Hei! Olen löytänyt tämän kekustelufoorumin vähän aikaa sitten, ja päätin jakaa oman kokemukseni avioliitosta ja vastikään taphtuneesta erosta.
Olin mieheni kanssa yhdessä 12 vuotta josta 4 vuotta avioliitossa. Meillä on kaksi lasta, 9v poika ja 6 v tyttö.
Koko yhdessä vietettyjen vuosien ajan, mieheni on joutunut (tai päässyt?) matkustamaan työnsä puolesta ja ollut pois kotoa noin puolet vuodesta. Itse olen ammatiltani opettaja. Tapasimme toisemme "aikuisina" ja ensimmäinen lapsemme syntyi kun täytin 30 v, molemmilla oli opiskelut takana ja minulla virka, miehelläni oma yritys, toimeentulomme oli vakaalla pohjalla. Rakastuimme ihan mielettömästi ja ensimmäistä kertaa tunsin, että olen valmis sitoutumaan ja asettumaan aloilleni. Lasten syntymien myötä ajattelin ja pidin itsestäänselvänä, että olemme loppuikämme yhdessä, tapahtui mitä tapahtui...
Olemme molemmat avioeroperheistä, itselläni kotitaustassa perheväkivaltaa ja mieheni isä hylkäsi hänet olessaan 9 vuotias eikä koskaan suostunut tunnustamaan isyyttään. Itse olen selvitellyt lapsuuden traumoja terapiassa, mieheni,ikäväkyllä, ei paljon aiheesta halunnut keskustella.
Ensimmäisen lapseni odotusaika oli täynnä jännitystä ja epävarmuutta, vietin sen lähestulkoon yksin miehen reissatessa maailmalla. Pian lapsen syntymän jälkeen, mies jäi kiinni uskottomuudesta. Se oli aivan valtava isku minulle. Toisen lapsen syntymän jälkeen tilanne oli sama. " Ei mitään vakavaa, humalassa tehtyjä hairahduksia". Mies ei koskaan suostunut puhumaan ja selvittämään toilailujaan, kaikki jäivät ikäänkuin leijumaan ilmaan...ajatteli kai, että aikaa myöten asiat unohtuvat.
Arki kantoi ja yritin antaa anteeksi, olinhan kahden pienen lapsen äiti, enkä missään nimessä halunnut rikkoa perhettä. Aloin huolehtimaan, että meillä oli myös yhteistä aikaa; teimme kaupunkilomia eurooppaan, järjestimme yhteisiä viikonloppuja ja aloitimme koko perhe yhteisen harrastuksen. Ainoa mikä minua kiusasi kaiken aikaa, oli se puhumisen kyvyttömyys kun ongelmia tuli eteen. Päädyimme mykkäkoulun mestareiksi.
Vähitellen aloimme etääntyä toisistamme, aloimme ikäänkuin elämään omaa elämäämme, mutta silti yhdessä. Pidimme kiinni tietyistä yhteisistä hetkistämme, mutta niistä alkoi puuttumaan "mieli". Kun mieheni jäi kolmannen kerran kiinni uskottomuudesta, lähdin kotoa kahdeksi viikoksi. Olin täysin lyöty..tai ainakin silloin niin luulin. Anteeksipyytämisiä, vannottelua ja lupauksia, mutta ei keskustelua. Ja niin minä palasin kotiin.
Mies jäi kiinni neljännen, viidennen ja kuudennen kerran. Olin todella ahdistunut kotona ja työelämässä ja aloin ratkomaan ongelmiani alkoholilla. Pikkuhiljaa minusta tuli kaappijuoppo, lopulta tissutteluni oli lähes päivittäistä. Mieheni huomasi, muttei puuttunut. Vieläkään en ymmärrä, miten selvisin sen kaksi vuotta siinä viinanhuuruisessa elämässä. Mieheni alkoholikäyttö oli alusta alkaen ollut hirvittävän humalahakuista, räkäkännien ottamista, mutta ei kotona. Vaikka molempien lapsuus oli traumaattinen, kummankaan perheessä ei käytetty alkoholia. Malli ei ainakaan sieltä ollut periytynyt...
Vuosi sitten syksyllä paljastui sitten toiseksi viimeinen suhde, joka oli jatkunut koko kesän. Koulut olivat alkamassa, minulla alkoi suuri projekti töissä ja talomme julkisivuremontti oli minun vastuulla. Mies hävisi viideksi viikoksi kuin tuhka tuuleen. Kun hän viimein ilmaantui, olin aivan rauniona ja lapset minusta huolissaan. Pyysin ja kerjäsin, että lähtisimme hakemaan liittoomme ulkopuolista apua ja minä lupasin hakea apua myös alkoholiongelmaani. Jyrkkä ei. Mutta suhteensa hän lupasi lopettaa. Vietimme joulun ulkomailla ja kun palasimme kotiin, ahdistuin ja menin ihan lukkoon. Elin kirjaimellisesti jaksamisen ylärajoilla, en tiennyt mitä tehdä, en välittänyt oikeastaan yhtään mistään mitään.
Vappuaaton aattona mieheni vei minut lentokentälle, itse hän lähti samaisena päivänä myös työmatkalle. Kun palasin illalla kotiin, minua odotti postilaatikossa avioerohakemus ja sähköpostissa oli varaus erääseen tiettyyn hotelliin, mieheni ja "toisen" naisen nimellä. Kaksi viikkoa tästä, lapseni esiteltiin minun tietämättä tälle "toiselle" naiselle, vaikka olimme sopineet, että antaa lapsien laulaa suvivirret rauhassa ja kerrotaan asia yhdessä. Lapset menivät täysin lukkoon ja silloin tilasin ajan perheneuvolaan, jossa käymme keskustelemassa tilanteesta vieläkin. Mieheni ei suostu yhdessä eikä erikseen puhumaan asiasta yhtään mitään. Asia on jo kertaalleen ratkaistu. Mitäpä sitä enää jauhamaan.
Makasin touko- ja kesäkuun, sain hirvittäviä paniikkikohtauksia ja sitten PERKELE, tein viinalla länträämisestä lopun ja hakeuduin terapiaan. Avioero astui voimaan viikko sitten.
Terapian ja ystävien avulla olen selvinnyt ja lapsetkin pikkuhiljaa. Asumme entisessä kodissamme, harrastukset ja kaverit ovat säilyneet. En muista menneestä enää kaikkea, enkä halua muistaakkaan, olen nimittäin ikionnellinen, että olen taas palautumassa normaaliin arkeen, jota ahdistus ei enää kaada. En käytä alkoholia ja olen alkanut taas harrastamaan. Viikossani on 7 päivää, rakastan lapsiani ylikaiken ja sisimmässäni tunnen lopun ikäni huonoa omaatuntoa menneestä kahdesta vuodesta ja että he joutuivat kokemaan tämän saman elämässään ja lapsuudessaan minkä minäkin. Parhaani teen, että heidän elämästään tulisi tasapainoista ja rakkaudentäyteistä. Niin on luvannut heidän isänsäkkin. Aika näyttää!
Olin mieheni kanssa yhdessä 12 vuotta josta 4 vuotta avioliitossa. Meillä on kaksi lasta, 9v poika ja 6 v tyttö.
Koko yhdessä vietettyjen vuosien ajan, mieheni on joutunut (tai päässyt?) matkustamaan työnsä puolesta ja ollut pois kotoa noin puolet vuodesta. Itse olen ammatiltani opettaja. Tapasimme toisemme "aikuisina" ja ensimmäinen lapsemme syntyi kun täytin 30 v, molemmilla oli opiskelut takana ja minulla virka, miehelläni oma yritys, toimeentulomme oli vakaalla pohjalla. Rakastuimme ihan mielettömästi ja ensimmäistä kertaa tunsin, että olen valmis sitoutumaan ja asettumaan aloilleni. Lasten syntymien myötä ajattelin ja pidin itsestäänselvänä, että olemme loppuikämme yhdessä, tapahtui mitä tapahtui...
Olemme molemmat avioeroperheistä, itselläni kotitaustassa perheväkivaltaa ja mieheni isä hylkäsi hänet olessaan 9 vuotias eikä koskaan suostunut tunnustamaan isyyttään. Itse olen selvitellyt lapsuuden traumoja terapiassa, mieheni,ikäväkyllä, ei paljon aiheesta halunnut keskustella.
Ensimmäisen lapseni odotusaika oli täynnä jännitystä ja epävarmuutta, vietin sen lähestulkoon yksin miehen reissatessa maailmalla. Pian lapsen syntymän jälkeen, mies jäi kiinni uskottomuudesta. Se oli aivan valtava isku minulle. Toisen lapsen syntymän jälkeen tilanne oli sama. " Ei mitään vakavaa, humalassa tehtyjä hairahduksia". Mies ei koskaan suostunut puhumaan ja selvittämään toilailujaan, kaikki jäivät ikäänkuin leijumaan ilmaan...ajatteli kai, että aikaa myöten asiat unohtuvat.
Arki kantoi ja yritin antaa anteeksi, olinhan kahden pienen lapsen äiti, enkä missään nimessä halunnut rikkoa perhettä. Aloin huolehtimaan, että meillä oli myös yhteistä aikaa; teimme kaupunkilomia eurooppaan, järjestimme yhteisiä viikonloppuja ja aloitimme koko perhe yhteisen harrastuksen. Ainoa mikä minua kiusasi kaiken aikaa, oli se puhumisen kyvyttömyys kun ongelmia tuli eteen. Päädyimme mykkäkoulun mestareiksi.
Vähitellen aloimme etääntyä toisistamme, aloimme ikäänkuin elämään omaa elämäämme, mutta silti yhdessä. Pidimme kiinni tietyistä yhteisistä hetkistämme, mutta niistä alkoi puuttumaan "mieli". Kun mieheni jäi kolmannen kerran kiinni uskottomuudesta, lähdin kotoa kahdeksi viikoksi. Olin täysin lyöty..tai ainakin silloin niin luulin. Anteeksipyytämisiä, vannottelua ja lupauksia, mutta ei keskustelua. Ja niin minä palasin kotiin.
Mies jäi kiinni neljännen, viidennen ja kuudennen kerran. Olin todella ahdistunut kotona ja työelämässä ja aloin ratkomaan ongelmiani alkoholilla. Pikkuhiljaa minusta tuli kaappijuoppo, lopulta tissutteluni oli lähes päivittäistä. Mieheni huomasi, muttei puuttunut. Vieläkään en ymmärrä, miten selvisin sen kaksi vuotta siinä viinanhuuruisessa elämässä. Mieheni alkoholikäyttö oli alusta alkaen ollut hirvittävän humalahakuista, räkäkännien ottamista, mutta ei kotona. Vaikka molempien lapsuus oli traumaattinen, kummankaan perheessä ei käytetty alkoholia. Malli ei ainakaan sieltä ollut periytynyt...
Vuosi sitten syksyllä paljastui sitten toiseksi viimeinen suhde, joka oli jatkunut koko kesän. Koulut olivat alkamassa, minulla alkoi suuri projekti töissä ja talomme julkisivuremontti oli minun vastuulla. Mies hävisi viideksi viikoksi kuin tuhka tuuleen. Kun hän viimein ilmaantui, olin aivan rauniona ja lapset minusta huolissaan. Pyysin ja kerjäsin, että lähtisimme hakemaan liittoomme ulkopuolista apua ja minä lupasin hakea apua myös alkoholiongelmaani. Jyrkkä ei. Mutta suhteensa hän lupasi lopettaa. Vietimme joulun ulkomailla ja kun palasimme kotiin, ahdistuin ja menin ihan lukkoon. Elin kirjaimellisesti jaksamisen ylärajoilla, en tiennyt mitä tehdä, en välittänyt oikeastaan yhtään mistään mitään.
Vappuaaton aattona mieheni vei minut lentokentälle, itse hän lähti samaisena päivänä myös työmatkalle. Kun palasin illalla kotiin, minua odotti postilaatikossa avioerohakemus ja sähköpostissa oli varaus erääseen tiettyyn hotelliin, mieheni ja "toisen" naisen nimellä. Kaksi viikkoa tästä, lapseni esiteltiin minun tietämättä tälle "toiselle" naiselle, vaikka olimme sopineet, että antaa lapsien laulaa suvivirret rauhassa ja kerrotaan asia yhdessä. Lapset menivät täysin lukkoon ja silloin tilasin ajan perheneuvolaan, jossa käymme keskustelemassa tilanteesta vieläkin. Mieheni ei suostu yhdessä eikä erikseen puhumaan asiasta yhtään mitään. Asia on jo kertaalleen ratkaistu. Mitäpä sitä enää jauhamaan.
Makasin touko- ja kesäkuun, sain hirvittäviä paniikkikohtauksia ja sitten PERKELE, tein viinalla länträämisestä lopun ja hakeuduin terapiaan. Avioero astui voimaan viikko sitten.
Terapian ja ystävien avulla olen selvinnyt ja lapsetkin pikkuhiljaa. Asumme entisessä kodissamme, harrastukset ja kaverit ovat säilyneet. En muista menneestä enää kaikkea, enkä halua muistaakkaan, olen nimittäin ikionnellinen, että olen taas palautumassa normaaliin arkeen, jota ahdistus ei enää kaada. En käytä alkoholia ja olen alkanut taas harrastamaan. Viikossani on 7 päivää, rakastan lapsiani ylikaiken ja sisimmässäni tunnen lopun ikäni huonoa omaatuntoa menneestä kahdesta vuodesta ja että he joutuivat kokemaan tämän saman elämässään ja lapsuudessaan minkä minäkin. Parhaani teen, että heidän elämästään tulisi tasapainoista ja rakkaudentäyteistä. Niin on luvannut heidän isänsäkkin. Aika näyttää!
Vastaukset 88
Vanhimmat
Yli 20 v onnellisesti naimisissa olleena ei nämä tällaiset kirjoitukset helposti jää mieleen saatikka sitten *hätkäytä* mutta tässä oli jotakin sellaista joka pani ajattelemaan...
Toivon sulle jatkossa kaikkea hyvää..
Ja ennenkaikkea voimia jaksaa ja unohtaa.....
... tuon lisäksi oppia tapahtuneista... kasvaa ihmisenä... kaikesta huolimatta.
M36:lla on sanottavaa joka asiaan :P
;-))
Ei aina ymmärrä ihmisiä ei. Yhdessä yli kymmenen vuotta, kolme lastakin yhdessä. Naimisissa pitkään myös. Kaverit jäi aikanaan, nainen vei kaiken ajan. Sitten ajan sai kuluttaa perhe, jota ei nyt enää ole. Niistä harvoista ystävistä pariskunta, jota yhdessä tapasimme ja vietimme aikaa, erosivat ensin. Jo vähän sitä ennen vaimo kertoi pettäneensä mua jo aiemmin, pyyteli anteeksi ja lupaili sitä ja tätä. Seuraavaksi vei multa kaiken. Lapset ja tavarat, uuden miehensä luo, joka tuo aiemmin mainittu eronnut ystävä. Nyt tilanne sitten se, että yksin vieraalla paikkakunnalla, vaimo halusi tänne muuttaa muutama vuosi sitten. Lapset kaukana. Miten vittu tässä näin kävi? Mitään suurempia ongelmia ei ollut aiemmin, itse en ole pettänyt, hakannut tai muuta syytä antanut. Ei halunnut keskustella tilanteesta , ilmoitti vaan hakevansa eron ja muuttavansa heti uuden miehen luo. Pahinta vielä se että entiselle ystävälle, jonka tapoihin aina kuulunut pettäminen, milloin missäkin. Ei lasten nähden voi sitä teilatakkaan. Taloudellisesti kaikki päin peetä, en selviä elatusmaksuista. En varmaan muustakaan. Tähän masennukseen ei enää lääkkeetkään auta. Lapset ainoa lohtu ja nekin kaukana täältä, ei näe kovin usein.
Jos joulusta hengissä selviää yksin niin ihme on. Lapset tottakai hänellä ja uudella miehellä. Lahjoja lapsille ei pysty ostamaan, vanhat velat vie kaiken ylimääräisen elatusmaksujen jälkeen.
Tälläistä en toivo kenellekkään, tuntuu kun sydän vaan yrittäisi pysähtyä. Luulin alunperin itseni vahvaksi mieheksi. Ei voi kuvitellakaan mitä heikommalle päälle olisi jo tapahtunut tämän johdosta.
Kyllä on pakko ollut tehdä jotain todella pahaa, että tälläisen ansaitsi. Naiseen en kyllä enää sekaannu tässä elämässä, liian monimutkaista mulle.
Lapsistakin alkanut epäilemään, onko nekään mun?
Millä perkele tälläisestä pitäisi selvitä ja miksi?miksi
t. Perheetön
Kuulostaa todella kurjalta tuo sinun tilanteesi ja vaikkei mulla samanlaisia kokemuksia olekaan, niin samanlaisia tuntemuksia kylläkin (pohjaton yksinäisyys, ystävät, sukulaiset ja ihmiset katosivat, elämällä ei ollut aikanaan merkitystä toisista syistä, mutta se on toinen juttu se). Toivon kuitenkin, että jaksat eteenpäin, etkä luovuta, vaikka kaikki tuntuunkin elämästä hävinneen. Jaksa lastesi takia, heille olet se ainut ja oikea isä, vaikka sitäkin epäilisit! Anna rakkauttasi, se on ilmaista ja kaikkein tärkeintä, ei maallinen mammona tai mitkään maailman joululahjat! Tulet sen huomaamaan ajan kanssa varmasti. Kestäneekö sitten exäsikään nykyinen liitto pitkään, sitäkin voinee miettiä... mutta etköhän sinäkin vielä jonkun hyvän naisen löydä, on meitäkin!
Olen aikoinaan kokenut ihan vastaavan, ex hyppäsi toiseen petiin. Syynä oikeastaan vaan kyvyttömyys elää ja kestää arkea.
Ennen lähtöään sotki raha-asiat kertakaikkisesti.
Meni vuosia, onneksi minulla on työ. Sain ajan kanssa asiat kuntoon, talouden tasapainoon jne.
Muista, niin elatusmaksuista kuin muistakin veloista voi neuvotella!
Lasten äiti ei elatusmaksujen suuruutta päätä vaan kyllä siinä huomioidaan sun maksukykysi!
Hae rohkeasti apua ja neuvoa sellaisilta joilla on tietoa asioista.
Minä popsin pillereitä silloin kun oli oikein kovaa, jossain vaiheessa alkoi kuitenkin kirkastua.
Mottoni on nykyään: Toisen on pakko antaa periksi!
Se muuten pitää paikkansa, älä siis luovuta vaan pure hammasta.
Kaikki kokemasi voi olla tulevaisuudessa avuksi, opiksi elämän tielle. Sieltä on takuulla, ihan varmasti paljon hyvääkin tulossa, sinullekkin!
Älä anna periksi...
Jukka
Voimia sinulle,itse olin 3v sitten vastaavanlaisessa tilanteessa.Pahimmilaan ajat.
ottaa itseni hengiltä.Päivä paistaa sinullekkin
joskus vielä.
Lapsesi ei sinua hylkää,koita pitää heihin yhteyttä,äläkä anna exäsi määräillä tapaamisia,sinulla on samat oikeudet lapsiin kuin exälläsikin.
Voimia sinulle,kyllä se joskus helpottaa,vaikka
ei sitä meinaa uskoa aluksi
Aloittajalle ja hha:lle ja muille. Tunnen niin hyvin tuskanne ja miltä se tuntuu. En jaksa toistaa tarinaani kuin lyhyesti 15 vuoden minun kokemani mukaan onnellisen avioliiton jälkeen tuli avioero toisen naisen vuoksi. nyt sitä ollaan yks kaks yksinhuoltajia. onneksi on sentään lapsi josta on paljon seuraa ja iloa minulle (tyttö on 13 v). Mies ei ole edes lapseensa yhteyttä ehtinyt uudelta ämmältään pitää.
matkatyö meilläkin johti tähän. Liekö se vapaa elämä sitten vieraannuttanut kodista?
Ei tunnu kivalta tulla hylätyksi ja tyhjän päälle kun on kuvitellut viettävänsä saman miehen kanssa vanhuutensa. ihmettelee mikä itsessä on vikana kun vieras nainen veti puoleensa vaikka luulin olevamme onnellisia.
kaikesta kuitenkin on pakko selvitä. en myöskään toivoisi samaa tuskaa ja ahdistusta kenellekään. nähtävästi monella kuitenkin on. sitä ei voi edes käsittää ennen kun itse kokee miten kamalalta tuntuu.
isot halit teille saman kokeneille ja paljon myötätuntoa!
t.nainen 43 v
olin itse vastaavassa tilanteessa muutamia vuosia sitten, kaikki ei mennytkään niinkuin piti.. huomasin olevani yksin vieraalla paikkakunnalla, työtön ja rahaton. päätin etten ala surkeaksi ja katkeraksi, silti itkin vuoden tuskaa ja en käsittänyt miten olin voinut niin epäonnistua. elämänkriisit ovat elettyä elämää.. älä anna periksi, löydät itsellesi tärkeät asiat. mikään ei ole niin varmaa kuin muutos.. mutta lapsillesi olet aina isä.
maria
risukasaankin.Elämässäni on joltain kohdin samaa.
Mies katos omissa vaikeuksissaan moneks kuukaudeks
mun ja lasten tietämättä.En ymmärrä tänäkään päivänä miten selvisin.Voi Luoja,koita jaksaa.Elämä voi olla huomenna toisin.Usein ajattelin erottuani lasten nukkuessa sängyssäni,että siinä ovat voimanlähteeni ja syy miksi jaksoin elää.Voimia sinulle.
Voimia sinulle eron jälkeiseen elämään. Voimaa ja uskallusta tarvitset. Minulle riitti miehen yksi syrjähyppy. Nyt on erosta 5 vuotta ja olen onnellisesti avoliitossa, mutta papin eteen menemistä harkitsen kyllä pitkään jos....
Minä olin yhdessä mieheni kanssa melkein 30 vuotta joista 20 viimeisintä hän heitteli minua kuin perunasäkkiä. Viskoi esineillä, kuristi, pelotteli ajavansa autolla sillalta alas, hakkasi kengällä jalkaani, mursi sormeni mutta ei lyönyt kasvoihin!
Yritti kerran, mutta väistin. On läimäissyt, sylkenyt, huutanut, pelotellut lyövänsä jne. käyttänyt myös henkistä väkivaltaa!
Lähdin tänä kestä 2004 pois avioliitosta josta jo aikuiset lapset. Sain tuttavani välityksellä yksityiseltä asunnon jossa asun edelleen.
Omaisuuden ositus tehty ja avioeron kakkosvaihe helmikuussa 2005.
Kävimme pari kertaa avioliittoneuvojalla jossa hän myönsi!! tehneensä minulle sen minkä kerroin. Lupasi lähteä lyömättömät ryhmiin,mutta yön yli mietittyään soitti ja kysyi että tehdäänkö omaisuuden ositus.
Kolmannen kerran yritimme lähteä neuvojalle. Mieheni soitti sunnuntaina ja sovittiin että hän hakee autolla minut töistä, koska sovittelija oli kaukana. Sitten alkoi kuulustelu! Puhelimeni oli varattu, joten epäilys - minulla on mies! Hän sanoi ettei väkivalta ollut se syy vaan se että lähdin etsimään uutta miestä.
Silloin luovutin, sanoin että tämä on nyt loppu. Sinä et koskaan tule myöntämään sairauttasi! Se auttaisi paranemaan ja ehkä joskus meidät vielä yhteen. Nyt vaihtoehdot on vähissä! En lähde mihinkään.
Nyt omaisuus on siis ositettu ja olen tyytyväinen kotiini ja hankkimiini huonekaluihin ja muihin tarvekaluihin.
Yksinäisyys vaivaa - ei ole naispuolistakaan ystävää kun muutimme tänne pohjoisesta kuusi vuotta sitten!
KOetan jatkaa elämääni ja jos jostakin löytyy ns. kunnon mies niin otan ilolla vastaan.
Hei!
Sinäkään et ole yksin, meitä on ainakin kaksi. Eroni tuli voimaan viime kuussa. Asun yksin ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen eläväni...avioliiton kauheuksia en enää suostu edes ajattelmaan (uniin ne tulevat vieläkin).
Me olemme selviytyjiä...me naiset.
Tsemppiä Sinulle!
carita
Taitaa olla jatkuva trendi arvostella miessukupuolta milloin mistäkin.
Tällä hetkellä näyttäisi väkivalta olevan se kaikkein kovin juttu.
Mitähän seuraavaksi.
Kyllä se etenkin parisuhteessa on juuri sitä ... tai siis pahin, raukkamaisin, julmin, tuomittavin, traumatisoivin, anteeksiantamattomin teko mitä kukaan voi tehdä henkilölle jota muka rakastaa. Ja henkinen väkivalta menee sitten samaan luokkaan fyysisen kanssa.
Mielipiteesi oli ällötys.
Luin sinun ja Hillevin viestit. Oma tarinani on hyvin paljon Hillevin tapainen, yli 30 vuotta liittoa jossa sain useasti kuulla, että olen sairaan mustasukkainen kun silloin tällöin minulla oli vakaasti syytä uskoa puolisoni olevan uskoton - monien vuosien aikana. Vakavasti harkitsin psykiatrille tms. menemistä jotta siitä pääsisin eroon ja elämään ilman sitä mörköä joka mielessäni jäyti kumminkin. Väkivaltaa liitossamme ei ollut. Kun sitten erään tapahtumaketjun päätteeksi minulle selvisi totuus ettei se ollutkaan pelkästään minun päässäni vaan todellisuudessa niiden vuosien aikana tapahtunutta. Kysymykseen kuinka monen kanssa hän liittomme aikana on ollut sain vastaukseksi " kyl varmaan 30 mut tuskin 50".
Sinut, Hillevin ja minut erottaa se, että minä olen mies. Pieni ja ruma tosin
Nyt sitten kun olen eronnut (lopullinen tuli viikko sitten) ja alkanut etsimään rakasta itselleni, onpa muutama erotiikan asteellekkin mennyt niin olen vilpittömästi tullut siihen käsitykseen, että kyllä olen heidät tyydyttänyt siltä osin - oikeaa en tosin ole vielä löytänyt. Kolmeen asiaan kyllä uskon. Ensimmäinen on se, että kyllä se minunkin rakas jossakin on, kunhan luoja suo meidän kohtaavan ja toinen on se, että kyllä monet meistä ovat selviytyjiä - ei se sukupuolta katso. Ja kolmantena enemmän ehkä toteamuksena, että molemmissa sukupuolissa on valtaosa sellaisia, että eivät ihmistä etsi/ halua löytää - ne ihmisen kuoret tärkeimmät on.
Toivoa sopii että joskus löytyy joku mukava mies minullekkin ja sinulle nainen!
Asustelen 09-alueella ja etsin tietenkin pikkuhiljaa kumppania, mutta ne joihin olen törmännyt sinkuissa, ovat olleet enemmän ja vähemmän sänkyhommia tarvitsevia.
Yritän antaa miehelleni anteeksi. Hän ei voi sairaudelleen mitään. Tervettähän se ei siis ole jos selvin päin lyö tai sillä pelottelee.
Hänen isänsä oli samanlainen, eli tapa on periytyvää.
Nyt seuraan huolestuneena vanhinta poikaani (25 v). Hänellä samoja oireita!
Hyvää jatkoa teille kaikille!
Keskustelua, niin mene suomi24 treffeille, etsi sieltä tarkennetulla haulla nimimerkki Veneilijä
Etsin mutten löytänyt Veneilijää. Laita viestiä sähköpostiini eli [email protected]
Hillevi
Eikö väkivalta (mikä tahansa väkivalta, myös parisuhdeväkivalta) sitten ole mielestäsi ilmiö, jota tulisi arvostella? Mielestäni väkivalta on ehdottoman tuomittavaa kaikissa muodoissaan. Asia nyt vaan sattuu olemaan niin, että miehet sitä enemmän harrastavat.
Joku mainitsi, etta vakivalta on periytyvaa...Poikaystavani on vakivaltaisesta perheesta, isa loi aitia. Viime jouluna isa tarttui ensimmaista kertaa poikaansa, tosin ei selvinpain ja provosoituna. Poika peittosi isansa, taisipa antaa siina aitinsakin puolesta. Han on pasifisti eika mitenkaan tappelualtis, mutta jossain syvalla kuitenkin tuollainen vietti asustaa. Ehkapa jokaisessa miehessa, viitaten esim. Fight club elokuvaan.
Mietinkin valilla, etta voiko tuollainen joskus kohdistua minuun? Olen lukenut tarinoita, siita, miten mies naimisiinmenon jalkeen muuttui vakivaltaiseksi. Onneksi olen sita sorttia luonteeltani, etta varmasti pamautan takaisin, jos joku minuun ikina uskaltaakaan kajota.
...ois, kun pelkkä aikakauslehti vain. kukahan se tuonkin värssyn lauloi???
Eron alkuaikana onkin vaikeaa löytää minkäänlaista otetta elämästään, mutta jokainen päivä on sinulle kuitenkin voitoksi.
Itse koin vaikeemmaksi sen että alussa tapasin lapsiani vain joka toinen viikonloppu...ja se oli minulle kova paikka. Entinen mieheni osasi henkisesti minut niin alistaa, etten jaksanut taistella lastemme takia. Keräsin itseäni kokoon pikkuhiljaa ja tänä päivänä voin vain sanoa, että kaikki se kokemus on ollut minulle hyväksi.
Hassulta varmaan kuulostaa, mutta jos otat kaiken tuon kokemasi asian voimavaraksi, hoksaat mitä tällä kaikella tarkoitin.
Täytyy kysyä sulta yhtä asiaa, kun olet opettaja.
Jos sinulla olisi kumppani, jonka lapsella on todettu Dysfasia, menisitkö tään lapsen koulupalavereihin? ja puuttuisitko sinä siihen miten lasten vanhempien pitäis toimia??
...ois, kun pelkkä aikakauslehti vain. kukahan se tuonkin värssyn lauloi???
Kappale on "Paperitähdet", Juice Leskisen LP, "Tauko1" 1978. Säv.Ray Davies, alkup. esittäjä yhtye "The Kinks" ja kappaleen nimi oli "Celluloid Heroes".
voi sua...
no nyt taas aurinko paistaa,tai ainakin melkein..*kurkistaa ulos ja huomaa lumihiutaleen*
koita jaksaa,elämä on kovaa...
enkeli*
Kirjoituksesi oli liikuttava, ja sai muutaman kyyneleen vierähtämään poskelleni. Itse olen suht' nuori (26v), mutta monenlaisesta elämänongelmasta on kokemusta.
Olen alkoholistiperheen esikoinen. Kun löysin ensirakkauteni, kuljin hänen mukanaan vuosia ympäri Suomea. Oma opiskeluni/työni jäi aina kakkoseksi. Jo varhain hänessä ilmeni väkivaltaisuutta. Annoin aina anteeksi. Menimme naimisiinkin.
5 vuoden yhdessäolon jälkeen hän löi minua ensimmäisen (ja viimeisen!!!) kerran kasvoihin. Se oli lopun alku suhteellemme. Pian löysin uuden rakkaan - vaikken aiemmin ollut uskonut kenenkään muun voivan minua rakastaa.
Nykyään olen onnellisesti kihloissa. Aiemmassa suhteessa kokemani väkivalta on aiheuttanut meillekin ongelmia; suhteemme alussa kiukuttelin ja tappelin.. Onneksi tuo aika on jo mennyttä!
Aika auttaa niin mielen kuin käytöksenkin haavoihin.
En saa todennäköisesti koskaan lapsia. Se on karu totuus, jonka olen itselleni jo myöntänyt. Onneksi nykyinen rakkaani ei haluakaan lapsia, joten tietyt paineet ovat poissa.
Alkoholismin pelko nostaa päätään joka kerta, kun avaan siideripullon. Onneksi tuokin alkaa olla jo ohimennyttä elämää, sillä olen tiedostanut ongelman ja saanut vuodenvaihteesta alkavan kokoaikaisen työn, joka ei anna mahdollisuutta yksinoloon ja juomiseen.
Elämäni tuntuu olevan kunnossa. Ihanaa!!
Toivon Sinulle hirmuisesti voimia jatkoon, Sinä selviät!!
kuulostaa pahalta. ei tuollaista toivoisi kenellekään, edes pahimmalle viholliselleen. väärin mikä väärin. yhtä en ymmärrä, miksi ja miten saatoit kestää ja katsoa miehesi vieraissa käymistä! ja vielä niin monesti? luulisin että ajattelit lastesi/perheesi parasta, mutta oliko se sinun parhaasi? joskus täytyy ajatella myös itseään. joskus pelkästään itseään. joka tapauksessa, nyt on enää yksi suunta johon kulkea, ja se on ylöspäin. toivon sulle ja kaikille muille vastaavaa kokeneille tai kokeville paljon voimia. uskokaa siihen että huomenna on uusi päivä ja siihen voi vaikuttaa itse. tsemppiä ja jaksamista. pian on kevät jolloin voit toivottaa auringon, kukat, lämmön ja puiden havinan tervetulleeksi elämääsi!
Hei!
Ikävä kuulla tuollaista kirjoitusta,minulla kävi myös samoin puoli vuotta sitten.eron syynä ei ollut uskottomuus,eikä alkoholi,vaan taloudelliset syyt,asunnosta häätäminen jne.
Itse jäin asunnottomaksi ja melkein vaimoni myös!
En ole saanut asuntoa Suomesta,koska luottotietoni menivät 4 vuotta sitten,asuin kesän Espanjassa ja nytten asun Tallinnassa,tosin olen asunut tätä kirjoittaessa vasta kuin 3 päivää.
Koeta jaksaa ja ponnistele eteenpäin!
Onnea raitistumiselle,lapsien eteen ja raitistumisen eteen kannattaa elää,vaikkakin itsestäni tuntuu välillä,että tapan itseni,olen sen verran herkkä ihminen,mutta onneksi en ole turvautunut alkoholiin nytten eron aikana,enkä turvaannu!
JAKSAMISTA!
Toivoo:
Erkki
Tallinnasta
Voimia ja halauksia sinulle!
Luin tekstisi kahteen kertaan ja jälleen tulin siihen tulokseen miten naiset saavat kärsiä kehittymättömistä, itsekkäistä miehistä.. Anteeksi niille hyville miehille jotka ymmärtävät elämän päälle.. Nainen, kaiken se antaa, kaiken kestää mutta lopuksi; nainen on vahva ja selviytyy. Omassa elämässäni on ollut, Luojalle KIITOS, ihania ystäviä, jotka ovat auttaneet eteenpäin minua elämään lasten kanssa yksin, koska "isällä" ei löydy aikaa omille lapsilleen. Monesti olen miettinyt, miksei ole ns. avioliitto- ja lapsikoulua niinkuin on autokoulu. Saisi mennä naimisiin ja tehdä lapsia vasta sitten kun on suorittanut tutkinnon. Ehkä moni perhe olisi yhdessä ja olisivat onnellisia. Mielestäni kaikkein surullisinta tällaisissa asioissa on lasten kärsimys ja lopun elämän seuraavat traumat mitä me aikuiset aiheutetaan.
Miehiltä kysynkin; minkä ihmeen takia kaikki muu on tärkeämpää kuin oma perhe??? Ja niille miehille, jotka ovat ymmärtäneet perheen arvon; te ette tule olemaan yksinäisiä ja katkeria vanhuksia, teillä on perhe ympärillä. =)
Ja sinulle TP64 toivon jaksamista; vikko viikolta huomaat itsekkin kuin vahva sinusta on tullut ja kuinka paljon elämällä on tarjottavaa... siis kaikki hyvä on vielä edessä. Anna menneisyydelle anteeksi ja nosta katse tulevaisuuteen, ota vastaan kaikki hyvä innolla kuin pieni lapsi.
Ja kukahan niitä kakaroita on aina hankkimassa vaikkei toinen osapuoli olisi yhtään innostunut? Ja sitten marmatetaan, oi jeesus.
Onhan miehillä ja naisilla toki eroja muitakin,
mutta yksi mikä naisia saa noita lapsia haluamaan on "biologinen kello"..
Miehet ku lisääntyä voi niin kauan ku "homma" vaan toimii.
Itse olen kolmekymppinen ja meillä on yksi 8kk:n ikäinen lapsi. Viisi vuotta asiasta mieheni kanssa keskusteltiin, aina vaan oli mies sitä mieltä, että ollaankohan me valmiita jne..
Kuitenkin perusasiat jo pitkään ollut kunnossa, oma asunto ja molemmilla vakituiset työmaat, mulla 6 ja miehelläni 8 vuotta.
Kyllä jotenki tuntuu hassulta, että 33 miäs ei valmis ole, eihän sitä voi oikeasti etukäteen varmasti tietää minkälaisia muutoksia lapsi tullessaan tuo.
Mun mielestä sillon ei ole "valmis" lasta yrittämäänkään, mikäli kuvittelee että on.
Tällä tarkoitan, että kyllä aivan varmasti jokainen ensimmäisen lapsensa kanssa tuntee itsensä toisinaan aivan avuttomaksi ja eikä asiat aina todellakaan mene niinkuin on suunnitellut.
Kyllä lapsi opettaa ja elämä myös. Toivoa sopii, että enemmistö lapsia haluaa ja jotka haluavat, niitä myös saavat. Itseäni hirvittää ajatuskin, että seitenkymppisenä vielä pitäis töissä olla ku ei ole "uutta" sukupolvea eläkemaksuja maksamassa. Kyllä sitä vähän itsekäskin on kun lapsia tekee tai siis saa.
Rikkaushan ne ovat, ei pelkkä rasite:)
Tehköön kukin mitenkä parhaaksi näkee ja kokee, mutta nauttikaa siitä mitä teette! Onnellisia Joulukuun päiviä kaikille.
tätä tekstiä lukiessa kyllä tippa tuli silmäkulmaan.
Nostan hattua, että jaoit näinkin aran asin kanssamme, ehkä joku oppii (ikävä kyllä) kauttasi!!!
Nyt toivon Sinulle ja Lapsille voimia ja jaksamista!!! Olet ihailtava ihminen!! Nyt vain kohti uutta , onnellista elämää!!
Kunhan vain et KOSKAAN unohda kuinka tärkeä ja vahva persoona olet lapsillesi!!
nyt hyviä joulun odotuksia ja muista että täällä on yksi , kylläkin tuntematon, ihminen, joka pitää sinua hienona naisena ja etenkin selviytyjänä. Olet meille kaikille varmasti esikuvana.
Hei,
Olet onnenpekka, kun osasit viime hetkellä ottaa elämäsi omaan käteen! Lapsilla on uskomaton taito sopeutua ja tässä tapauksessa myös toipua. Hyvä, tasapainoinen, ehjä arki on se, mistä saa voimaa, minä ainakin. Olen eronnut vuosia sitten ja oltuani viisi vuotta kaksin tyttäreni kanssa ja opiskeltuani lisäopintoja ja eheydyttyäni entiselleni löysin uuden miehen. Olemme olleet jo kuusi ihanaa vuotta naimisissa ja toivon vuosia olevan edessäpäin. Ei nykyinenkään mieheni ole mikään puhumisen mestari, mutta suhteemme alussa laadimme säännöt. Niitä ovat mm. että kaikista asioista sovitaan yhdessä, entisiin heiloihin ei pidetä yhteyttä, ollaan uskollisia.Ei valehdella: totuus kerrotaan ja kestetään.Kun vaakaan on alkanut kertyä kaikkea hyvää yhteiselämässämme, niin potti ikäänkuin kasvaa niin suureksi, että sen menettäminen pelottaa.Lisäksi meillä on ollut taloudellista menestystä, kuten talon osto oikeaan aikaan ym. Ei siis mitään ihmeellistä, mutta sellaista, ettei tarvi venyttää joka penniä. Kaikesta tästä tämänpäivän onnesta olisin paitsi, jos en aikanani olisi ottanut 2-vuotiasta kainaloon ja lähtenyt. Eräs ystäväni sanoikin mielestäni kuvaavasti: avioero ei ole paskahousuja varten. Hän siis tarkoitti, että pitää olla lujaa tahtoa parempaan, ennenkuin sitä ottaa eron.Kuinka moni jää periaatteella:"eihän se kuitenkaan lyö".
Toivon sinulle ja lapsillesi oikein lämmintä ja ihanaa joulunaikaa sekä uskoa ja toivoa niihin epäilyksen hetkiin, mikäli niitä tulee. Terveisin "opettajahan se minäkin"
Kosketti kymmenien vuosien jälkeen, niin paljon samaa, sama ammatti, mies reissuhommissa ja lapset melkein saman ikäisiä erotessa, ainoa ero oli alkoholi, minä erakoiduin. Muistan sen miettimisen, että pitää olla äiti/isä, tiukka/hellä, lasten luottamuksen siihen, että äiti hoitaa kaikki, vaikka auton kaasarin. Näin jälkeenpäin ajatellen, se oli todella onnellista aikaa elämässäni ja aikuiset lapseni ovat samaa mieltä, meillä oli perhe. Päätin jo erotessa, että meille ei miehen hammasharjaa ilmesty, sukulaiset valistivat minua, että lapset saavat aivan merkillisen kuvan elämästä, kun miestä ei ole kuvioissa, luulen kuitenkin, että meillä se oli oikea ratkaisu, ovat ainakin tällä hetkellä tasapainoisia ja avioliitossa olevia ihmisiä.
Minulle menokausi alkoi lasten ollessa teinejä, kehotuksella: anna äiti palaa.
Meillä on "omituinen" traditio äitienpäivänä, vävyt ovat pihatalkoissa lastenlasten kanssa ja me muistelemme menneitä, usein sisarukset puhuvat keskenään, muistatko sitä ja sitä ja välillä kysyvät, kuinka sä jaksoit meitä.
Toivottavasti sait voimaa ja uskoa tulevaisuuteen, se nimittäin oli tarkoitus.
Olet käynyt melkoisen kokemuksen ja helvetin läpi. Olen myös eronnut mutta en ole koskaan kunnolla käynyt eroani läpi ja se kaivertaa syyllisyyden tuntona vieläkin sisälläni..Minä petin ja lähdin saman tien.. mieheni eli töilleen eikä meillä ollut seksiäkään..sitten tapasin ihmisen joka ei ollut kone vaan rakastui myös lapsiini aidosti ja oikeasti. Olemme onnellisia mutta yhteisiä lapsia ei kuulu vaikka kovasti niitä toivotaan.. terapiaa olen harkinnut ja huomannut että viina ei helpota..päinvastoin..toivon sinulle voimia jouluun ja viimeiseen syyslukukauden rutistukseen..kyllä elämä kantaa!
Todella surullinen tarina sinun näkökulmastasi, olisi todella mielenkiintoista kuulla tarina miehesi näkökulmasta. Sen olen ikääntyessäni oppinut, että parisuhde draamoissa on aina vähintään kaksi näkökulmaa. Toisinaan jokin taho näistä on parempi asioita kertomaan, värittämään ja lataamaan tunnevirityksiä mukaan sekä jättämään pois ne itseä negatiivisesti leimaavat seikat pois. Ja jokaisen tahon kertoma on enemmän tai vähemmän juuri se oikea oma totuus.
Mutta miksi ihmeessä LÄHES KAIKKI hakee vastauksia, pakotietä alkoholista. En käsitä, en ymmärrä ja siksi olen poikamies.
Kimmo
ihminen hakee mielihyvää ... sitä alkoholi antaa joillekin ihmisille enemmän kuin toisille ... joskus kun muuta mielihyvän lähdettä ei ole, on kiusaus suuri.
EI, en tarkoita että mikään huonokaan suhde ketään yksin aja alkoholismiin tai viinaa kurkustaan alas kaatamaan ... mutta riskitekijä se joillekkin on.
Niinpä niin...
Itselläni on eron virallisesta voimaantulosta vuosi ja 9 kk.
Sitä ennen eroa harkitsin n.6 vuotta(7 vuotta naimisissa, 19 vuotta kestänyt suhde).
Yhteisiä lapsia kaksi. 10 ja 8 vuotta.
Eroon johtavat syyt:
En kokenut olevani tasa-arvoinen taloudellisesti enkä henkisesti suhteessa, enkä ollut tyytyväinen sexielämäämme(liian harvoin).
Koitin puhua asiasta, mutta koska henkisesti en ollut tasa-arvoinen, enkä jaksa väitellä jatkuvasti samoista asioista hain viimein eroa.
Ex-Vaimo jäi Lasten kanssa "kotiin" ja itse ostin muualta itselleni talon.
Nykyisin kumpikin tunnemme olevamme kokonaisempia ja tavallaan tyytyväisempiä kuin ennen eroa.
Nykyisin meillä on yhdesä enemmän keskusteltavaa kuin avioliiton loppuaikoina, ja välimme jopa paremmat.
Pystymme ja osaamme tukea toisiamme kummallakin vastaantulevissa ongelmissa(myös uusissa parisuhde- kysymyksissä).
Myös Lasten mielestä on tavallaan rikastuttava kokemus kun on kaksi kotia ja "perhettä"...
Erosimme siis ilman mitään isompia riitoja ja syyttelyitä.
Kumpikaan ei kokenut eron jälkeen merkittävämpää masennusta, vaikka itslläni oli muutamana viimeisenä vuotena ennen eroa harvassa ne päivät jolloin en harkinnut itsemurhaa...
Ero voi siis olla toisille siis erittäin hyvä vaihto-ehto liitolle jossa ei toinen tai kumpikaan ole onnellinen!
Kaikkea hyvää elämääsi...kovia olet kokenut. Miten ne nykyään opettaa tuota oikeinkirjoitusta: 30 vuotta sitten oli kamala virhe yo-kirjoituksissa jos kirjoitti: aloin huolehtimaan, aloin ratkomaan, alkanut harrastamaan. Pitäisi olla: aloin huolehtia, aloin ratkoa, alkanut harrastaa.
tärkein asiahan tässä koskettavassa tarinassa oli tietenkin oikeinkirjoitus! Voi herranen aika... Onnea opelle uuteen elämään ja jaksamista.
Martta se osaa keskittyä oikeisiin asioihin,voi v---u mikä tyyppi.Martta p--ke-e!
Etkö koskaan itse ole pannut liian vähän tai liian paljon suolaa ruokaan. Herää nyt tähän päivään, yläasteella penskat naurais sut pihalle, jos siellä artikuloisit täydellisellä suomenkielellä. Onneksi ei enää "ainekirjoitus" ole yhtä kuin oikeinkirjoitus. Yo-kirjoituksia varten opetetaan varmasti myös oikeinkirjoitusta, ei lääkärinkään tarvitse hoitaa sukulaisiaan vapaalla, voi heittäytyä tietämättömäksi.
Suurin ongelmasi on oikein kirjoitus, vaikka toinen on läpikäynyt helvetin.
Opelle haleja ja jaksamista. Vain fiksut pärjää, miten muitten kans on?
... joku keskenkasvuinen ei voinut vastustaa provotukselle oivaa maaperää ... koetetaan ymmärtää...
On todella ala-arvoista keksiä jotain noin typerää sanottavaa, aivan kuin olisi kasvanut metsässä. Mikä kielen ydin on, juntti? Toiset osaavat kirjoittaa sisältöä enemmän kuin muut, vaikka tekisivät kaikki mahdolliset virheet. Huomasitko edes sitä?
Itse elän tällä hetkellä valheessa vaimoni kanssa. Hän petti minua kolme vuotta sitten ja koin jotain samaa mitä sinä: valhetta ja selittelyä, todellisten syiden peittelyä ja keskustelemattomuutta. Ongelma ei ole kuitenkaan aina pettämisessä, vaan myös suhteessa voi olla ennestään ongelmia. Näin olen itselleni selittänyt. Olen myös muuttunut uskollisesta piittaamattomammaksi metsästelijäksi. Yritän kyllä olla ihmisiksi, mutta hellyyden puute, keskustelemattomuus, henkisen kumppanin puuttuminen, seksin puuttuminen ja negatiivisuus kotona ajaa kyllä katselemaan ympärilleen. Varmasti pysyisin ruodussa, jos löytyisi oma rakas etsimisen sijaan. Pysyn tässä mailman suloisimpien lasten takia. Vaikka tiedän tekeväni heille suuren karhunpalveluksen. Nysvä, etten sanoisi. Urheilu ja ystävät ovat pitäneet minut järjissäni. Rohkaisuksi sanoisin Sinulle, että olet lapsillesi maailman paras äiti, ja rakastamalla teet heistä vahvoja. Älä unohda itseäsi, vaan yritä elää, sillä aikaakaan ei saa takaisin. Woimia sisko!
Olipa Martta hyvä, kun huomasit ja HUOMAUTIT asiasta. Maailma muuttui heti paremmaksi. Häpeä!
Martalle: Siis noin sivistynyt ihminen jakaa oppeja ilmaiseksi täällä netin anonyymipalstalla?? Taidat olla joku v***un vatipää jota ei missään muualla kuunella!
Get a life!
jaksamista sulle...tuli kyynel silmään mullekin kun luin tarinaasi.itsellä suunnilleen saman ikäiset lapset ja he antavat voimaa jaksaa arjen keskellä.
Olen hämmästynyt ja vilpittömästi iloinen kannustavista ja myötätuntoisista palautteista.
Koska parisuhteessa on, kuten joku aikaisemmin vastasi, kaksi osapuolta, niinpä minunkin tarinassani on "totta vain toinen puoli". Yhteistä tarinassa on kuitenkin loppu.
Selviytyminen ja eheytyminen on pitkä ja vaivalloinen prosessi, siihen tarvitsemme vielä paljon tukea ja toisia ihmisiä, siksikin palautteet lämmittävät erityisesti. (Kielioppivirhe:)
Paljon on lähipiirissänikin hämmestelty sitä, miksi ihmeessä siedin tällaista alistamista ja kohtelua, räsymattona olemista, näin kauan?? Arvatkaa olenko vaatinut siihen selitystä, niin miksi? Miksi meidän perheen piti lapsuudessani sietää niin kauan väkivaltaista ja tyrannisoivaa isääni? Miksi äitini ei ottanut vastuuta meidän lasten hyvinvoinnista ja lähtenyt suhteesta? Minunhan olisi pitänyt nähdä...! Terapeuttini antoi siihen hämmentävän vastauksen, joka meni kutakuinkin näin...
" Sinulle kävi kuten sille ahvenparalle eräässä kokeessa(?)jossa ahven pyydystettiin, laitettiin saaviin joka oli puolillaan kylmää vettä. Ahven ui, pomppi ja räpisteli päästäkseen uhkaavasta tilanteesta. Kun saaviin alettin pikkuhiljaa laskea kiehuvaa vettä, ahvenen räpistely väheni ja uinti hidastui ja ennenkuin se huomasikaan, se makasi saavissa keitettynä. Niin sinulle kävi. Sinä sopeuduit."
Kaikesta huolimatta, kyllä meillä tänäkin jouluna tuoksuu pipari ja koristeet löytävät paikkansa. Joulupukki tuo lahjat ja mummit tulevat syömään, minulla ja lapsilla on onni omistaa vahva tukiverkosto.
Ja minä olen Onnenpekka, voisinhan olla "keitettykin"...Hyvää joulua kaikille!
tarinasi kosketti minua.itse olen eronnut vuosi sitten mutta exä vainoaa edelleen minua ja 3 pientä lastani.olen aivan loppu ja olen pyytänyt apua,yrittänyt saada uuden asunnon mutta tuloksetta.en tiedä kuinka kauan jaksan.odotan tällä hetkellä 4 lasta ja olen ihan hukassa..
Eikö neljännen lapsesi isä tue ja auta sinua ... miksi ette jo asu yhdessä ?
moi tp64.mulla on toisinpäin, exrva huiteli miten sattui ja sai mennä, enkä kyselly,minä hoidin tenavat ja laskut...ehkä olin liian killtti, mut nyt on elämä koulinu.sitten kun ero tuli eteen niin vedettiin kuin matto alta.soskussa käytiin vääntään kättä, tyttö ois halunnu mun matkaan...mut mitä sitä paskaa eihän ne mua eikä tyttöö kuunnellu.20 vuotta oltiin yhdessä...mut nyt alkaa silmät avautuun et onhan mullaki oma elämä.ei voi muuta sanoa kun elämän kovimpia paikkoja ero,vaikka oon paljon nähny...t.kaitsu
Mies häpeää heikkouttaan,sitä että ei voi puhua tunteistaan,se pettäminen taas tulee hyvin helposti pinnalle,, juuri juovuksissa,siinä ikäänkuin rajat hämärtyy,,ja ehkä se morkkis on niin suunnaton,että mies kieltää itseltään kaiken tapahtuneen,,eikä siksi puhu,,voimia sinulle,ja hänelle myös,,kaikki me olemme ainutlaatuisia täällä maanpäällä,,toisilla vain on vähempi annettu lapsena kuin toiselle, sitä tärkeintä rakkautta,,T:Esa
Juttusi oli varmasti asiallinen ja yksi kommentti taas tähän erokeskusteluun.Ajattelen
asiaa näin eronneena ja sinkkuna.Toivon,että
kannanottosi ei mitenkään lietso miesvihaa naisten keskuudessa,koska olen huomannu,että
uskottavuus alkaa olla aika 0 tämmöisten tapausten vuoksi.
Ei tarvitse naispuoliselle sinkulle ku mainita
olevansa eronnut ni heti tehdään päätelmiä sen
yleisen kuvan perusteella joka ollaan muodostettu median ym toimesta.Ja se kuva ei ole
mairitteleva.Eipä siinä auta selittäminen,että
toisenlaisiakin miehiä on.
Olet varmasti oikeassa tuossa asiassa mitä me NAISET ajattelemme...
Vaikutuksen silti voit AINA tehdä itse muista se.
Koska "sinä" olet uudessa suhteessa aivan samalla viivalla kuin toinenkin.........
Rohkeutta parin etsintään :-))
Siihen, minkälaisen mielipiteen itsekukin kirjoituksestani muodostaa, en pysty vaikuttamaan. Itse en vihaa miehiä sen enempää kuin naisiakaan. Lapseni eivät vihaa isäänsä, he eivät tiedä koko totuutta ja mikäli se minusta on kiinni, eivät tule koskaan tietämäänkään. Lasteni isä rakastaa lapsiaan valtavasti ja huolehtii heistä parhaansa mukaan. Itselleni sitä vastoin tuottaa suuria vaikeuksia kohdata hänet, koska en tiedä minkä mielipiteen hänestä muodostaisin.
Minua ei tässä elämäntilanteessa kiinnosta hiton vertaakaan pohtia sitä, oliko hän sika vai ei. Nuhjus vai nähjys tai joku muu. Minä haluaisin tietää, mitä hän tästä kaikesta ajattelee? Miten hän itse kaiken kokee?
Yhtä hyvin kirjoituksestani joku voisi nostaa esille naisten häikäilemättömyyden? Miten kukaan voi lähteä naimisissa olevan miehen mukaan jolla on pieniä lapsia ja esitellä itsensä heille, vaikka hän on varsin tietoinen siitä, että lapset eivät tiedä vielä koko erosta halaistun sanaa? Itse en enää uhraa tälle pohdinnallekkaan piirun vertaa energiaani, vastausta en siihen tule saamaan. Enkä sitä tarvitsekkaan.
Se mitä meille tapahtui, ei tapahdu puolelle valtakuntaa, eikä asiat vain tapahtuneet, minä annoin niiden tapahtua. Olen itsekkin eronnut, kahden lapsen yksinhuoltaja, pitäisikö minun alkaa kantamaan jotain leimaa otsassani? Olen kuullut, että sellaisissa naisissa täytyy olla jotain vikaa, jotka eivät pysty pitämään miestänsä kotona:) Ja jos oikein tarkoin lehtiä lueskelee, kyllä sielläkin taidetaan asia juuri näin esittää..:)
Ystäväpiiriini kuuluu todella fiksuja miehiä, jotka eivät koskaan voisi kuvitellakkaan käyttäytyvänsä kuten entinen aviomieheni. Samoin kuin naisia, joille ei tulisi kuulonkaan paeta huonoa elämääsä muutamaksi vuodeksi pullojen pariin. Jos joku haluaa yleistää eronneet miehet johonkin kastiin ylläolevan kirjoitukseni perusteella, se olkoon täysin hänen oma asiansa. Minä aion jatkossakin pysyä heterona ja ehkäpä joskus vielä elämässäni on se oikea, mies.
Olen tässä näitä viestejä lukenut ja olen jälleen kerran sitä mieltä, että yleensä miehen itsetunto on heikko. Olen itse tullut petetyksi ja hakatuksi entisen avioliittoni aikana niin monta kertaa, että en jaksa niitä kaikkia edes muistaa. Erosta on nyt jo pian 3 vuotta. Ensimmäiset kuukaudet eron jälkeen olivat vaikeita, söin rauhoittavia raivoisan agressioni hillitsemiseksi. Olin katkera, menin naimisiin loppuelämäkseni, mutta hän huomasikin, ettei pystykään rakastumaan. Sitä valhetta elettiin melkein 10 vuotta. Pettymyksiä ja anteeksi antamista. Mutta kun mikään ei muuttunut, lopulta huomasin mittani tulleen täyteen ja viikossa hän oli poissa kodistani. Virallisen eron tultua voimaan istuin kerran taas puhelin kourassani ja mietin, miksi edelleen haluan purkaa pettymystäni häneen. Poistin numeron pikavalinnasta, heitin rauhoittavat kaapin päälle ja päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Se oli uuden elämäni paras päätös.
Nyt minulla on entistä parempi työ, oma asunto, terve lapsi, auto, ja lukuisia hyviä ystäviä. Vasta eroni jälkeen tajusin, miten voimakas tukiverkko minulla on ympärilläni. Olen ystävilleni ikuisesti kiitollinen, ja he tietävät, että ongelmien ilmetessä minäkään en jätä heitä yksin.
Kuitenkin kaipaan rinnalleni oikeata miestä. Mutta mistä tällainen omillaan toimeentuleva rehellinen, voimakas nainen löytäisi tasavertaisen miehen rinnalleen? Viimeistään kuultuaan kohtalostani alkaa yhteydenpito harventua. Tai sitten on sellaisia nöyristelijöitä, joissa ei kertakaikkiaan ole itsevarmuutta.
Maailma on kuitenkin ihana paikka, ja aivan varmaan sillä on paljon hyvää tarjottavana meille jokaiselle.
Noniin pahin siis tapahtui eli kommenttini
tulkittiin väärin.Enhän sua ole tässä arvostelemassa,en yhtään.Toimit parhaan tietosi
mukaan liitossasi,enempää ei voi keltään vaatia.
Sen verran taustastani,että olen eronnut 2 vuotta
sitten ja mulla on 4 lasta,joita tapaan säännöllisesti.Eron syy ei ollut pettäminen ja
olen ehdottomasti uskollisuuden kannalla.
Päätelmäni on muodostunut jo ennen kirjoitustasi.
Olen eläny tätä sinkkuelämää tosiaan pari vuotta
ja käytännössä huomannu,että eronnut mies on kuin
varoitusmerkki ainakin sellasten naisten mielestä
jotka eivät ole naimisissa olleet.
Ja tunnetustihan naiset jakavat kokemuksensa keskenään.Ehkäpä on vielä vallalla perinteistä
ajattelua,että eron aiheuttaa aina mies uskottomuudella tai muuten.Ensimmäinen vastaukseni syntyi siten,että tunsin suurta sympatiaa sua kohtaan kokemasi tähden.
Minusta tuntuu siltä, että eronneet miehet ovat kypsempiä... jos ei omalla kontolla ole paljon. Erosin minäkin, yli 20 vuoden jälkeen, syynä miehen uskottomuus, jonka sai anteeksi, mut homma jatkui vaan. Olen nyt, kovien aikojen jälkeen vahva ja kypsempi... arvostan itseäni paljon enemmän kuin ennen. Kun raja tulee eteen ei voi muuta - olkoon niin! Nyt joulua kohti! Antakaa itsellenne anteeksi - kaikki. Nollausta ja sitten noustaan uudelleen!
Onko sitten niin,että olette liian vahvoja suhteessa miehiin? Et varmaan ottais epävarmaa miestä itelles,siis et sallis puutteita,koska
olet itse vahva.Samoin mies kiertää kaukaa liian itsenäiset naiset,koska tulee tunne,että mikä se
miehen rooli siinä sit oliskaan.
Pitkään yksin asunut nainen,se osaa tehdä kaikki
kotityötkin a:sta o:hon.Autokorjaukset menee jne.
Olis kiva saada vastine et miten nainen moisen kokee.Rima nousee varmaan aika ylös?
minun idolini:) olet todella urhea!
kaikkea hyvää sinulle ja lapsillesi:)
Seurusteluaikana tuollainen tunteiden näyttäminen ja avoimuus pitäisi tulla esille. Jos sitä ei ole seurustelun aikana.. ei se tule avioliitossakaan. Jos taas se avioliiton aikana häviää on sille mahdollisuus tehdä jotain. Otan kuitenkin kantaa vain siihen miten tärkeä rooli seurustelulla on koska me tiedämme että keskustelu on tärkein asia suhteen kehittämisen ja rakentamisen kannalta. Seurustelun aikana jos toinen ei ole valmis tekemään kaikkensa suhteen eteen voi sen lopettaa jos toinen ei kykene keskustelemaan ilman että siitä koituu suurempaa vahinkoa.
Moi
Olen vasta vähän alle kolmekymppinen miehen jässikkä, mutta silti tarinasi kosketti kovin. tiedän melkein vastaavia tapauksia ystäväpiirissäni. tukena olen yrittänyt olla parhaani mukaan, vaikka se onkin raskasta ja joskus syntyy hiljaisia hetkiä synkkien keskestelujen väliin. ei aina tarvitsekaan osata sanoa mitään, on vain parempi olla hiljaa.
näin olen saanut läheltä kokea kuinka raskasta vastaavassa tilanteessa olo on, hienoa että olet puskenut läpi myrskyisten säiden, tuulen ja viiman, hienoa että olet löytänyt sen - mitä sinulla on.
mitä parhainta joulun alus aikaa sinulle ja perheellesi.
Vain miehessäsi on vikaa. Itsessäsi ei mitään.
Tuleeko mieleesi ettet osannut saada miestäsi puhumaan? Tuliko mieleesi että jotain on vialla sinussa itsessäsi kun sinua petetään?
Niin se on aina. Ei mikään ole niin mustavalkoista että se olisi vain toisen vika. Kannattaa katsella peiliin tovi.
se peiliin katsomisen terapiakin.
Mitäs luulet, miksi hän hakeutui terapiaan? Siellä nimittäin ei ole muita peilejä, ainoastaan hänen omansa. Se peili puhuu ja kommentoi, esittää kiperiä kysymyksiä ja kenen arvelisit siihen vastaavaan?
Miten itse saisit aikuisen miehen puhumaan jos hän on päättänyt olla asiasta puhu-mat-ta. Liikuttelistko hänen huuliaan vai mitä? Kuristaisitko kurkusta ääniä?
Tarkistaisitko onko hänellä kieli tallella? vai..hä?
Asioiden selvittäminen on tahtokysymys, eikä mitään muuta. Mitä itse teit että hän petti sinua? Tai mitä itse teit kun jouduit raiskauksen uhriksi? Niinkö se meni??
käys kattomas kouvvola flikan käntsärii. selittää aika runsaasti heitoonsa. ajatus hyvä ajotus väärä. joku rekinasta opittu lause vissiin.
Et osannut saada toista puhumaan? Aika kova väite. Kerro meille kaikille miten toinen saadaan keskustelemaan, jos hän vain pitää turpansa kiinni ja muhii asioita omassa päässään.
Mä ainakin haluan oppia sen taidon ja kun näyt olevan mestari niin älä pidä vain omana tietonasi.
Pitää katsoa peiliin ennenkuin se suhde kaatuu. Miten raiskaus liittyy siihen että joku pettää? Sinulla taitaa olla nyt vähän outo käsitys parisuhteista yleensä. Raiskaus on sitä, kun joku raiskataan VASTENtahtoisesti. Ja parisuhteeseen menevät yleensä molemmat omasta tahdostaan.
Kyllä, toinen pettää toisen tahtomatta, yleensä. Mutta miksi se toinen menee pettämään? Siksi, ettei se parisuhde riitä. Miksi se ei riitä? Koska toinen ei anna tarpeeksi. Jos toinen antaisi tarpeeksi, ei tarvitsisi pettää?
Minun mieheni ei paljoa puhu. Oikeastaan juuri lainkaan. Mutta se ei haittaa. Silti pitää yrittää. Ja ehdottamasi huulten liikuttelu ja kuristaminen ovat juuri sitä typerää asioiden kärjistämistä. Miten olisi se, että kuuntelee? Kuuntelee tyrkyttämättä omia näkemyksiään? on olemassa toista varten? On vain siinä.. Kukaan ei ole aina hiljaa. Ja usein nuissa puhumattomuusongelmissa on kyse siitä, että toinen ei tunne luottamusta tarpeeksi, että uskaltaisi puhua. Silloin pitää rakentaa se luottamus. Mutta tässä tapauksessa, sen rakentaminen on mahdotonta, kun syyllistetään vain pettävä osapuoli.
Terapia ei ole itsensä peilaamista. Terapia on ulkopuolisen avun hankkimista ongelmaan, jota itse ei syystä tai toisesta pysty käsittelemään. Tässä tapauksessa siis ei ole katsottu paskaakaan peiliin, vaan ainoastaan ruikutetaan sitä että voi voi, minä JOUDUN käymään terapiassa KOSKA kumppanini petti minua. Sitä sinä kutsut peiliin katsomiseksi?`
Minusta peiliin katsominen on sitä, että miettii itse, ihan omilla aivoillaan, että mitä sitä on tullut tehtyä, sanottua, ajateltua. Psykiatrit ja psykologit eivät koskaan hoida kahta terapiapotilasta samasta perheestä, jos suinkin mahdollista. Mikseivät? Siksi, että heidän ensisijainen tehtävänsä on tukea henkilön X itsetuntoa. Joka ei muuten onnistu sillä tavalla, että katsoo peiliin. Usein se itsetunto laskee kun mennään tarpeeksi syvälle itsetutkiskeluun.
Joten mitä jos nyt ajattelet sinäkin seuraavan kerran ennenkuin suusi avaat? vai oletko sinä vain niin idiootti, ettet ymmärrä edes mistä ihmissuhteissa on kysymys?
Hei yöntytär,
palasinpa tänne palstalle pitkästä aikaa, enkä voinut olla vastaamatta viestiisi. En oikein ymmärtänyt viestiäsi enkä mitä ajoit sillä takaa?? Siis mitä se peiliin katsominen sinun mielestäsi tarkoittaa??
Terapiamenetelmiä on hyvin monenlaisia, samoin ihmisten sitoutumista terapiaan. En mitenkään hyväksy teoriaasi, että terapian ainoa tarkoitus olisi pönkittää potilaan itsetuntoa. Terapian tarkoituksetkin ovat niin monitahoisia. Kun menetin kaksi vuotiaan tyttäreni tapaturmaisesti, en hakenut terapialta itsetunnon vahvistusta. Ehkä mitä tarvitsin liittoni kariuduttua eroon.
Voin sinulle kokemuksesta sanoa, että ihmissuhteet eivät ole niin yksinkertaisia kuin ajattelutavoiltasi annat ymmärtää. Ei myöskään pettäminen. Jokainen meistä tällä foorumilla vieraileva ymmärtää vähintään yhtä yksinkertaistettuna sen, mitä yritit kertoa. Olet itse ehkä tällä hetkellä oivaltanut itsetutkiskelun merkityksen, joka sinänsä on hieno ja merkittävä asia, mutta kovin keskeneräisiä ja yksinkertaisia ovat vielä ajatuksesi. Kaikkea hyvää sinulle ja "terapioillesi"
Luin minäkin tämän viestisi ja myös kyynelehdin... Tämä herätti minussa paljon tunteita, vanhoja tapahtumia nousi pintaan, vaikka tilanteeni onkin täysin eri. En ole naimisissa ollut, eikä ole lapsiakaan, mutta silti sattuu minunkin eroni ja samojakin piirteitä oli, kuten; lakaistaan asiat maton alle, ehkäpä ne siitä unohtuvat ja ollaan niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Meidän suhteessamme ei ollut pettämistä, väkivaltaa kylläkin, ja anteeksipyytäjänä jostain syystä aina minä ensimmäisenä, että olin käynyt niinkin ärsyttäväksi, että toisen oli pitänyt lyödä... Mietiskelin tässä miksen osannut olla vihainen, tai mikä vielä parempaa välinpitämätön, ja jättää tyyppiä samantien ensimmäisen väkivaltaisuuden jälkeen... minulle vihanpito oli niin kuluttava ajatus, että halusin aina tehdä sovinnon hinnalla millä hyvänsä... ja se hinta oli se, että otin syyt omille niskoilleni. Kamalalta myös tuntui ajatella, että olisin erehtynyt niin pahasti ihmisestä, ihmistuntemukseni siis täysin surkeaa, että olin valinnut oikeasti kylmän ja julman ihmisen... ajattelin hänen olevan "oikeasti" lempeä, hellä ja hyväsydäminen ja että hänellä oli nyt vain itsellään jotain ongelmia... ymmärsin häntä loputtomasti, hoidin ja hoivasin kuin pientä kiukuttelevaa lasta... jospa hän sitten kertoisi, mikä mieltänsä painaa... mutta koskaan hän ei puhunut. Koskaan ei ongelman ongelmaa selvitetty. Jos kerroin hänelle haluavani jutella, oli se hänen mielestään riidan haastamista, tai että hän ei juuri nyt jaksanut puhua, väsytti, televisiosta tuli tärkeä ohjelma tai muita tärkeitä syitä... Odotin ja odotin... odotin, että voisimme myös olla eron jälkeen ystäviä, sitä tahdoin, koska pelkäsin kuinka hänen ilkeytensä vihamiehenä minua satuttaisikaan. Halusin miellyttää häntä, jottei minuun sattuisi!Olimme hetken ystäviä, kunnes hän löysi uuden ja haukkui minut tyhmäksi ja vittumaiseksi ämmäksi -jälleen kerran...Päätin, etten enää ota häneen sen koomin minkäänlaista yhteyttä. Hetken minulla oli jo hyvä ja vapautunut olo. Nyt hän on pariin otteeseen soitellut, kaipailee ilmeisesti loppuja tavaroitaan, talvi tullut ja luistimet ja jääkiekkomailat kellarista olisivat mukavia... Minua ahdistaa suunnattomasti ajatuskin keskustelusta hänen kanssaan, saati hänen näkemisensä. Olin ajatellut antaa potut pottuina, olla vittumainen ämmä, kuten hän asian ilmaisee ja pitää sekä luuri, että kellarin ovi kiinni. Siivoan kellarin sitten kun minulle joskus sopii ja toimitan tavaransa, jos minulle sopii, niin hänkin teki minulle jatkuvasti. Heitti minut pihalle keskellä yötä, tai häipyi päiviksi kerrottuaan että voin painua helvettiin, tai että olen huora, tai että hän vihaa minua, hakkasi minut... ei vastannut lukuisiin soittoihini tai viesteihini, lähti kavereiden kanssa juhlimaan... Nyt mietin, voinko tehdä hänelle näin, olla NIIN ilkeä, etten anna hänen muutamia tavaroitaan takaisin, en vastaa puheluihin... pelkään vieläkin mitä hän minulle tekisi, pelkään sitä miksi hän minua kutsuisi, pelkään ennen kaikkea sitä kuinka hän saa minut tuntemaan itseni mitättömyydeksi... Kuinka odotankaan sitä päivää, jolloin minulla on vahva olo, jolloin hän ei voi vaikuttaa tunteisiini millään tavalla, kuinka en enää pelkää häntä ja uskallan vihdoin antaa rohkeasti potut pottuina! T:Vittumainen ämmä
Otin avioeron miehestäni, kauan olimme yhdessä melkein 27 vuotta. En sure, en itke, en pukeudu surupukuun. Olenkohan hullu ja tunteeton. Ero oli osaltani helppo paitsi että vitusti töitä, sillä muutin itse pois ja äijä ei laittanut tikkua ristiin ja minä sain jopa hommata avioeropaperit ja viedä ne maistraattiin, jotta pääsisin eroon vaikka yhdessä sovittiin asiasta. Jumalauta hommasi asianajajankin.
Ero oli sopuisa, koska tiedettiin mitä haluttiin eikä lapsia ollut.
Viimeinen piikki oli kun ukko mainitsi käyneensä jonkun yksihuoltajan riemurasiaa höyläämässä.
Hyvä syy lähteä lopullisesti ja hyvä olikin. Tuskin kaipaan mitään entisestä elämästä. Olen omillani, kuten ennenkin, mikään ei ole muuttunut paitsi että rasittava, haiseva ja kuorsaava ukko puuttuu.
Oletteko naiset koskaan miettineet sitä asiaa, että miten ihmeessä, joku roikkuva alushousuinen, hielle haiseva, kuorsaava vetelys kelpaa jollekin toiselle? Ja toinen näkee siinä unelmiensa prinssin? Jos minun exä jollekin kelpaa niin edellinen kyllä hänellä on ollut pohjanoteeraus tai sitte itse ei ole kummonen.
Kiitos kirjoituksesta. Minä olen kokenut aivan saman. Mieheni oli narsistinen liikemies. Arkipäivään kuului pettäminen, ikuiset perjantai-illan baarikierrokset työkavereiden kanssa. Miehen työ tulosvastuullista ja aina matkoilla. Mies ei peitellyt pettämistä. Minut hän määräsi nukkumaan ja elämään toisessa makuuhuoneessa. Joskus mies esitti perheidylliä. Aluksi uskoin että kaikki muuttuu hyväksi. Petyin usein. Käytin myös alkoholia. sain keskenmenon ja tajusin kuinka mieheni on täysin kylmä ihminen jolle on tärkeää muiden ihmisten hyväksikäyttö ja kaiken tuoton maksimointi. Lopuksi en enää rähjännyt vaan muutuin flekmaattiseksi, pelokkaaksi ja lopuksi söin masennuslääkkeitä. Onneksi oma veli totesi että oma sisko ei saa elää turhassa kärsimyksessä ja auttoi minut uuden elämän alkuun.
Minä sain sukulaisten avulla lähdettyä heti ensimmäisen käryn käytyä, mutta tämä ensimmäinen ei ollut miehelleni kuitenkaan ensimmäinen. Sen olen kuullut nyt jälkeen.
Aloittajan pitkämielisyyttä ei voi kuin ihailla. Turha on enää itseäsi syyttää. Olet kuitenkin ottanut vastuun elämästäsi. Teillä on vielä monta hyvää vuotta edessä. Ihan kaikilla.
Tunnen suurta tuskaa erostamme ja siitä, että olisiko miehen salainen suhde pitänyt katsoa läpi sormien. Mies kun ei suostunut eroa hakemaan ja on tehnyt prosessista kaikilta osin mahdollisimman hankalan. Lukiessani näitä juttuja saan voimaa siihen, että muutosta ei olisi tosiaankaan tullut. Vaikka olisin sitä taivaasta pyytänyt.
Voimia kaikille!
kyllä mies voi aina muuttua,tiedän monta miestä ja itsestäkin.Ei kerran pettänyt petä välttämättä
toista kertaa,ei kerran lyönyt lyö aina toista
kertaami.Mieskin voi oppia.
Olet käynyt vaikean vaiheen läpi ,ja kirjoituksestasi henkii selvä toisen ihmisen tarve.Tällä toisella ihmisellä tarkoitan nimenomaan keskustelukumppania ja tämä tietokone on oiva laite siihenkin tarkoitukseen.Elämä alkaa jo sinulle hymyillä ,mutta vielä olet haavoittuvainen ja herkkä kirjoituksestasi sen ymmärrän.Olisi hyvä sanoa mikset lähtenyt aikaisemmin, mutta ei se ole niin helppoa.Suurinpiirtein saman kokeneena .ymmärrän sinua
Aika rankkaa ..
Mut hei pidä kiinni omasta päästä, mielestä ja rakasta yli kaiken itseäsi ja lapsiasi, antaa sielorin mennä vaikka pahalta tuntuu jäädä satamaan kyllä sen paatti kiveen karahtaa ihan varmaan äläkä mieti mitään kosto meininkiä aloittamalla uutta suhdetta heti tai lämmintä kainaloa. Funaa vähän aikaa kattele ympärille haistele elämä on ihan oikeesti nastaa ainakin kolmasosan elämästä ehkä vähän ennemmänkin. Muista että äitiä etsiviä poikia on paljon joista suurin osa kulkee paskat housuissa ja haluaa vaan jonkun pesemään pyykkinsä(sen likaisen)ja paskahousuja riittää.....
http://www.laki24.fi/perhe_perintoasiat-avioero.html
..että olet jaksanut päästä kyseisen asian yli.
Varmaan on ollut todella vaikeaa teillä (sinulla ja lapsilla) mutta sinulla on ollut kykyä ja sisua myöntää tosiasiat ja tarttua itseäsi niskasta kiinni.
Uskon vakaasti että tulet pärjäämään nyt ja aina koska olet moisestakin liitosta selvinnyt.
Ja varmaankin jossain on se juuri oikea ihminen sinulla joka tulee vastaan kun vähiten odottaa eikä etsi ollenkaan :)
Voimia jatkossakin ja muista aina että menee sitten kuinka huonosti tahansa niin aina elämällä on jotain iloistakin tarjottavaa :)
..joka koskee keskustelua mihin tämä on palstalla suuntautunut...eli "naiset vs miehet".
Eihän se nyt voi olla niin että aikuiset miehet ja naiset voivat puhua vastakkainasettelusta malliin "aina miehet kärsii tai aina naiset kärsii"...
Avioliitto on kahden aikuisen ihmisen keskinäinen sopimus ja mikäli sellainen sopimus solmitaan on sanomattakin selvää että siinä noudatetaan pelisääntöjä sukupuoleen katsomatta.
Ok voidaan sanoa että täällä kirjoitellaan suurinpiirtein kolmeen eri malliin asioista.
1. Kyllä ne akat jaksaa valittaa ja vaatia
2. Me naiset saamme kärsiä koska miehet ovat sikoja tai lapsia ja vastuuttomiakin vielä
3. Molemmissa on vikaa
Mikä noista nyt sitten on oikein? En osaa sanoa mutta olemme vaimoni kanssa olleet nyt naimisissa 10 vuotta ja asuneet yhdessä 15 vuotta lapsiakin on siunaantunut kolme.
Muista en tiedä mutta olemme päässeet yli noista kysymyksistä missä analysoidaan sitä kuka on syyssä koska on mies tai nainen.. nykyään kun me riitelemme tai vihoittelemme toisillemme emme mieti enää "jumalauta kun toi akka nalkuttaa" tai "saatana että te miehet olette lapsellisia sikoja"..
Kyllä meillä riisat johtuvat hyvin usein ihan arkipäiväisistä asioista jotka alkavat hyvinkin pienistä ja paisuvat ihan liian isoiksi.
Suurin kynnys aloittaa rauhanneuvottelut onkin usein se että tulee mietittyä kuinka kehtaa pyytää toiselta anteeksi koska on tullut käyttäydyttyä aika helkkarin idioottimaisesti ja kun sitten rohkaisee mielensä ja pyytää anteeksi niin selviää että toinen miettii ihan samanlaisia.
Eli meidän liitossa sekä mies että nainen osaa käyttäytyä typerästi.
Ok tosin emme ole pettäneet/lyöneet toisiamme eli ongelmamme ovat hieman eri luokkaa kuin useimpien teidän (onneksi) ja myönnettäköön että on se vaan kiva sitten loppupäivä hymyillä ja pusutella vaimon kanssa kuin pahaiset teinit (mutta se on oikeasti hauskaa :))
Eli pointtini on seuraava.. Miehessä on varmasti vikaa jos tulee avioero ja naisessa on varmasti vikaa jos tulee avioero tai sitten ei eli nainen voi olla täysin syytön tai mies voi olla täysin syytön. Mutta edustat nyt sitten kumpaa sukupuolta tahansa niin varmaa on että koet vääryyttä jos joudut avioeroon.
No jos joku joutuu avioliittoon joka on väkivaltainen niin silloin pitää lähteä ja heti. Eikä pidä enää elätellä toiveita "kyllä se nyt paranee ja ei lyö enää". Yksi lyönti ja koko suhde on ohi... silloin ihminen saa aina pelätä koska se lyö taas ja siihen ei auta mitkään "en lyö enää ryhmät"....
Mutta asia ei olekkaan niin yksinkertainen. Katsokaas kaikilla ei ole paikkaa minne mennä... kaikilla ei ole ystävää joka tukee....
kaikilla ei ole rohkeutta murtaa kahleitaan...
ja mikä tärkeintä heitä tulee ymmärtää ja auttaa jos vaan ikinään pystyy.
Eli lopettakaa yleistäminen "naiset on pahoja" "miehet on sikoja" koska kaikkihan me ollaan mitä ollaan...
Onnea ja menestystä kaikille suhteissanne ja avioliitoissanne... Muistakaa myös että ihminen ei ole koskaan liian vanha sanomaan puolisolleen "Minä rakastan sinua" ja uskokaa pois kun vaimonne tai miehenne sillä hetkellä katsoo sinua hymyillen kun lausut tuon lyhyen lauseen niin se korvaa kaikki murheet ja vaivat mitä liitoissanne on ollut :)
Luin moneen kertaan kirjoittamasi viestin ja se teki vaikutuksen, siksi halusin kirjoittaa Sinulle tämän : vaikutat harvinaisen viisaalta naiselta.Olet pohtinut asioita ja jokaisen kannalta, syyttelemättä ja ymmärtäen. Ota vastaan vilpitön ihailuni tavasta jolla esitit asian. Olen vakuuttunut siitä, että tulet elämään (todennäköisesti jo elät )harvinaisen onnellisen ja rakkaudentäytteisen elämän. Sillä olet taistelija- lempein ja viisain keinoin! KAIKKEA PARASTA SINULLE!!!!
Kiitos Jaana kannustavasta viestistäsi.
Minun onni on ollut löytää "viisas" terapeutti, joka ei ole tyrkyttänyt minulle hyviä neuvoja vaan esittänyt minulle hyviä kysymyksiä. Ei ole helppoa tunnistaa ja tunnustaa oma keskeneräisyytensä, mutta se on vapauttanut minut katkeruudelta ja siltä tunteelta, että elämä on valunut hukkaan. Ja kuinka se olisi voinutkaan, onhan minulla kaksi ihanaa lasta!
Kaikki me toivomme hyvää ja rakkaudentäyttämää elämää, ja kaikesta huolimatta minäkin jaksan siihen vielä uskoa. Kunhan vain vapaudun näistä menneisyyden "munankuorista" ja lakkaan raahaamasta niitä perässäni, kaikki on mahdollista!
Kaikkea hyvää myös sinulle ja rauhallista joulun odotusta!
Tälläinen maalaistollo kirjoittaa kaikilla kielioppivirheilläkin.
Tälläinen miestyyppi pystyy kyllä rakastumaan, mutta ei rakastamaan. Ensihuuma kun haihtuu, on taas löydettävä uusi kohde valloitettavaksi.
Hänen nykyinenkin, on jo tuleva exä. Ei ne suhteet monia vuosia kestä. Ihme, kun teidän kesti niinkin kauan.
Saattaa olla, kun hän aikansa kiertelee uusia valloituksi, niin alkaisi vanha suola janottamaan. Tavat eivät kyllä muuttuisi miksikään, vaan uusi helvetti alkaisi hetken kuluttua. Mihinkäs se kettu turkistaan pääsisi.
Ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan noin kovia.
Itse sain vaimoni kiinni n.1,5 vuotta kestäneestä
seksisuhteesta työkaveriinsa.
Maailmani romahti totaalisesti sen jälkeen, mutta
kun luin tarinasi niin huomaan että paljon
pahemminkin olisi voinut olla.
Jaksamista ja elämäniloa Sinulle ja lapsillesi.
kun parisuteeseen menee.
Minä en ole koskaan pilvilinnoja rakennellu. Siks kai en oo pettynytkään. Pitää muistaa: ihminen on hauras arvaamaton olento. Läheisessä suhteessa kakki ominaisuudet tulee näkyviin.
Tunne on jotenki järjellä hallitsematon asia. Siksi kai ihmiset kokeevat katkeria pettymyksiä.
Kun vielä viina tulee kuvioihin mukaan, asiat ovat umpisolmussa.
- Se hyvä, että olet selviytynyt ja lapsillasi on koti, missä ei riidellä.
Tällaista tulee mieleen,,,tsemppiä Sinulle voimakas nainen...
Ex miehesi selkeästikin vetää perässään menneisyyden kelkkaa joka tuhoaa kaikki mihin hän sitten ryhtyykin.
Tuon kelkan kyydistään pudottaminen tarvitsee mielen täydellistä nöyrtymistä ja vajavaisuutensa kanssaihmisilleen tunnustamista.
Sinä kykenit siihen mutta hän ei. Zemppiä vaan sinulle ja lapsillesi.
sinunlaisia vammaisia tää maa täynnä, ja 100 varmasti ikävä kyllä teit lapsistasi kaltaisiasi. VOI PERKELE!