Tässä mietin, onko järkevää kirjoittaa tänne, moni tulee tänne apua pyytämään, mutta olen melko varma, ettei mua neuvot enää pelasta.
Tämähän on särkyneille sydämille, mun on pikemminkin kuollut.
Kolme vuotta sitten tapasin pojan, joka rakastui muhun ennen kun mä häneen. Oltiin yhdessä yli kaksi vuotta. Sen aikana tapahtui paljon, ja paljon tuli luvattua, oon pitäny tähän mennessä kaikki lupaukset, jotka tein.
Meidän piti olla aina yhdessä..Eikä rakastaa ketään muuta, niinhän aina sovitaan, eikö niin? Ei kertaakaan riidelty..pahoja sanoja ei sinänsä koskaan lausuttu, paitsi pari kertaa..
Oltiin viettämässä aikaa satamalla ja katottiin kun laivat lipui pois rannasta, hän piteli käsiään ympärilläni ja antoi suukon poskelle, kysyin: ''Mikä on sun onnellisin hetki?'' Ja katoin kun lokit lensivät kohti auringonlaskua. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: ''Kun soitan kitaraa, yhden ihmisen kanssa'' Se huvitti mua suuresti, mutta en tajunnut ajatella siitä sen enempää. Parin illan jälkeen mietin sitä, ja tajusin, ettei se ollut ikinä soittanut mulle kitaraa, ei ikinä.
Seuraavalla viikolla olin menossa hänen talolleen, katsoin ikkunasta sisään varmistaakseni että onko joku kotona, ennen kuin ehdin ovea koputtaa, silmieni eteen avartui aivan uusi näkymä; Mun rakas, istui sohvallaan kitara käsissään, joku tyttö istui hänen vieressä ja kuunteli. Mun kulta..lopetti soittamisen ja suuteli tätä tyttöä. Mun armas..ei ollutkaan mun.
Mua sattui liikaa et olisin voinut itkeä, olin liian järkyttynyt, ja hoin itselleni, että sitä ei tapahtunut, mitään ei tapahtunut.
Pari viikkoa kului, hän soitteli, mä en vastannut. Hän ei tiennyt, että mä tiesin. Mä kuitenkin jäin hänen luokseen. Rakastin liikaa että oisin voinut olla hetkeäkään poissa hänen luotaan. Aikaa meni, toinen vuosi, ja eräänä iltana kun istuin hänen sängyllään katsomassa elokuvaa, hän kirjoitteli jotakin ainetta, joku koputti oveen. Hän meni avaamaan ja sisälle ilmestyi hänen paras ystävänsä. Istuin siinä ja moikkasin, hän katsoi minua tosi nyrpeästi ja kysyi: ''Ai toi lutka on täällä, vieläkin''. Mun armas ei sanonut mitään, pian tämä ystävä lähti. Istuin ja tuijotin tv-ruutua, mitään en nähnyt. Kysyin häneltä miksi hänen ystävänsä oli kutsunut mua lutkaksi, ja tämä vastasi: ''Ehkä sä annoit aihetta''.
En sanonut mitään, en uskonut sitä, kävelin vain pois.
Kolmisen viikkoa meni, kumpikaan ei ottanut yhteyttä. Sitten näin hänet kaupungilla yhtenä päivänä jonkun kaverinsa kanssa. Mentiin syrjään ja juteltiin, hän kohteli mua kuin oisin tuttu, koko ajan mä katoin hänen silmiin, halusin ikuistaa sen hetken, ajattelin sen olevan viimeinen.
Pari kuukautta myöhemmin mä kuitenkin näin hänet, hän kertoi mulle, ettei mennyttä voi muuttaa. Tiesin tämän jo, mutta toivo ja rakkaus eli mun sisällä. Mä en ollut valmis luovuttamaan.
Istuskelin kaverilla viettämässä laatuaikaa ja hän esitteli mulle kuvia itsestään internetissä. Siinä kuvat vaihtuivat vinhaa vauhtia ja jotain tuttua lipui ohi, käskin katsomaan mikä kuva se oli. Työtä käskettyään mun ystäväni klikkasi sitä kuvaa, ja mun eteeni avautui kuva, mun rakkaasta, pitelemässä tyttöä vierellään.Eri tyttö, kuin aikaisemmin, tajusin, ja muistin nyt kaiken, kaiken sen mitä olin piilottanut sänkyni alle, muistot jotka eivät olleet tervetulleita. Kuvia oli lisää, pelkästään hänestä, ja kuvia heistä sylikkäin..
Se toivo mun sisällä kuoli, rakkaus ei. Mä rakastan häntä vieläkin. En halua häntä takas, en halua muistella häntä, enkä kadu mitään. En kadu että menetin hänelle neitsyyteni, tai että ilman tulevaisuutta vietin hänen kanssaan nuo vuodet. Mä en kadehdi, sitä tyttöä. Mua surettaa vaan, mua sattuu, mua surettaa ne lupaukset joita hän mulle lateli, eikä pitänyt niistä kiinni. Mua surettaa ne hetket jolloin luulin että hän on mun. Mutta en kadu, että mä rakastin sitä, ja vieläkin rakastan.
Ja aina joskus, annan tilaa niille muistoille, joissa luulin olevani, ne joissa näen vain hänet, sillä mua ei ollut, eikä ole.
Meidän laulut soi edelleen, ne elää vaikka rakkaus olisikin sammunut toisen osalta. Monta vuotta sitten, istuin mun rakkaani sylissä...Metallica - Nothing else matters soi taustalla. Meidän laulu... Joka nyt on 'teinien herutus biisi'. Myös Yön Joutsenlaulu saa oman aikansa, ja ne säkeet soi mun päässä: ''Sä myös löysit sen, tuon puolen vuosisadan rakkauden, sun oli helppo olla onnellinen, olla onnellinen''
Ja mä toivon, että sä olet onnellinen. Ja ehkä joskus, voisit hiljaa mielessäs muistaa mua. Mulla on niin yksinäistä, en saa enää tarttua sun kätees, tai katsoa kun hymyilet unissas. Ja tän särkyneen, ehkä kuolleenkin sydämen pohjalla on asia, joka sun täytyy tietää: olit ensirakkauteni, tosirakkauteni ja viimeinenkin. Mä olin ainoastaan sun, ensimmäisestä suudelmasta viimeiseen sanaan..
Tämähän on särkyneille sydämille, mun on pikemminkin kuollut.
Kolme vuotta sitten tapasin pojan, joka rakastui muhun ennen kun mä häneen. Oltiin yhdessä yli kaksi vuotta. Sen aikana tapahtui paljon, ja paljon tuli luvattua, oon pitäny tähän mennessä kaikki lupaukset, jotka tein.
Meidän piti olla aina yhdessä..Eikä rakastaa ketään muuta, niinhän aina sovitaan, eikö niin? Ei kertaakaan riidelty..pahoja sanoja ei sinänsä koskaan lausuttu, paitsi pari kertaa..
Oltiin viettämässä aikaa satamalla ja katottiin kun laivat lipui pois rannasta, hän piteli käsiään ympärilläni ja antoi suukon poskelle, kysyin: ''Mikä on sun onnellisin hetki?'' Ja katoin kun lokit lensivät kohti auringonlaskua. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: ''Kun soitan kitaraa, yhden ihmisen kanssa'' Se huvitti mua suuresti, mutta en tajunnut ajatella siitä sen enempää. Parin illan jälkeen mietin sitä, ja tajusin, ettei se ollut ikinä soittanut mulle kitaraa, ei ikinä.
Seuraavalla viikolla olin menossa hänen talolleen, katsoin ikkunasta sisään varmistaakseni että onko joku kotona, ennen kuin ehdin ovea koputtaa, silmieni eteen avartui aivan uusi näkymä; Mun rakas, istui sohvallaan kitara käsissään, joku tyttö istui hänen vieressä ja kuunteli. Mun kulta..lopetti soittamisen ja suuteli tätä tyttöä. Mun armas..ei ollutkaan mun.
Mua sattui liikaa et olisin voinut itkeä, olin liian järkyttynyt, ja hoin itselleni, että sitä ei tapahtunut, mitään ei tapahtunut.
Pari viikkoa kului, hän soitteli, mä en vastannut. Hän ei tiennyt, että mä tiesin. Mä kuitenkin jäin hänen luokseen. Rakastin liikaa että oisin voinut olla hetkeäkään poissa hänen luotaan. Aikaa meni, toinen vuosi, ja eräänä iltana kun istuin hänen sängyllään katsomassa elokuvaa, hän kirjoitteli jotakin ainetta, joku koputti oveen. Hän meni avaamaan ja sisälle ilmestyi hänen paras ystävänsä. Istuin siinä ja moikkasin, hän katsoi minua tosi nyrpeästi ja kysyi: ''Ai toi lutka on täällä, vieläkin''. Mun armas ei sanonut mitään, pian tämä ystävä lähti. Istuin ja tuijotin tv-ruutua, mitään en nähnyt. Kysyin häneltä miksi hänen ystävänsä oli kutsunut mua lutkaksi, ja tämä vastasi: ''Ehkä sä annoit aihetta''.
En sanonut mitään, en uskonut sitä, kävelin vain pois.
Kolmisen viikkoa meni, kumpikaan ei ottanut yhteyttä. Sitten näin hänet kaupungilla yhtenä päivänä jonkun kaverinsa kanssa. Mentiin syrjään ja juteltiin, hän kohteli mua kuin oisin tuttu, koko ajan mä katoin hänen silmiin, halusin ikuistaa sen hetken, ajattelin sen olevan viimeinen.
Pari kuukautta myöhemmin mä kuitenkin näin hänet, hän kertoi mulle, ettei mennyttä voi muuttaa. Tiesin tämän jo, mutta toivo ja rakkaus eli mun sisällä. Mä en ollut valmis luovuttamaan.
Istuskelin kaverilla viettämässä laatuaikaa ja hän esitteli mulle kuvia itsestään internetissä. Siinä kuvat vaihtuivat vinhaa vauhtia ja jotain tuttua lipui ohi, käskin katsomaan mikä kuva se oli. Työtä käskettyään mun ystäväni klikkasi sitä kuvaa, ja mun eteeni avautui kuva, mun rakkaasta, pitelemässä tyttöä vierellään.Eri tyttö, kuin aikaisemmin, tajusin, ja muistin nyt kaiken, kaiken sen mitä olin piilottanut sänkyni alle, muistot jotka eivät olleet tervetulleita. Kuvia oli lisää, pelkästään hänestä, ja kuvia heistä sylikkäin..
Se toivo mun sisällä kuoli, rakkaus ei. Mä rakastan häntä vieläkin. En halua häntä takas, en halua muistella häntä, enkä kadu mitään. En kadu että menetin hänelle neitsyyteni, tai että ilman tulevaisuutta vietin hänen kanssaan nuo vuodet. Mä en kadehdi, sitä tyttöä. Mua surettaa vaan, mua sattuu, mua surettaa ne lupaukset joita hän mulle lateli, eikä pitänyt niistä kiinni. Mua surettaa ne hetket jolloin luulin että hän on mun. Mutta en kadu, että mä rakastin sitä, ja vieläkin rakastan.
Ja aina joskus, annan tilaa niille muistoille, joissa luulin olevani, ne joissa näen vain hänet, sillä mua ei ollut, eikä ole.
Meidän laulut soi edelleen, ne elää vaikka rakkaus olisikin sammunut toisen osalta. Monta vuotta sitten, istuin mun rakkaani sylissä...Metallica - Nothing else matters soi taustalla. Meidän laulu... Joka nyt on 'teinien herutus biisi'. Myös Yön Joutsenlaulu saa oman aikansa, ja ne säkeet soi mun päässä: ''Sä myös löysit sen, tuon puolen vuosisadan rakkauden, sun oli helppo olla onnellinen, olla onnellinen''
Ja mä toivon, että sä olet onnellinen. Ja ehkä joskus, voisit hiljaa mielessäs muistaa mua. Mulla on niin yksinäistä, en saa enää tarttua sun kätees, tai katsoa kun hymyilet unissas. Ja tän särkyneen, ehkä kuolleenkin sydämen pohjalla on asia, joka sun täytyy tietää: olit ensirakkauteni, tosirakkauteni ja viimeinenkin. Mä olin ainoastaan sun, ensimmäisestä suudelmasta viimeiseen sanaan..
Vastaukset 8
Vanhimmat
oli kyllä todella surullinen tarina... Toivottavasti sun sydän vielä korjaantuu joskus, ei noihin sydänsuruihin auta vissiin kuin aika. Koita kestää.
Hae apua, sua on kohdeltu väärin ja tiedät sen. Mun tarina on vähän samantyyppinen. Mies lähti yhtenä iltana eikä takaisin tullut. Uusi tyttö kyllä oli jo parin päivän päästä. Minä itkin, huusin, anelin, rukoilin.. Eikä mikään enää auttanut. "Ystäviä" kuulemma ovat ja tiedän etteivät ole. Ja hänen piti olla aina minun. Aina ja ikuisesti. Eikä hän olekaan. Hain apua ja sain apua. Hae sinäkin.
En mä apua tarvii..En ole suunnittelemassa itsemurhaa, sellainen on itsekeskeistä, mun perhe ei ansaitsisi sellaista surua niskoilleen. Mun tilanne, on yksin mun harteilla, eikä mikään voi sitä auttaa, en välttämättä haluiskaan. Ainakin tilanne on niin vahva, että muistot pyörii mielessä. En halua muistaa, enkä unohtaa. Mä haluan vaan hiljaa rakastaa, koska tiedän että se on aitoa..Kun ekat lumet saapui tänä vuonna, mä kävelin paljain jaloin pihalla, kokeilin, voisko mikään olla kylmempää kun mun iho, kun Hänen kosketus on tiessään.
Joskus uskottelen itselleni, että Hän on kuollut. Silloin Hän ei ainakaan olisi lakannut rakastamasta mua, vaan jokin muu asia olisi estänyt meidän yhdessä olon..
Anna ammattiauttajan auttaa itseäsi. Olet selvästi masentunut, ei tartte hautoo itsaria et saa apua. Soita terveyskeskukseen ja sano et haluat tulla jutteleen jonkun kanssa ku olet masentunut. Se auttaa..
Oletko kenties sokea? Juuri kirjoitin etten HARKITSE ITSEMURHAA! Hävettää että ihmisten lukutaito on tuossa kunnossa, ja sanoin etten tarvitse/halua apua. Mitä osaa et siis ymmärrä? Joten siis kiitti VITUSTI jos yritit auttaa, tyhjille meni sekin. Anteeksi nyt vaan...
Taidanpa tietaa milta sinusta tuntuu, tai oikeastaan kaikkihan eivat tunne taysin samalla tavalla, mutta uskoisin etta kuitenkin sinnepain.. Oikeastaan minulla ei ole hajuakaan milta sinusta tuntuu, lohduttaa en yrita, en yrita helpottaa oloasi enka oikeastaan ymmartaa, tiedan etta kun joku yrittaa, ei seurauksena ole kuin entista huonompi olo sen vuoksi ettei kellaan muulla ihmisella ole aavistustakaan siita mita sinun ja sinulle rakkaan ihmisen valilla voi olla, taman vuoksi en enaa itse puhu omista tuntemuksistani kenellekkaan. Kukaan ei voi tietaa milta minusta tuntuu, se ei ole sanoiksi puettavissa.
En aio eromme syita talle palstalle kirjoittaa, ajatuksia vain. Hymyilen usein aamuisin yhteisen asuntomme kylpyhuoneen pelin edessa ja mietin voisiko enaa mikaan maailmassa nayttaa teennaisemmalta, sen aidon olen hukannut, ehka sina paivana kun katsoin Hanta silmiin Hanen ottaessaan sormusta pois kauniista sormestaan, sitten sormusta joka kilahtaen jai pyodalle ja tyhjaa eteista Hanen viimeinkin saatuaan pakattua tavaransa ja painettua oven kiinni.. vain hetkea aiemmin olin Hanelle sen viimeisen kerran hymyillyt, onnellisena siita etta polkumme kohtasivat ja yhdistyivat. En oikeastaan tunne etta mikaan muu elamassani olisi enaa aitoa, kuin se rakkaus joka elaa sisallani, nyt ja ikuisesti. Rakkaimpani, lamminsydaminen prinsessani, ihminen, jota ilman en ikina voi elaa kuten silloin elin.
Mikaan ammattiauttaja ei ikina voisi minua auttaa. Ammattiauttaja ei tieda meidan elamastamme eika yhteisista kokemuksistamme, koskaan kukaan ei voi kasittaa, vain kuuntelemalla, sita rakkauden voimaa joka vallitsi meidan valillamme. Pieni perheemme oli meille molemmille kuin suojamuuri, joka suojasi meita ymparoivalta maailmalta, talla tavoin han kuvaili suhdettamme.. silloin joskus.
Joku kai voisi luulla etta olen sen sortin luuseri, etta tarvitsen elaakseni ja poistuakseni kotoa toisen ihmisen turvakseni, mutta ei se kai ihan niinkaan ole- luullakseni. Psyykkisesti minut on testattu ja todettu olevan vahva, eikai se, ettei ole onnellinen ole heikkoutta? Voi toisaalta olla etta onkin, mutta mita siita, sitten olen heikko. Olen todella nuori ja hyvassa uraputkessa, nykyisin tyomatkoilla 10,5kk vuodesta, uusi sitoutuminen olisi mahdotonta jo pelkastaan taman vuoksi, ja myos sen vuoksi etta kukaan ei koskaan voi ottaa Hanen paikkaansa.
Talven jatkoja sinulle.
Kiitos tästä, ja otan osaa menetyksesi puolesta. Hyvin näytit tietävän, miltä minusta tuntuu. Hienoa nähdä, että joku muukin tietää, mitä rakkaus todella on! Onnea jatkoon.
kiitos, ja sita samaa sinulle.