain jotenkin selviää eteenpäin.
*Hali*
P.S. Nimimerkin laitto ja vastaaminen 1 19 on aika jotain.