..ja miksi ne kaikki kammoiset osuu aina mun tielle?
Viime aikoina siis aihe on kovasti mietittänyt. Itse en usko sitoutumiskammoon. Uskon vain väärien ihmisten tavanneen.
Nyt mietitte, että tuo ei ole koskaan nähnyt huonoja parisuhteita eikä tiedä mistä puhuu.
Voin väittää vastaan ja jopa perustella. Lapsuudessani isäni hakkasi äidistä säännöllisesti paskat pihalle.
Kirjaimellisesti. Eron jälkeen molemmat jatkoivat omalla linjallaan. Isä hakkasi naisensa, äiti löysi
ne jotka hakkasivat hänet. Perhe jossa kasvoin, eli kulissielämää. Vain rahaa, ei rakkautta eikä edes
hellyyttä.
Omat parisuhteeni ovat myös menneet mikä enemmän, mikä vähemmän pieleen. Valheita,
pettämistä, pari kertaa myös väkivaltaa. Ei kauheasti syitä uskoa parisuhteeseen.
Silti uskon, edelleen, vaikka hetkittäin se usko saattaakin horjua. Edelleen joka kerta ihastuessani loikkaan täysillä mukaan. Voihan se olla että siitä ihanasta miehestä paljastuukin petturi tai vielä pahempaa. En saa kuitenkaan koskaan tietää, jos jätän leikin kesken pelkoon vedoten.
Jostain syystä kuitenkin vastaani tulee nyt jatkuvasti näitä, jotka vetoavat sitoutumispelkoon. "Edellinen suhde meni pieleen, niin nyt parisuhde pelottaa." "Edellinen suhde meni pieleen, nyt haluan olla yksin vaikka luulin ihastuneeni."
Eikö kukaan enää tunne itseään? Eikö kukaan ole sen vertaa miettinyt asioita, että uskaltaisi puhua asioista niiden oikeilla nimillä? Ja turha vedota siihenkään, että naisilta ei saa jos ei lurittele parisuhteesta. Kyllä meitäkin panettaa, ja vaikka yhdenillanjutut ei kiinnostaisikaan, fuckbuddy saattaa hyvinkin kiinnostaa. Joskus tosin saattaa käydä niinkin, että suhde alkaa kevyenä, mutta toinen muuttaa sääntöjä kesken kaiken. Silloin niiden omien sääntöjen kanssa pitäisi myös pystyä elämään, eikä sitten selitellä jälkeenpäin että oikeastaan mä en nyt tarkoittanut...
Elämä on kauhean lyhyt. Siihen pitää tarttua kaksin käsin, nauttia jokaisesta hetkestä ja uskaltaa hypätä mukaan. Jos toinen ei herätä sitä tunnetta, että tuon kanssa voisin jakaa elämäni, sitten pitää jatkaa
eteenpäin. Ellei sitten alunperinkin tarkoituksena ole vain panna, mutta se on kokonaan toinen tarina. ;)
Viime aikoina siis aihe on kovasti mietittänyt. Itse en usko sitoutumiskammoon. Uskon vain väärien ihmisten tavanneen.
Nyt mietitte, että tuo ei ole koskaan nähnyt huonoja parisuhteita eikä tiedä mistä puhuu.
Voin väittää vastaan ja jopa perustella. Lapsuudessani isäni hakkasi äidistä säännöllisesti paskat pihalle.
Kirjaimellisesti. Eron jälkeen molemmat jatkoivat omalla linjallaan. Isä hakkasi naisensa, äiti löysi
ne jotka hakkasivat hänet. Perhe jossa kasvoin, eli kulissielämää. Vain rahaa, ei rakkautta eikä edes
hellyyttä.
Omat parisuhteeni ovat myös menneet mikä enemmän, mikä vähemmän pieleen. Valheita,
pettämistä, pari kertaa myös väkivaltaa. Ei kauheasti syitä uskoa parisuhteeseen.
Silti uskon, edelleen, vaikka hetkittäin se usko saattaakin horjua. Edelleen joka kerta ihastuessani loikkaan täysillä mukaan. Voihan se olla että siitä ihanasta miehestä paljastuukin petturi tai vielä pahempaa. En saa kuitenkaan koskaan tietää, jos jätän leikin kesken pelkoon vedoten.
Jostain syystä kuitenkin vastaani tulee nyt jatkuvasti näitä, jotka vetoavat sitoutumispelkoon. "Edellinen suhde meni pieleen, niin nyt parisuhde pelottaa." "Edellinen suhde meni pieleen, nyt haluan olla yksin vaikka luulin ihastuneeni."
Eikö kukaan enää tunne itseään? Eikö kukaan ole sen vertaa miettinyt asioita, että uskaltaisi puhua asioista niiden oikeilla nimillä? Ja turha vedota siihenkään, että naisilta ei saa jos ei lurittele parisuhteesta. Kyllä meitäkin panettaa, ja vaikka yhdenillanjutut ei kiinnostaisikaan, fuckbuddy saattaa hyvinkin kiinnostaa. Joskus tosin saattaa käydä niinkin, että suhde alkaa kevyenä, mutta toinen muuttaa sääntöjä kesken kaiken. Silloin niiden omien sääntöjen kanssa pitäisi myös pystyä elämään, eikä sitten selitellä jälkeenpäin että oikeastaan mä en nyt tarkoittanut...
Elämä on kauhean lyhyt. Siihen pitää tarttua kaksin käsin, nauttia jokaisesta hetkestä ja uskaltaa hypätä mukaan. Jos toinen ei herätä sitä tunnetta, että tuon kanssa voisin jakaa elämäni, sitten pitää jatkaa
eteenpäin. Ellei sitten alunperinkin tarkoituksena ole vain panna, mutta se on kokonaan toinen tarina. ;)
Vastaukset 11
Vanhimmat
"Omat parisuhteeni ovat myös menneet mikä enemmän, mikä vähemmän pieleen. Valheita,pettämistä, pari kertaa myös väkivaltaa", "Kyllä meitäkin panettaa, ja vaikka yhdenillanjutut ei kiinnostaisikaan, fuckbuddy saattaa hyvinkin kiinnostaa.", "Elämä on kauhean lyhyt. Siihen pitää tarttua kaksin käsin, nauttia jokaisesta hetkestä ja uskaltaa hypätä mukaan."
Tuollaisella asenteella ja kokemuksilla varustetettuun naiseen törmättyäni minäkin varmaan tunnustaisin aika pian sitotutumiskammoisuuteeni :)
Sitoutumiskammo on sitä kun haluaisi sitoutua, mutta ei uskalla.
Sitoutumiskammo on joillekin tosiaankin vain tekosyy naida ja nostattaa itseään toisten kustannuksella.
Just noita luettelemiasi tekosyitä.
Äitisi ja isäsi ovat kuin setäni ja hänen ex-vaimo, kummatkin minulle läheisiä, eli tiedän mitä tarkoitat.
Joo-o. Ihan mielenkiintoista pohdintaa. Jotain samankaltaisia asioita on tässä tullut itsekin pohdittua viime aikoina. Tosin en kyllä ole pohtinut sitoutumiskammo nimikkeellä tota.
Luulen että osa noista voi johtua huonoista kokemuksista aiemmista suhteista. Joten sitten oletetaan että uudetkin menee samalla tavalla pieleen.
Osa voi johtua siitä että ei vaan halua sitoutua, koska kokee saavansa enemmän jostain muusta elämän osa-alueista. Ja kokee että joutuisi tekemään niissä kompromisseja suhteen vuoksi.
Osa varmaan taas on vaan sitä, että se kumppani ei lopulta aiheutakaan sitä ihastumisen / rakastumisen tunnetta niin syvänä että haluaisi kaiken aikaa olla sen toisen seurassa. Joten eihän sitä oikeastaan silloin kuulukaan hakea sitä tiivistä suhdetta sellaiseen henkilöön, jota ei halua nähdä päivittäin.
Sitten ehkä tulee noi fuckbuddy jutut kuvioihin, jos kokee että se toinen on kuitenkin ihan ok ja tarjoaa mukavaa ja turvallista seksiä, vaikkei haluaisikaan sen toisen kanssa suhteeseen. Ja sitten noi kaatuu siihen että toinen haluaakin enemmän, rakastuu ja haluaisi sitä oikeaa parisuhdetta. Mutta se on elämää. Aina ei voi saada sitä mitä haluaa.
Ja kaikki tuollainen fuckbuddy säätäminenkin on tietysti ihan ok, kunhan rehellisesti kertoo toiselle sen totuuden. Eikä tietoisesti vedätä millään suhde-lupauksilla, tms.
Ja ei toi ole pelkästään mikään miesten juttu toi "sitoutumiskammo". Kyllä ihan samaahan naisetkin tekee.
Ei ole sitoutumiskammoisia ihmisiä, on vain vääriä kumppaniehdokkaita.
What, todellakin on olemassa sitoutumiskammoa mutta en näe sitä ollenkaan tuollaisena kuin sitä on täällä kuvattu. Ehkä sitoutumishaluttomuus, vaikka johtuisikin parisuhteen pelottavuudesta, kuvaa sanaa lähemmin. Sitoutumishaluttomuus voi johtua muistakin asioista kuin pelosta.
Oikeanlainen ihminen voi murtaa sitoutumiskammoisen kammon, siinä mielessä on totta että "on vain vääriä kumppaniehdokkaita". Kaikki eivät siihen pysty, ja syynä on toki myös se, että sitoutumiskammoisella ei kaikkien kanssa ole edes tarvetta, sitoutumiseen nähtävä vaiva on liian suuri ja raskas: Pelon ja ahdistuksen voittaminen, vaikka yksinkin pärjää koska on aina pärjännyt. Sitoutumiskammoinen tuntee syvää ahdistusta kokiessaan painostusta sitoutua tai esimerkiksi jos kumppaniehdokas alkaa olla liian läheinen.
Sitten on sellaisia toivottomia tapauksia kuten minä. Luonnollisesti sosiaaliset tilanteet onnistuvat jos välit ovat etäiset, mutta paniikkihäiriö tulee, jos toinen tunkeilee vähänkin liikaa. En voi päästää toista edes pikkuriikkisen verran oman henkilökohtaisen tilani sisäpuolelle, kaikki liian hätiköidyt (ts. liian kiinnostuneet) lähestymisyritykset on tuhoon tuomittuja, tehtiin ne missä mielessä tahansa. Olin tuntenut erään ehdottomasti elämässäni läheisimmän ihmisen yli kymmenen vuotta ennen kuin pystyin myöntämään että rakastin häntä ja silloinkin asian sanominen ääneen oli mahdotonta, huimasi ja pyörrytti ja sydän hakkasi.
Mutta ei näitä voi järjellä selittää. Se, että olet elänyt rankan elämän ei tarkoita että automaattisesti sulle tulis sitoutumiskammo ja toisaalta esim itse en ole elänyt kovinkaan rankkaa elämää mutta minulla se on. Ei ole niin yksinkertaista, että jos sinulla ei sitä ole niin se tarkoittaa ettei ole kellään.
Hyviä kirjoituksia HT:ltä ja tammikuulta.
Sanoisin omasta kokemuksesta, että on sitoutumiskammoa.
Jos on oletuksena, että ihminen haluaa aina parisuhteeseen ja eksklusiivinen parisuhde on ns. normitila, niin silloinhan asia on niin, että sitoutumiskammoiset ovat ihmisiä, jotka eivät ole löytäneet oikeaa kumppania.
jos taas ajatellaan, että yksin olo tai esim yksinhuoltajuus on normitila, ovat kumppania etsineet ns parisuhdehakuisia.
Itse näkisin, että sitoutumiskammo/sitoutumishalukkuus ovat useimmiten syitä :
1. Sille, että vastapuoli ei miellytä tarpeeksi
2. Tuntee vaan, että on mukavampi paneskella ympäriinsä
3. On kuitenkin ihmisiä, jotka esim. haluavat pään selväksi vanhasta suhteesta, eivät halua tuoda lastensa elämään liian nopeasti .
4. Joilla on oikeasti sosiaalisia ongelmia, ja tietävät, että eivät pysty normaaliin parisuhteeseen, mutta eivät halua ruveta niitä selventämään.
Jep. Juuri noin.
On niitä oikeasti sitoutuskammoisiakin. (Joille olisi ehkä jo hyötyä esim. puhua asiasta jonkun terapeutin kanssa, tms. jos se haittaa elämää).
Ja sitten on niitä joiden tapauksessa ei voi puhua sitoutumiskammosta, vaan kyse on vaan siitä että kyseisillä henkilöillä ei ole mitään varsinaista syytä sitoutua (jos ei vaikkapa halua sitä perhettä perustaa ja lapsia hankkia, niin miksipä sitä sitoutua).
Ne henkilöt joilla ei ole varsinaista sitoutumiskammoa, eikä halukkuutta, voivat kuitenkin sitoutua siinä vaiheessa kun oikeasti tapaavat sen henkilön johon ihastuvat ja rakastuvat korviaan myöten. Koska siinä tilanteessahan sitä haluaa olla sen toisen seurassa jatkuvasti.
Mutta jos ei ole rakastunut, niin silloinhan tuota ei tapahdu.
Näissä tapauksissa ratikkakuskinkin heittämä "Ei ole sitoutumiskammoisia ihmisiä, on vain vääriä kumppaniehdokkaita." pitää hyvin paikkansa.
"Ne henkilöt joilla ei ole varsinaista sitoutumiskammoa, eikä halukkuutta, voivat kuitenkin sitoutua siinä vaiheessa kun oikeasti tapaavat sen henkilön johon ihastuvat ja rakastuvat korviaan myöten. Koska siinä tilanteessahan sitä haluaa olla sen toisen seurassa jatkuvasti"
Näin, tai sitten oikean ihmisen tavattuaan työstävät vuosia sitoutumiskammoaan jotta pystyvät sitoutumaan edes välttävästi rakastamansa ihmisen kanssa. Jos kumppaniehdokas ei jaksa odottaa, työ jää tekemättä. Jos "sitoutumiskammoinen" pystyy halutessaan tuosta noin vaan sitoutumaan ihan yllättäen, niin silloin kyseessä on sitoutumishaluttomuus, ei kammo.
Heh, sisälukutaito. Toistin nerokkaasti saman mitä sanoit omassa viestissäsi...!