Noniin. Keskiviikkona se on taas, työpaikkahaastattelu. Urakehitystä se on vissiin sekin, että päädyn kerta kerralta haastavamman paikan haastatteluun. Tällä kertaa jaossa on suurehkon laitoksen hallintopäällikön virka. Alaisia lienee lähes 200. Tämä on ties-kuinka-mones haastattelu. Joka haastatteluun suhtaudun toiveikkaasti ja täynnä odotuksia työstä, johon sopisin ja jonka myötä löytäisin paikkani yhteiskunnasta.
Tiedänhän minä, sillä olen realisti, että jokaiseen alani paikkaan on paljon erinomaisia hakijoita. Pelkkä haastatteluun pääsy on osoitus siitä että on varteenotettava, ja jokainen haastattelu on tärkeä kokemus - paitsi silloin kun on käynyt ties kuinka monet haastattelut ja aina kokenut pettymyksen. Alan vähitellen epäillä, että olen vain työntantajien ilmainen juoksupoika, joka kutsutaan haastatteluun, jotta voitaisiin sanoa virantäytön tapahtuneen säädösten mukaan. Ainakin on selvää, ettei haastatteluun pääsy enää kohota itsetuntoani, eikä kokemuskaan sanottavasti laajene.
On tietenkin aika kysyä, missä vika. Olenko jotenkin vakuuttavampi hakemuksissa kuin haastatteluissa? Oletettavasti. Osaan kirjoittaa ja minulla on sanottu olevan miellyttävä ja vakuuttava puhelinääni. Ulkoinen olemukseni on kuitenkin melko vaatimaton. Olen lyhyt, en kovin kaunis, ja kieltämättä kasvoiltani näkyy menneet, kovat kokemukset. Olen kuitenkin puheissani harkitseva, en koskaan mene epäsiistinä haastatteluun, kuuntelen mitä minulle sanotaan ja mitä minulta kysytään ja esittelen perustelut vastauksilleni.
Onko siis niin, että vakuuttavimmalta vaikuttaakin sellainen, joka ei juuri perustele näkemyksiään? Onko se tosiaankin vaativissa hallintotehtävissä pätevyyttä, että esittää näkemyksensä faktoina, huomioimatta lainkaan vaativiin johtotehtäviin tavallisesti liittyvää monimutkaisuutta ja monitulkintaisuutta? Oletetaanko vielä ylemmällä toimihenkilötasollakin, että työnhakijat vain toistavat yliopistossa ja työpaikoilla opittuja sananparsia kuin mantroja, kuten se poju siinä mainoksessa: "Minä uskon kehitykseen minäuskonkasvuunnäenitsenikatalyyttina..." Vai luulenko sittenkin, että rekrytoijat ovat fiksumpia kuin ovatkaan; että heitä kiinnostaa kuulla, miksi hakija esittää sellaisa näkemyksiä kuin esittää, ja että he erottavat esimerkiksi seksikkäät pimut ammattitaitoisista sihteereistä?
Kaiken tämän pohdinna jälkeen olen ties mistä syystä optimistinen. Eikä mikään muu tietenkään ole mahdollistakaan. Valmiina häviäjänä ei voi lähteä haastatteluun. Tappiomielialalla ei kannata tuhlata kahta päivää haastatteluunmatkaan maan toiselle puolelle. Optimismi on osa haastatteluun valmistautumista, ja se on myös kauniiden toiveiden sekaista harkintaa ja suunnittelua siitä, kuinka järjestää elämänsä uudessa työssä ja uudella paikkakunnalla ja kuinka hoitaa nykyisten tehtävien (vaativia tehtäviä yliopistolla, alamittaisella palkalla) jättämisen ja muuton ja raha-asiansa. Mutta kuten sanottu, jokaiseen paikkaan on monta erinomaista hakijaa. Järki sanoo, että pettymyksen todennäköisyys on 8:1. Järjen sanomisesta huolimatta tiedän jo etukäteen, että vaikka osaan odottaa pettymystä, se madaltaa mieleni pahasti. Kestää taas aikansa, ennen kuin jaksan uskoa omiin mahdollisuuksiini. Ymmärrän kuitenkin hyvin, kuinka työttömyys muuttuu kierteeksi, joka imaisee ihmisen kaikkine ominaisuuksineen - myös niineen, jotka eivät ole suoranaisesti tekemisissä työn kanssa.
Tiedänhän minä, sillä olen realisti, että jokaiseen alani paikkaan on paljon erinomaisia hakijoita. Pelkkä haastatteluun pääsy on osoitus siitä että on varteenotettava, ja jokainen haastattelu on tärkeä kokemus - paitsi silloin kun on käynyt ties kuinka monet haastattelut ja aina kokenut pettymyksen. Alan vähitellen epäillä, että olen vain työntantajien ilmainen juoksupoika, joka kutsutaan haastatteluun, jotta voitaisiin sanoa virantäytön tapahtuneen säädösten mukaan. Ainakin on selvää, ettei haastatteluun pääsy enää kohota itsetuntoani, eikä kokemuskaan sanottavasti laajene.
On tietenkin aika kysyä, missä vika. Olenko jotenkin vakuuttavampi hakemuksissa kuin haastatteluissa? Oletettavasti. Osaan kirjoittaa ja minulla on sanottu olevan miellyttävä ja vakuuttava puhelinääni. Ulkoinen olemukseni on kuitenkin melko vaatimaton. Olen lyhyt, en kovin kaunis, ja kieltämättä kasvoiltani näkyy menneet, kovat kokemukset. Olen kuitenkin puheissani harkitseva, en koskaan mene epäsiistinä haastatteluun, kuuntelen mitä minulle sanotaan ja mitä minulta kysytään ja esittelen perustelut vastauksilleni.
Onko siis niin, että vakuuttavimmalta vaikuttaakin sellainen, joka ei juuri perustele näkemyksiään? Onko se tosiaankin vaativissa hallintotehtävissä pätevyyttä, että esittää näkemyksensä faktoina, huomioimatta lainkaan vaativiin johtotehtäviin tavallisesti liittyvää monimutkaisuutta ja monitulkintaisuutta? Oletetaanko vielä ylemmällä toimihenkilötasollakin, että työnhakijat vain toistavat yliopistossa ja työpaikoilla opittuja sananparsia kuin mantroja, kuten se poju siinä mainoksessa: "Minä uskon kehitykseen minäuskonkasvuunnäenitsenikatalyyttina..." Vai luulenko sittenkin, että rekrytoijat ovat fiksumpia kuin ovatkaan; että heitä kiinnostaa kuulla, miksi hakija esittää sellaisa näkemyksiä kuin esittää, ja että he erottavat esimerkiksi seksikkäät pimut ammattitaitoisista sihteereistä?
Kaiken tämän pohdinna jälkeen olen ties mistä syystä optimistinen. Eikä mikään muu tietenkään ole mahdollistakaan. Valmiina häviäjänä ei voi lähteä haastatteluun. Tappiomielialalla ei kannata tuhlata kahta päivää haastatteluunmatkaan maan toiselle puolelle. Optimismi on osa haastatteluun valmistautumista, ja se on myös kauniiden toiveiden sekaista harkintaa ja suunnittelua siitä, kuinka järjestää elämänsä uudessa työssä ja uudella paikkakunnalla ja kuinka hoitaa nykyisten tehtävien (vaativia tehtäviä yliopistolla, alamittaisella palkalla) jättämisen ja muuton ja raha-asiansa. Mutta kuten sanottu, jokaiseen paikkaan on monta erinomaista hakijaa. Järki sanoo, että pettymyksen todennäköisyys on 8:1. Järjen sanomisesta huolimatta tiedän jo etukäteen, että vaikka osaan odottaa pettymystä, se madaltaa mieleni pahasti. Kestää taas aikansa, ennen kuin jaksan uskoa omiin mahdollisuuksiini. Ymmärrän kuitenkin hyvin, kuinka työttömyys muuttuu kierteeksi, joka imaisee ihmisen kaikkine ominaisuuksineen - myös niineen, jotka eivät ole suoranaisesti tekemisissä työn kanssa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tällä hetkellä vapailla markkinoilla on erittäin paljon päteviä akateemisia työnhakijoita hommaan kuin hommaan. Kertomuksesi kuulostaa kovin tutulta.