Voiko rakastua

Voi rakastua. Rakkaus ei ole niin absoluuttista kuin satukirjoissa. Monilla tulee pian eron jälkeen hetki, jolloin on avoinna uudelle suhteelle. Liika analysointi ja laastarisuhteiden häpeily voi johtaa siihen, että tuo otollinen aika menee ohi.

Ongelmia voi tulla, jos tunteet heittelevät ja muutat mieltäsi moneen kertaan. Samoin jos uusi rakkaus on mustasukkaista tai herkkänahkaista sorttia. Joudut päättämään, kerrotko uudelle totuuden. Vaikeiden asioiden kertominen (ilman toistuvaa vatvomista) voi myös vahvistaa suhdetta. Samalla näet, miten vakaasti uusi seisoo rinnallasi.

Voiko tuo uusi suhde silloin olla kestävää? Ja pääseekö tuosta vanhasta "rakastumalla uudelleen" yli vai onko tuo uusi suhde lopulta vaan laastari?

Rakastan useita tälläkin hetkellä, mutta suhteet eivät vain ole mahdollisia heidän kanssaan.

Uusi rakastuminen voi auttaa pääsemään pahimman yli, laastarit ovat hyvä juttu, jos paluuta entiseen ei ole. Jos taas haikailee entistä ja toiveita olisi yhteenpaluusta, silloin ei ole reilua ottaa laastaria.

On se mahdollista. Kunhan annat uudelle mahdollisuuden: et idealisoi mennyttä suhdetta etkä vertaile. Mutta oma kokemukseni on, että vanhasta suhteesta pääsee yli vain käsittelemällä sen, ajan kanssa. Ei pidä odottaa, että uusi suhde "parantaisi".

Minun nykyinen avioliitto alkoi laastarisuhteena. Tai itseasiassa suhde osoittain alkoi jo edellisen avioliittoni aikana.

Rakastin, kaikista ongelmista huolimatta, entistä vaimoani edelleen. Syvästi. Olin kuitenkin hänelle vihainen ja häneen pettynyt joissakin asioissa. Ero tuli. Ja sitten olikin uusi nainen valmiina, ns, tyrkyllä.

Tavallaan käytin tilaisuutta hyväkseni, koska yksin jääminen hirvitti. Käänsin asian sitten niin, että tätä uuttahan minä olenkin rakastanut muka jo pitkään. Se ei ollut totuus, mutta auttoi siinä tilanteessa. Ja olin kyllä ihastunut jo silloin uuteen naiseen. (Rakkaus sana on kuitenkin iso, ja rakkauteni kuului exälle silloin.)

No, uusi nainen oli tietääkseni hyvin rakastunut minuun. Hänhän se oli minun seuraani hakeutunut jo pitkään edellisen avioliittoni aikana. Aikaa kului. Minä käsittelin eroani sisäisesti. Uudelle kumppanille kerroin vain kaiken törkyn exästä, mutta en rakkaudestani ja ikävästäni. Minulla on exän kanssa lapsi, joten sen takia hänen kanssa olin jossain määrin tekemisissä.

Joskus, harvoin, exän kanssa juteltiin. Puhuttiin siitä että oltiin molemmat erosta katkeria. Ja yhden kerran exälle eron jälkeen sanoin rakastavani. Yhteen en kuitenkaan olisi halunnut palata, eikä hänkään.

Kerroin myös exälle, että uusi kumppanini on hyvin epävarma exän takia. Uuden naisen epävarmuus oli välillä todella rassaavaa. Onneksi ajan kanssa vähän helpottanut, mutta silti hän on tyyppinä sellainen "kaikki on ulospäin hienosti" tyyppi, mutta todellisuudessa hän on epävarma.

Mutta ajan kanssa rakkauteni kohde muuttui. Nykyään, vuosien jälkeen, rakastan nykyistä vaimoani. Rakastan häntä eri tavalla ja eri syistä kuin exää. Exää en enää rakasta, mutta kunnioitan. Muistelen yhä joitakin asioita, joissa hän oli aivan mahtava puoliso, mutta nykyinen ei ole. Toisaalta nykyisen kanssa jotkut muut asiat (toiveet ja odotukset) osuu paljon paremmin kohdalleen.

Exä on kaunis. Se nykyistä rassaa. On nykyinenkin kaunis, mutta ei niin luonnollisen viehättävä. Mutta nykyisen kanssakin on jo lapsi, ja monta hyvää asiaa. En haluaisi enää vaihtaa takaisin exään.

Laastarina alkanut suhde siis jatkui kestäväksi.