Mies ei halua naimisiin "perinnön" takia

Olen hirvittävän rakastunut avopuolisooni. Olen muutaman kerran "vitsaillut" kihloihin ja/tai naimisiinmenostakin, mutta mies vain toteaa, ettei ole naimisiinmenevää sorttia. En tietysti tahdo pakottaa häntä naimisiin, sillä toimii se suhde avoliittonakin, mutta ihmettelen vain, MIKSI sitten EI voitaisi avioitua, sillä eihän se suhde siitä miksikään muutu. Taannoin hän sitten kysyi, mitä järkeä naimisiinmenossa ylipäätään olisi, jos se ei kerran muuta suhdetta mihinkään. Totesin hieman harmillisesti ensitöikseni, että "esimerkiksi perintöasiat olisi yksinkertaisempia". Mieheni on kovin sukukeskeinen tapaus, itse taas en tunne omia sukulaisiani. Hänen sukulaisensa ovat häntä köyhempiä ja kärttävät hänen omaisuuttaan, minusta he eivät pidä, koska olen "kummallinen autisti".

Tästä kumppanini veti sitten johtopäätöksen, että haluan naimisiin vain "periäkseni" hänet (wtf? Olenhan luopunut kaikista suurista haaveista elämässäni hänen takiaan, asun jopa paikassa, jota vihaan, sillä haluan olla HÄNEN kanssaan). Hän alkoi sitten kinata, että kyllä hänen sukulaisilleen kuuluu osuus hänen rahoistaan ja/tai muusta omaisuudestaan.

Niin? Eihän kukaan ole sitä osuutta ottamassakaan pois. Naimisiinmenolla ei ollut mitään tekemistä sukulaisten lakiosuuden perimisessä, enkä ole koskaan pyytänyt häneltä rahaa omiin ostoksiini tai sijoituksiini. Meillä on erilliset tilit ja kummatkin saavat ostella itselleen mitä tykkäävät, vain asumis- ja elämiskulut (ruoka, sähkö, netti jne.) jaetaan tasan kummankin tuloista.

Mutta mies haluaa vain, etten "hävitä" hänen rahojaan ties minne, vaan että hän saa jakaa ne valitsemilleen sukulaisilleen. Ja tästä syystä emme siis voi mennä naimisiin, etten taatusti pääse käsiksi siihen omaisuuteen sitten hänen kuolemansa jälkeen (siis jos hän sattuu kuolemaan ennen minua), sillä hän pelkää, että pitäisi "hänen rahansa" itse, sen sijaan että antaisin niitä hänen sukulaisilleen.

Sikäli kuin taas itse kuolen ennen kumppaniani, minulle olisi itsestäänselvä asia, että hän saisi mahdollisen omaisuuteni. Jos haluaisin lohkoa siitä jonkin osan jollekulle muulle, senhän voisin tehdä, mutta kyllä puolisoni olisi etusijalla, ja näin ajattelen myös avoliitoista (joissa perimys ei tietysti automaattisesti napsahda avokin haltuun).

Ajattelin vain, että parisuhteessa nyt väistämättä isketään MOLEMMAT rahaa siihen yhteiseen elämään (asuntoon esimerkiksi, remontit yms.), jolloin olisi ihan kiva, että mahdollisen kuolemantapauksen jälkeen saisin jäädä silti asumaan ko. asuntoon TAI myydä sen ITSE. Ei niin, että joku kaukainen verisukulainen tulee jostain ja heittää minut pois omasta kodistani siksi, etten ole alunperin OSTANUT sitä, vaan muuttanut sinne miehen luokse. Se ei silti tarkoita, etten olisi nähnyt rahallista vaivaa asunnon eteen. Esim. näitä asioita naimisiinmeno ja juridiset oikeudet helpottaisivat.

Nyt mieheni luulee, että tahdon naimisiin vain "periäkseni paljon rahaa", vaikkei hänellä edes ole mitään valtavia omaisuuksia. Käytännönasioista on kai hyvä keskustella, vaikkei yhdessäolo niille perustukaan?
52678
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 52

Vanhimmat

Mitä jos järjestäisitte ammattilaisen (asianajaja kai se olisi?) kanssa tuon asumisasian oikeudenmukaiseksi?

Äänestä

Moikka,
monet miehet eivät arvosta avioliitoa samalla tavoin kuin naiset, eivätkä tule sitä edes ajatelleeksi paitsi jos "nainen käy päälle". Tavallaan ajatus, että jos kaikki on jo hyvin, niin mitäpä sitä muuttamaan. Ajatus, että joku olisi kanssani rahan tähden, pistää ajattelemaan koko juttua uudelleen - iskee epäilys, suuttumus...
Miksi muutoin ajattelet jo suhteen mahdollista loppua (kuolema/ero/sairaus)? Rakastunut ihminen on yleensä siinä onnellisessa asemassa, jotta pystyy elämään tätä hetkeä, ei menneessä eikä tulevassa. Jos et ole varma tulevaisuudestasi tämän miehen kanssa, niin kokeilette ensin vaikka vuokralla jossakin ja katsotte miten sujuu...luottamuksen ja suhteen edetessä voitte rauhassa suunnitella avioliittoa yms. Pääasia on, että molemmat ovat halukkaita ja valmiita ottamaan vastuun toisesta ihmisestä, raha-asiat hoituvat siinä luonnollisesti ja kyselemättä.

Äänestä
  • "Miksi muutoin ajattelet jo suhteen mahdollista loppua (kuolema/ero/sairaus)?" << Olen autistinkirjolainen, jolla on aina pyörinyt tunnepuolen lisäksi päässä myös käytännönpuoli, se "kokonaisuus". Enkä ihan mikään nuori tyttönenkään enää. :D (Jossei nyt vanhakaan, mutta kuitenkin.)

    "okeilette ensin vaikka vuokralla jossakin ja katsotte miten sujuu.." << tämä olisikin mukava järjestely! Yhdessä ollaan siis oltu jo kauan, mutta suhteen alettua muutin siis tämän mieheni omistamaan asuntoon. Olin aina sitä mieltä, että on helpompi aloittaa yhdessä asuminen "puhtaasta asunnosta", eli että se on molemmille uusi koti ja molemmat sitoutuvat siihen samalla tavalla (tyyliin kumpikin maksaa 5/5 vuokraa/lainanlyhennystä). Nyt tuo on saanut päähänsä, etten saa laittaa rahaa asuntoon, jottei sen "perimisoikeus" jää minulle. (Häh? Ainahan suhteessa molemmat laittavat rahaa yhteiseen kotiin?)

    AP

    Äänestä

  • Misunderstood kirjoitti:

    "Miksi muutoin ajattelet jo suhteen mahdollista loppua (kuolema/ero/sairaus)?" << Olen autistinkirjolainen, jolla on aina pyörinyt tunnepuolen lisäksi päässä myös käytännönpuoli, se "kokonaisuus". Enkä ihan mikään nuori tyttönenkään enää. :D (Jossei nyt vanhakaan, mutta kuitenkin.)

    "okeilette ensin vaikka vuokralla jossakin ja katsotte miten sujuu.." << tämä olisikin mukava järjestely! Yhdessä ollaan siis oltu jo kauan, mutta suhteen alettua muutin siis tämän mieheni omistamaan asuntoon. Olin aina sitä mieltä, että on helpompi aloittaa yhdessä asuminen "puhtaasta asunnosta", eli että se on molemmille uusi koti ja molemmat sitoutuvat siihen samalla tavalla (tyyliin kumpikin maksaa 5/5 vuokraa/lainanlyhennystä). Nyt tuo on saanut päähänsä, etten saa laittaa rahaa asuntoon, jottei sen "perimisoikeus" jää minulle. (Häh? Ainahan suhteessa molemmat laittavat rahaa yhteiseen kotiin?)

    AP

    "Nyt tuo on saanut päähänsä, etten saa laittaa rahaa asuntoon, jottei sen "perimisoikeus" jää minulle."
    Taitaa olla melko yksipuolisesta rakkaudesta kyse. Mies ei ilmiselvästi kovin paljon sinua rakasta.

    Äänestä

Ihan vaan vinkkinä että lakiosaoikeutta ei ole muilla kuin rintaperillisillä, eli kuolleen lapsilla. Että ei ne serkunkumminkaimat mitään lakiosaa saa... Jos pari on naimisissa eikä heillä ole lapsia, puoliso perii kaiken. Vasta lesken kuollessa tämän ensiksi kuolleen jäämistöosuus periytyy takaisin hänen suvulleen.

Äänestä
  • Ja lapseton aviopari voi tehdä vielä erillisen testamentin kelle menee omaisuus kun molemmilta aika jättää.

    Äänestä

Ei tuossa ongelmaa ole. Mies tekee testamentin jossa määrää kenelle omaisuus kuuluu teidän yhteisen elämän loputtua tai kuoleman jälkeen. Aina sopimukset on viisasta laittaa paperille, että on olemassa todiste. Se käy myös vuokran maksamiseen. Hyvin yksinkertaista, et saa pesästä mitään jos mies niin haluaa. Jos perintö lienee ainoa syy että hän ei halua naimisiin mennä. Muista syistä voit ottaa selvää. Asiat aina hoituu toivomallanne tavalla jos niin haluatte.

Äänestä
  • Jep, avioehto sopisi minulle. Molemmille omat perimyksensä (vanhemmilta, jos jää mitään) ja molemmat saisivat pitää omat osansa. Sikäli kuin toinen kuolisi, leski saisi kyllä puolisonsa omaisuuden (avokki testamentilla, aviokki ilman muuta) ja kun leskikin kuolisi, tapelkoon ne sukulaiset sitten jäämistöstä, sikäli kuin sellaista edes on.

    Mutten ymmärrä, mistä tämä vohkaaminen että yritän muka naimisiin vain periäkseni hänen "omaisuutensa" on tullut, kun hän vallan hyvin tietää, että olen avioehdon kannalla, ollut jo silloin kun on keskusteltu avioliitosta instituutiona (ilman että on puhuttu mitään OMASTA naimisiinmenosta tai- menemättömyydestä).

    Äänestä

Eli avioehto sekä testamentti peliin vain! Niin minäkin teen koska olen miestäni varakkaampi.

Äänestä

No kaikki nuo mainitsemasi asiat hoituvat testamentilla. Olette sitten naimisissa tai avoliitossa, niin voitte testamentilla varmistaa, että esimerkiksi omaisuus menee kuolemanne jälkeen sinne minne haluatte.

Jos sitten miettii muita juttuja, niin avioliiton myötä aviopuolisosta tule lähiomainen. Eli jos toinen sairastuu, eikä itse pysty esimerkiksi päättämään hoidostaan yms, niin lähiomainen on se, joka tekee puolison puolesta ne päätöksen. (Mihin ja koska laitoshoitoon, koska hengityskoneen tulppa vedetään irti, tehdäänkö leikkaus vai ei...) Jos olette vain avoliitossa, ei ole mitään sanavaltaa mihinkään, ei edes tiedonsaantioikeutta. Mutta haluatteko te molemmat olla toistenne lähiomaisia? Jos mies ei halua, niin ei hänen kanssa kannata naimisiin mennäkään.

Tulee sellainen olo, että sinä et ole miehelle se ensisijaisen tärkein läheinen. Miksi haluaisit sellaisen ihmisen kanssa naimisiin? Muista arvostaa itseäsi enemmän.

Sen ymmärrän, ettei naimisiin mennä hetkessä, ja jotkut haluavat rauhassa miettiä, että uskaltaako luottaa siihen, joka rinnalla on. Esimerkiksi omat huonot kokemukset elämässä tekevät varovaiseksi. Kuinka pitkään olette olleet avoliitossa? Jos takana on jo 10 vuotta yhteistä eloa, niin miehesi asennoituminen tulee tuskin koskaan muuttumaan.

Me avopuolisoni kanssa päätimme jo yhteen muuttaessa, että vihille mennään vasta vuosien päästä. Itseasiassa sovimme, että aikaisintaan kun yhteistä eloa on takana 6 vuotta. Nyt olemme eläneet yhdessä 8 vuotta, ja naimisiin menemme kesällä. Meille tulee avioehto, joka on voimassa eron tullessa. Kuoleman sattuessa avioehto ei ole voimassa. Meillä on molemmilla lapsia aiemmista liitoista, jotka perivät oman lakiosuutensa. Loput perinnöstä he perivät vasta sitten, kun molemmat olemme kuolleet. Muut sukulaiset eivät peri meiltä koskaan mitään.

Äänestä

Meilläkin vähän samaan malliin, tosin ei olla menossa vihille (ainakaan ei olla puhuttu moisesta). Eikä oikein tee mieli puhuakaan, sillä tuntuu, että puoliskolle on sisarukset ja niiden mukulat tärkeämpiä kuin minä, sillä niiden edut menevät yleensä minun etujeni edelle: hän haluaa tulevaisuudessa omaisuutensa näiden sisarusten ja/tai niiden muksujen haltuun (minä en saa mitään), huolimatta siitä, että kyllä minäkin sitä YHTEISTÄ omaisuutta kerrytän hänelle. Mutta miten erotella se seinistä? Hän vain hokee ja hokee, että kämppä on hänen, hän on sen ostanut ja laittanut (niin, ihan kuin minä en olisi laittanut myös, sen jälkeen kun sinne muutin, tosin eihän siellä saa iskeä tauluakaan seinään ilman lupaa), ja koska hän on ostanut kämpän ja rempannut sitä sisarustensa kanssa, sisaruksilla on oikeus saada se. Tämä on ihan fine, en minä sitä haluakaan pitää, mutta olisi reilua miettiä, että minäkin tarvitsen jostain rahaa, jolla sitten ostan oman kämpän, kun (kuoleman jälkeen) puolison sisarukset tai niiden lapset vie "meidän" kämpän. Normaalistihan ihminen sijoittaa asuntoonsa rahaa, jonka saa jossain määrin takaisin myydessään asunnon -> voi ostaa uuden.

Ennen kuin tällaiset asiat tulivat esille, olin itse ajatellut, että minun kuollessani oma varallisuuteni (mikä.... :DD) menisi tietysti kumppanilleni. Ja nyt kun asiat ovat vuosien mittaan tulleet esille, molemmat tietävät toistensa kannan, kumppani vain tykkää, että "njoo, voit sie mulle siun rahat lahjottaa, ellet muille haluu testamentata." vaikkei ole kyllä itse jättämässä mitään omistaan minulle. En ole viitsinyt kertoa, että olen muuttanut mieleni, testamenttaan rahani ennemmin vaikka puutteenalaisille, kuin tyypille, joka ottaa ne vastaan muttei ole valmis antamaan mitään henkilölle, jonka kanssa jakaa elämäänsä kaiken aikaa. Sikäli sääli, sillä suhde toimii muilta osin hyvin, mutta tämä mahdollinen perintöjuttu hieman hiertää ainakin minua.

Äänestä
  • Miten jaksat olla noin itsekeskeisen ihmisen kanssa? Minä en panostaisi mihinkään yhteiseen kun ei sitten mitään yhteistä näytä olevan.
    Kannattaa sen testamentin laatia hyvissä ajoin, ikinä et voi tietää milloin oma aikasi on täynnä. Se voi tulla hyvinkin äkkiä.

    Äänestä

  • ihmetouhua kirjoitti:

    Miten jaksat olla noin itsekeskeisen ihmisen kanssa? Minä en panostaisi mihinkään yhteiseen kun ei sitten mitään yhteistä näytä olevan.
    Kannattaa sen testamentin laatia hyvissä ajoin, ikinä et voi tietää milloin oma aikasi on täynnä. Se voi tulla hyvinkin äkkiä.

    Joskus niihin seiniin vaan sijoittaa rahaa ENNEN, kuin tajuaa, ettei se toinen aio sitä "takaisin maksaa". Minulle ollut itsestäänselvää aina, että parisuhteessa MOLEMMAT panostavat asuntoon/elämiseen, eikä sitä lopputulemaa jaotella vain toisen sukulaisille sen mukaan, kumpi näistä tyypeistä on laittanut "muutaman euron enemmän" yhteiseen elämään.

    Mutta no meitä on monenlaisia, jotkut ihmiset on vähän hankalia.

    Äänestä

Minun mieheni antaa mieluummin 70€ kummilapselle (4-v........) synttärilahjaksi, kuin maksaa yli 20€ arvosta synttärilahjaa minulle. Tässä on mielestäni pieni ongelma, enkä halua edes ajatella, mitä se sitten sanoisi, jos alkaisin jotain perintöosuuksia utelemaan....... Aikalailla joskus hermostui, kun kysyi, mitä haluan synttäreiksi, sanoin että vaikka koruja tms. myös joku teatteri/ravintola/viihdejuttu olisi käynyt. Mies sitten siihen, että minun pitää valita ja kertoa, niin hän osaa ostaa sen. Kun kysyin, mikä on max. hintakatto tälle asialle, mitä haluan, se sanoi että "nooo joku 20-30€?" Tulin lipsauttaneeksi "Aika vähän" (koska siis tiesin, että antaa niille kummilapsille aina joku 70-100€ synttäreilä, nimppareilla, jouluna yms. lahjoina, eikä lapset oo iältään ku jotai 4-7 kaikki, eli eivät ees tajuu vielä mitää rahasta ja silleen), ja äijä veti hirveen kilarin tosta. Siitä suuttu vielä lisää, kun perustelin, että antaahan se niille lapsilleki paljon enempi rahaa, vaikka niille ny riittäis tyyliin karkkipussi. Ei tsiisus kun itse loukkaannuin tuosta. Sain feikkihopeoidun purkka-automaattikaulakorun, joka sitä paitsi aiheutti jäätävän ihottuman.

Äänestä
  • Itsepähän olet tuossa suhteessa... Ei minunkaan mies rahalla leveile, enkä saa kalliita lahjoja. Mutta ei hän sitä jakele muillekaan. Minä ja meidän perheen lapset olemme kuitenkin etusijalla.

    Äänestä

  • Ei vittu minkälaisen taukin kanssa olet...noooo 20-30 euroa :D :D

    Äänestä

  • iuetgfyu kirjoitti:

    Itsepähän olet tuossa suhteessa... Ei minunkaan mies rahalla leveile, enkä saa kalliita lahjoja. Mutta ei hän sitä jakele muillekaan. Minä ja meidän perheen lapset olemme kuitenkin etusijalla.

    Jep, itsepähän olen. :D En oo rahan perään silleen, mulle ny ihan sama vaikka sitä ei olis ollenkaan sillä toisella osapuolella, mutta se kyl vähä kyrsii ku niille MUIDEN MUKSUILLE jakelee sitä PALJON, mutta meikäläiselle sitte iha jotai pikkusummia.

    Ei sillä, pikkusumma olis ok muuten, mutta ei ne lapsetkaa sitte tarttis. Olis vttu ees sen OMIA lapsia eikä jonku kaverin. :DDDDD (tosin en site itekä osta miehelle synttärilahjoja, kun on nii nihee ostaan niitä mullekaan).

    Äänestä

Eikö ap ole vielä keksinyt muuta syytä naimisiinmenolle kuin perintö? Aika heikosti menee, varsinkin jos se perintökin nyt on pannassa ja mies haluaa antaa omaisuutensa muualle. Tulee kyllä ekana mieleen että ei se mies halua naimisiin ollenkaan. Miksi jahkaat tuollaisen miehen kanssa?

Voisin listata tähän omia syitäni siihen, miksi haluan joskus naimisiin (olen 29-v nainen).
- Mielestäni avioliitto tarkoittaa sitä, että ollaan lupauduttu toisen elinaikaiseksi kumppaniksi. Toki tällainen kumppani voi olla ilman avioliittoakin, mutta naimisiinmeno on se "piste iin päälle", missä puolisot voivat ottaa yhteisen nimen ja olla virallisesti samaa perhettä.
- Avioliitossa kumppanilla on elatusvelvollisuus, eli toista pitää auttaa jos hänellä on taloudellisia vaikeuksia.
- Kuolintapauksessa puoliso saa leskeneläkettä ja hänellä on lesken asumissuoja omaan kotiinsa ja sen irtaimistoon. Joissain tapauksissa myös tämä perintöoikeuskin.
- Aviopuoliso on myös toisen lähiomainen, eli hän saa tietoja puolisostaan jos hänelle on käynyt jotain ja saa päättää toisen hoidosta jos hän ei itse siihen kykene.
- Aviopuolison ei tarvitse todistaa puolisoaan vastaan oikeudessa.
- Jos tulee yhteisiä lapsia, niitä ei tarvitse käydä erikseen tunnustamassa yms.
- Useat verotusedut joita annetaan vain aviopuolisoille

Äänestä
  • Olen AP, joten;

    listasit samoja syitä, kuin itselläni. Jotenkin vaan tuli siinä tilanteessa ENSIMMÄISENÄ sanottua se perimysasia, koska nämä vuorovaikutustilanteet eivät ole vahvin puoleni (autistimautisti kun olen). En aina osaa oikein... miten sen sanoisi? Katsoa oikeaa paikkaa ja aikaa asioille.

    Joka tapauksessa, sikäli kuin olemme suhteessa kauan olleet, olen useasti osoittanut / ainakin yrittänyt osoittaa ja jos ei ole onnistunut niin yksinkertaisesti _kertonut_ miten tärkeä ihminen mieheni on minulle. Ollaan kyllä luvattu olla yhdessä aina, mutta jos alan puhua vaikkapa sormusten ostosta, nousee seinä pystyyn, hirvittävä vastareaktio: "nokun sitten pitäisi kertoa kaikille...." tai ehkä paras oli joskus: "Jos pidät sormusta nimettömässä, joku voi luulla, että me ollaan kihloissa."

    Voi kyseessä olla siis todella sitoutumiskammoinen mieskin, mutta kun OMASTA MIELESTÄNI naimisiinmeno ei muuta suhteen laatua, vaan tuo pelkästään juridisia oikeuksia ja lisäulottuvuuksia suhteeseen. Eli, jos ollaan muutenkin aikeissa pysyä loppuelämä yhdessä, miksei virallistaa sitä niin, että "kaikki" saisivat tietää? Tällä myös tehtäisiin selväksi se, että ihan todella oikeasti haluan sitoutua tähän kyseiseen ihmiseen, myös "huonoina" päivinä. Mielestäni kosinta on osoitus "tosirakkaudesta".. Ja jos perimysasiat häiritsevät ("olet kanssani vain perinnön toivossa!!!"), niin avioehto on keksitty. Olen sen kannalla muutoinkin, sillä se helpottaa myös mahdollisia erotilanteita (tarkoitus ei ole erota, mutta realiteetit on otettava huomioon. Ero on AINA mahdollinen, vaikkei sitä toivoisi).

    Äänestä

  • Veroetuja en ole vielä nähnyt vaikka aviossa olen ollut kohta 14 vuotta. Lapsiperheille sen sijaan annetaan verohelpotusta, mun tietääkseni.

    Äänestä

  • Ne veroedut tulee sitten siinä tapauksessa jos toinen kuolee... nim. perintö ja henkivakuutus.

    Äänestä

  • hitostiveroja kirjoitti:

    Veroetuja en ole vielä nähnyt vaikka aviossa olen ollut kohta 14 vuotta. Lapsiperheille sen sijaan annetaan verohelpotusta, mun tietääkseni.

    Näin on. Asuntolainan korotkin sai vain toinen verovähennyksiin, kun taas avopareille se etu oli kaksinkertainen, kummankin saadessa ne omiin vähennyksiinsä. Silloin elettiin 90-lukua. En tiedä onko asia muuttunut sen jälkeen jotenkin.

    Äänestä

On se vaan kivaa, kun sain jo ennakkoa tulevasta mahtiperinnöstä. Nyt voi vähän juhlia illalla. Liidelistä hyvää Jahti makkaraa pötkö. Ehkäpä yksi tai kaksi patukkaa...

Äänestä

Miksi sä itse haluat naimisiin? Mikä on se todellinen syy? Avoliitossahan nuo perimisasiat hoituu kaikista helpoiten. Molemmilla on omat omaisuudet ja kumpikaan ei peri niitä vaan perintö siirtyy lapsille tai sisaruksille. Helppoa.

Äänestä
  • Jotkut sattuu tykkäämään puolisostaan niin paljon, että haluaa sitoutua häneen. :D
    Enkä mie ainaka haluis, että miun puoliso joutuu veneen alle asuun minun kuoleman jälkeen, vaikka minul ois ollu rahaa antaa sille ku roskaa, mutta "oho ku miun sisarukset veiki kaiken, sorry!". :DDDDDD

    T. naimisissa

    Äänestä

No aika ikävästi mies vastasi:/. Huomaa, että olet korvia myöten rakastunut - muutoin tuo vastaus olisi varmaan aiheuttanut vuosisadan riidan.

Mutta mieheni kertoi avioiduttuamme syyksi myöhäiselle kosinnallensa sen, että olin joskus perustellut naimisiinmenoa taloudellisin perustein.Hänelle oli kuulemma tullut olo, etten rakasta häntä, vaan haluan naimisiin kylmistä ja laskelmoiduista syistä. Huokaus. Onneksi pääsin kertomaan, ettei näin ole, vaan tärkein syy oli se, että saisin postiluukkuumme yhteisen nimen ja mennä naimisiin rakastamani miehen kanssa loppuiäkseni.

Äänestä
  • Tässäkin yksi joka halusi yhteisen nimen (oma sukunimeni on aiheuttanut vain haittaa, enkä pidä siitä muutenkaan), koska sitten oltaisiin enemmän niinkuin "samaa porukkaa". Lisäksi olisimme sitoutuneita toisiimme aivan täysin: avoliitto ok, mutta perustuu hyvin pitkälti siihen, että ollaan yhdessä niin kauan kuin se on "kivaa". Sitten kun ei olekaan niin kivaa - ne suhteeseen mahtuvat huonommat jaksot - niin on tosi helppo kävellä pois siitä suhteesta. Avioliitostakin tietty voi erota ja "kävellä pois", mutta se on monimutkaisempi prosessi kaikkine oman nimensä takaisin hankkimisineen ym. Lisäksi olisimme toistemme lähiomaiset, joille ilmoitetaan heti jos toiselle on sattunut jotain, ja päättäisimme toistemme hoidosta jos tarpeen, sen sijaan että siitä päättäisivät jotkut sukulaiset, jotka eivät tiedä asioista mitään. Esim. jotain "hoitotahto" juttuja harvemmin keskustelaan kahvipöydässä sukulaisten kanssa, mutta kotona puolison kanssa niitä tulee ehkä puhuttuakin. Ja sitten vielä ne taloudelliset ja perimissyyt.

    Suhteen alussa se oli vielä sitä mieltä, ettei naimisiinmeno poissuljettu juttu ole. Nyt kun ollaan seurusteltu pari vuotta, se on sitä mieltä, ettei ikinä halua naimisiin. <3

    Unhappy. :(

    Äänestä

"Ei mennä naimisiin ei nyt ei koskaan eikö niin ei tehdä tästä vaikeaa"

Silti olisi kyllä ihan hyvä, että laittaisitte paperille avioehdon ja mahdollisen testamentin etenkin kun teillä ei ilmeisesti ole lapsia.

Äänestä
  • Jep, ei lapsia, eikä mitä todennäköisimmin tulekaan (en pidä niistä, niillä olisi edessä hyvin kurja tulevaisuus ja ikäkin tulee vastaan).

    Mies sanonut kyllä, että asiathan olisivat ihan selviä, jos olisi oma perillinen. Lapselle siis haluaisi jättää kaiken, mutta minulle ei. Hänellä ei ole lapsia aiemmasta elämästäänkään, eikä minullakaan.

    Mutta koska hän ei halua naimisiin (ainakaan minun kanssani), haluaisin hänen ainakin kirjoittavan sitten aikanaan testamentin, jossa voi jaella omaisuutensa, sikäli kuin sitä edes on siinä vaiheessa, minun ja sukulaistensa kesken. Sillä kyllä minä nyt JOTAIN haluan, koska uhraan suuren osan elämästäni tähän suhteeseen ja tälle ihmiselle, laitan rahaa yhteiseen kotiin ja elämiseen ja teen hänen hyväkseen asioita. Toki teen ne koska rakastan häntä, mutta tässä se ongelma tuleekin: välillä tuntuu, että hän rakastaa enemmän niitä kurjia sukulaisiaan kuin minua. Vaikka muuta väittää. Tunnen itseni ajoittain riittämättömäksi ja huonoksi, koska en kelpaa vaimoksi. :(

    Ja entäpä jos hän tai minä joutuu onnettomuuteen ennen aikojaan, kuolla kupsahdetaan yhtäkkiä? Silloin jäljelle jäävä ei saa toiselta mitään, vaikka niin olisi eläessä "sovittu" puheen tasolla. Jää ihan rahattomaksi se jäljelle jäänyt osapuoli - kyllä minä ainakin haluaisin, että "perintöni" menisi rakastamalleni miehelle, joka voisi sitten elää sillä, eikä jollekin muka sukulaiselleni, jota en edes tunne enkä tunnistaisi kadulla, vaikka tulisi vastaan! Tai jos hän joutuisi onnettomuuteen, enkä edes tietäisi, missä hän on, sillä asiasta ilmoitettaisiin jollekin hänen sukulaiselleen, ei minulle. Sama päin vastoin. Jos olisin hengityskoneessa, haluaisin kyllä kanssani eläneen ihmisen päättävän, kuolenko vai elänkö kasviksena, enkä minkään tyhmän serkunkumminkaimanisotädin.

    Äänestä

  • Misunderstood kirjoitti:

    Jep, ei lapsia, eikä mitä todennäköisimmin tulekaan (en pidä niistä, niillä olisi edessä hyvin kurja tulevaisuus ja ikäkin tulee vastaan).

    Mies sanonut kyllä, että asiathan olisivat ihan selviä, jos olisi oma perillinen. Lapselle siis haluaisi jättää kaiken, mutta minulle ei. Hänellä ei ole lapsia aiemmasta elämästäänkään, eikä minullakaan.

    Mutta koska hän ei halua naimisiin (ainakaan minun kanssani), haluaisin hänen ainakin kirjoittavan sitten aikanaan testamentin, jossa voi jaella omaisuutensa, sikäli kuin sitä edes on siinä vaiheessa, minun ja sukulaistensa kesken. Sillä kyllä minä nyt JOTAIN haluan, koska uhraan suuren osan elämästäni tähän suhteeseen ja tälle ihmiselle, laitan rahaa yhteiseen kotiin ja elämiseen ja teen hänen hyväkseen asioita. Toki teen ne koska rakastan häntä, mutta tässä se ongelma tuleekin: välillä tuntuu, että hän rakastaa enemmän niitä kurjia sukulaisiaan kuin minua. Vaikka muuta väittää. Tunnen itseni ajoittain riittämättömäksi ja huonoksi, koska en kelpaa vaimoksi. :(

    Ja entäpä jos hän tai minä joutuu onnettomuuteen ennen aikojaan, kuolla kupsahdetaan yhtäkkiä? Silloin jäljelle jäävä ei saa toiselta mitään, vaikka niin olisi eläessä "sovittu" puheen tasolla. Jää ihan rahattomaksi se jäljelle jäänyt osapuoli - kyllä minä ainakin haluaisin, että "perintöni" menisi rakastamalleni miehelle, joka voisi sitten elää sillä, eikä jollekin muka sukulaiselleni, jota en edes tunne enkä tunnistaisi kadulla, vaikka tulisi vastaan! Tai jos hän joutuisi onnettomuuteen, enkä edes tietäisi, missä hän on, sillä asiasta ilmoitettaisiin jollekin hänen sukulaiselleen, ei minulle. Sama päin vastoin. Jos olisin hengityskoneessa, haluaisin kyllä kanssani eläneen ihmisen päättävän, kuolenko vai elänkö kasviksena, enkä minkään tyhmän serkunkumminkaimanisotädin.

    Lähiomaiseksi voi ilmoittaa myös avopuolison. Ja miksi sun mielestä miehesi sukulaiset on kurjia?

    Äänestä

  • Misunderstood kirjoitti:

    Jep, ei lapsia, eikä mitä todennäköisimmin tulekaan (en pidä niistä, niillä olisi edessä hyvin kurja tulevaisuus ja ikäkin tulee vastaan).

    Mies sanonut kyllä, että asiathan olisivat ihan selviä, jos olisi oma perillinen. Lapselle siis haluaisi jättää kaiken, mutta minulle ei. Hänellä ei ole lapsia aiemmasta elämästäänkään, eikä minullakaan.

    Mutta koska hän ei halua naimisiin (ainakaan minun kanssani), haluaisin hänen ainakin kirjoittavan sitten aikanaan testamentin, jossa voi jaella omaisuutensa, sikäli kuin sitä edes on siinä vaiheessa, minun ja sukulaistensa kesken. Sillä kyllä minä nyt JOTAIN haluan, koska uhraan suuren osan elämästäni tähän suhteeseen ja tälle ihmiselle, laitan rahaa yhteiseen kotiin ja elämiseen ja teen hänen hyväkseen asioita. Toki teen ne koska rakastan häntä, mutta tässä se ongelma tuleekin: välillä tuntuu, että hän rakastaa enemmän niitä kurjia sukulaisiaan kuin minua. Vaikka muuta väittää. Tunnen itseni ajoittain riittämättömäksi ja huonoksi, koska en kelpaa vaimoksi. :(

    Ja entäpä jos hän tai minä joutuu onnettomuuteen ennen aikojaan, kuolla kupsahdetaan yhtäkkiä? Silloin jäljelle jäävä ei saa toiselta mitään, vaikka niin olisi eläessä "sovittu" puheen tasolla. Jää ihan rahattomaksi se jäljelle jäänyt osapuoli - kyllä minä ainakin haluaisin, että "perintöni" menisi rakastamalleni miehelle, joka voisi sitten elää sillä, eikä jollekin muka sukulaiselleni, jota en edes tunne enkä tunnistaisi kadulla, vaikka tulisi vastaan! Tai jos hän joutuisi onnettomuuteen, enkä edes tietäisi, missä hän on, sillä asiasta ilmoitettaisiin jollekin hänen sukulaiselleen, ei minulle. Sama päin vastoin. Jos olisin hengityskoneessa, haluaisin kyllä kanssani eläneen ihmisen päättävän, kuolenko vai elänkö kasviksena, enkä minkään tyhmän serkunkumminkaimanisotädin.

    "Sillä kyllä minä nyt JOTAIN haluan, koska ... laitan rahaa yhteiseen kotiin ."

    Edelleen uskoisin, että nuo asumiseen liittyvät raha-asiat voi (ja kannattaa) ratkaista jollain sopimuksella. Et tietenkään kustanna remontti- yms. kustannuksia ilman kirjallisia sopimuksia. Asumisesta joutuisit maksamaan vuokraa erillään asuessakin, joten se on hieman eri asia.

    Mutta mitä enemmän puhut rahasta, sitä enemmän tässä koko jutussa minusta haiskahtaa nimenomaan raha, ja sitä helpompi on ymmärtää miehen mielipidettä.

    Äänestä

Kyllähän se yhdessäolo perustuu myös käytännön asioille, siis miten arki sujuu ja miten esimerkiksi taloutta hoidetaan yhdessä. Mielestäni teillä koko parisuhde perustuu tuohon rahakuvioon.

Jos oikeasti rakastaa ja on sitoutunut parisuhteeseen, tuollaiset asiat eivät tosiaankaan ole se ydin, erityisesti kun sitä rahaa ei edes ole niin paljon, että sillä olisi merkittävää vaikutusta.

Hyi olkoon, sanon minä. Taitaa olla rahan ahnetta sukua tuo sinun miehesi.

Äänestä
  • Kyllä ne aina väittävät olevansa köyhiä, mutta kuitenkin myös "kertovat" omistavansa, ostaneensa tai vähintään omistaneensa sitä sun tätä. (Sopii miettiä, mihin ne omistukset sitten menivät, kun nyt ollaan niin "köyhiä"....) Mielestäni ei ole mieheni tehtävä rahoittaa sukulaistensa elämää, ei nyt eikä tulevaisuudessakaan. Jos eivät itse osaa hankkia rahaa, olkoon ilman?

    Hmm, kyllä arkeen muutakin kuuluu kuin rahasta jankkaamista, se vain noussut tässä keskustelussa keskeiseksi teemaksi, sillä tuntuu päähänpinttymältä miehelleni, että muka kyttään hänen varojaan. Jos raha-asiat jätetään pois laskuista, muu arki sujuu oikein hyvin. Mutta raha (ja myös periminen, kyllä) on käytännönasia, ja kyllä niistäkin täytyy keskustella jos yhteistä loppuelämää suunnittelee..

    Äänestä

  • Mitäs jos rupeaisit "etsimään" itsellesi yksiötä? Voisit pitää siellä vuokralaista.
    Itse ainakin sinun tilanteessasi tekisin niin. Perustelisin asian miehelle sillä, että pitäähän minulla olla katto pääni päälle, jos sinusta aika jättää, kun sukulaisesi kuitenkin heti häätävät minut ulos tästä kämpästä.

    Äänestä

Kirjoituksesi perusteella sinä todella haahuilet toisen perintöjä, kun puhut jopa lakiosan antamisesta hänen sukulaisilleen. Minusta puhuminen edes lakiosista on suurin loukkaus, jonka voi tehdä.
Voittehan te naimisiin mennä, mutta avioehto ja vielä kumpaankin suuntaan on ehdoton edellytys, että kumpikaan ei saa toisensa osuuksia ei perintöjä missään tilanteessa ei minkäänlaista osaa.
Sinun on väärin ajatella, että sinun perintösi pitäisi mennä miehelle, se ei ole rakkautta vaan jotakin aivan muuta. Jos saat perintöä suvultasi, ei ole oikein, että se menee suvun kannalta täysin sukuun kuulumattomalle, sillä aviopuoliso ei kuulu sukuusi edes avioliiton kautta.
Puhut siinä aisaa, että myös tulevista perinnöistä pitää puhua, mutta sinähän et hyväksy sitä, että asia ei sinulle kuulu yhtään. Vain avioehdon kautta naimisiin, ei muutoin.

Äänestä

"Eli avioehto sekä testamentti peliin vain! Niin minäkin teen koska olen miestäni varakkaampi."

Just noin.
Olen kyllä sitä mieltä, että vaikka kuinka oltais rakastuneita ja onnen huumassa on viisasta ja vastuullista ajatella kaikkia mahdollisuuksia! Ei se rakkaus vaikka miten luja olisi, suojaa esim. liikenneonnettomuuksilta tai tapaturmilta. Ja kyllä se käärme on luikerrellut niihin autuaallisimpiinkin paratiiseihin, katso erotilastoja! Ei ole itsekästä eikä kylmää tehdä taloudellisita asioista molemmille sopiva laillinen sopimus.
On aina viisasta turvata oma ja mahd. leskeksi jäävän puolison ja mahd. lasten tulevaisuus. Mitä taas miehesi puheisiin tulee, hyvin lapsellinen epäkypsä aikuinen mies!

Äänestä

No yleisesti ottaen miehen ei kannata mennä naimisiin ollenkaan, siinä ei ole kuin hävittävää. Naisia ei työnteko kiinnosta ja mies tuokin yleensä pesään vähintään 2/3, joskus jopa 3/4 varallisuudesta ja erossa menee kaikki puoliksi. Avioehtokaan ei auta koska se koskee vain ennen avioliittoa hankittua omaisuutta jota yleensä ei ole. Niin, ja puolet avioliitoista päätyy eroon ja 80%:ssa eron aluunpanijana on nainen ja syy on joku täysin idioottimainen 'erilleen kasvaminen' tms.

Äänestä
  • Joka kolmannessa perheessä nainen ansaitsee nykyisin enemmän kuin mies. En usko että menee kauan siihen, että tilanne on 50/50.

    Se, että jotkut miehet hakevat selvästi itseään pienituloisempaa puolisoa, ei liene naisten syy. Pariutukaa niiden naisten kanssa, joita työnteko kiinnostaa ja jotka tuovat pesään yhtä paljon rahaa kuin te itse.

    Äänestä

  • Jotkut miehet haluavat naisen , jonka voivat luokitella olevan alemmalla tasolla kuin he itse (mitä en parisuhteessa ymmärrä, kun sen pitäisi pohjautua tasa-arvoon ja rakkauteen), jotta egoansa saisivat pönkitettyä.
    Itse satun omistamaan enemmän kuin avomieheni ja asumme kustantamassani talossa, vaikka hän ansaitsee enemmän kuin minä (minä kustannan myös lapseni kaikki kulut). Aina tämän tästä saan häneltä kuulla, kuinka muka pidän itseäni "omistajana", vaikka en asiaa korosta.
    Olen sanonut, että tervetuloa vain omistajaksi, kun maksat puolet minulle, niin olemme tasavertaisia "omistajia" ja tämä ei häntä kiinnosta.Olen myös aikanaan sanonut, että onhan sitä sitten toinenkin vaihtoehto turvata asioita (avioliitto), mutta hän kuuluu juuri tähän "ei naimisiin"-kategoriaan, joten en ole edes sen kerran jälkeen asiasta edes puhunut.

    Hän itse antaa ymmärtää ulkopuolisille, että omistaa taloni ja kaikki asiat, joita meillä on puolestaan yhteisomistuksessa. Asiasta en ole pahemmin viitsinyt edes yleisen sovun vuoksi huomauttaa. On vain yhteisten tuttujen kautta käynyt esim. puheista ilmi ja sitten ovat hämmästelleet "että ai jaa"... Minusta tuo on halpamaista toimintaa, kun kukaan ei ole "omistamalla" parempi ihminen ja onko asiasta "pakko puhua" vääristeltynä?
    Viimeksi tuli valitusta siitä, kuinka hän laittaa kuulemma minun paikkojani kuntoon; ja rehellisesti mielestäni hän jotakin pientä saisi tehdäkin, koska minä hoidan hänenkin edestään kaiken kulujen maksupolitiikan. Ruokakulut ovat about ainoat, jotka laitamme puoliksi ja nyt siitäkin tuli väite, että hän ostaa enemmän, mikä ei paikkaansa pidä. Sanoinkin hänelle, että voisimme myös laittaa sitten ruoanlaiton puoliksi, kun minä teen sen ja kaikki kotityöt yksin.
    Itse olen hänen kiinteistöllään (jossa hän ei asu) laittanut paikkoja kuntoon ja siivonnut jne jne. suhteessa paljon enemmän vuosien mittaan. Em. herralle se ei merkitse mitään tässä vaiheessa, kun melko huonossa kunnossa ollut paikka on muuttunut ylläpidetyksi ja hoidetuksi ja siinä olen aivan rakennustöistäkin alkaen auttanut.
    Kirsikkana kakun päällä lienee sitten, että olen korkeakoulutettu ja ollut omalla alallani menestyvä, mikä on jo lähtökohtaisesti mielestään kilpailuasetelma hänen mielestään ilman, että minä itseäni korostaisin. Jos kerron jotakin positiivista tapahtuneen työssä tai on saatu aikaan jokin hyvä asia, niin minua hän ei kehu tai onnittele (itse kyllä onnitelen ja kehun, koska positiivista palautetta tässä maailmassa annetaan niin vähän :-(...) . Olen luonteeltani rauhallinen ja "liiankin kiltti" ns. suorittajatyyppi ja omalla työnteollani olen kaiken joutunut hankkimaan ja säästämään. Valitettavasti näitä identiteettikriisistä kärsiviä miehiä on paljon.
    Joku voisi kysyä, että miksi tuollaisen kanssa olen. Kaipa se on rutiiini sitten, mikä pitää yhdessä ja kaikesta huolimatta henkilössä on hyviä puoliakin.

    Äänestä

  • Jos ihmiset kunnioittaisivat toisiaan ja huolehtisivat toisistaan, ei puolet avioliitoista päättyisi eroon. Se toinen puoli avioliitoista EI päädy eroon. Ja itsehän näihin asioihin ei voi vaikuttaa?

    Äänestä

Misunderstood hyvä, ketään ei voi pakottaa naimisiin millään perusteilla.
Hieno nainen ei kosi, eikä pyydä. Mies kosii ja pyytää, koska nainen on palkinto, ihanuus ja ihminen, josta mies on unelmoinut. Nainen, joka lähtee kosiskelemaan, pyytämään suoraan järkisyillä tai ilman, tekee itsensä helpoksi saavutukseksi, jonka eteen ei ole tarvinnyt taistella eikä työskennellä.
Jos olisin sinä, lopettaisin heti puheet avioliittoon menosta ja omaisuudesta yleensä. Joko tyytyisin siihen osaseen, jonka jo aikojen saatossa olisin itselleni petrannut. Missään nimessä en mainitsisi halaistua sanaa avioon menemisestä enkä mistään omaisuuksiin liittyvästä.
Mies ei aseta parisuhdettanne viralliselle tasolle, vaan olet ystävä, joka kämppäilee hänen omistamassaan asunnossa.
Jollain tapaa naisellisuteesi ei ole tullut vahvaksi tässä suhteessanne. Ehkä onnistuisit jonkin toisen miehen kanssa paremmin tuomaan naisellista pehmeyttä enemmän esiin.
Omaisuuksista puhuminen ja varsinkin jos usein puhutaan, on arka aihe... varsinkin jos mies ei sitoudu avioon.
Osasi tuossa suhteessa ei ole helppo.
Tekisi mieleni neuvoa, että haet itsellesi omaa asuntoa, vaikka jatkaisit seurustelua kyseisen miehen kanssa, se selkiyttäisi sinullekin suhteenne tilaa. Aina ei yhdessä asuminen ole tae siitä, että kumppani ja tässä tapauksessa mies, olisi sitoutunut rakastamaan.
Rakkaudestahan miehen ja naisen välillä pitäisi olla kyse, toisen osapuolen vaalimisesta ja hyvinvoinnista.
Nyt se ei teillä ole toteutunut.
Rakkauttakaan ei voi vaatia. Se syntyy jos on syntyäkseen, eikä tällöin omaisuudet nouse kompastuskiveksi. Omaisuusasiat sujuvat silloin omalla painollaan.
Rakkaudessa on luottamusta. Nyt suhteessanne on mitä suurimmassa määrin epäluottamusta. Ongelmanne YDIN on epäluottamus.

Äänestä
  • AP sanoi monta kertaa että on autisti, autistit näkee maailman vähän eri tavalla. Jos se on tyyppiä AS, sille järjellinen jäsentäminen on luontaista. Silloin se miettii kokonaisuutta ja kokonaisuuteen kuuluvat myös käytännölliset raha-asiat, hautapaikat ja tämmöinen.

    Mieheni on juurikin AS, ja hänelle on erittäin tärkeää, että vähän niinkuin KAIKKI on sovittu etukäteen. Se puhui perinnöistä jo ennen kuin oltiin edes muutettu yhteen, vasta katseltiin yhteistä taloa. Hirveän tärkeää oli silloin tietää "kumman lapsille talo menee, kun kuolemme?" (meillä siis lapset edellisistä suhteista, muttei yhteisiä, eikä tulekaan kun jotain 40 ollaan.)

    En tiiä, mutta eikö AP sanonut, että hänellä on niitä oikeitakin syitä avioliitolle, mutta otti vain _ensimmäisenä_ esiin tuon perintöjutun? Sikäli kun eivät ole edes nuoria ihmisiä (keski-ikä?), niin on luonnollista alkaa miettiä vähän pidemmällekin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ihan missä iässä tahansa pitäisi miettiä sinne pidemmällekin. Avioliitto on kuitenkin iso asia, ja jos on vanhanaikaista tyyppiä, niin avioliittohan tehdään kestämään hautaan saakka. Silloin ero ei ole mikään vaihtoehto.

    Tämän olen kuullut omalta mieheltäni: "Käytän suhteeseen paljon aikaa. Näen suhteen eteen paljon vaivaa. Siksi haluan, että siitä jää myös jotain käteen." Tällä hän tarkoittaa sitä, että minuahan hän ei voi pitää, sillä olen kuolevainen ihminen. Perintöä tai muuta sellaista hän voi saada, siitä osuudesta, jota olemme YHDESSÄ kerryttäneet. Tai siitä, mitä minulle on itsellenikin kertynyt (puolet muksulleni, puolet miehelleni, sitten aikanaan.)

    Mutta tosiaan. Ei ketään voi pakottaa naimisiin. APn mies ei ilmeisesti tykkää naisestaan yhtä paljon kuin tämä miehestään, tai pitää naistaan itsestäänselvyytenä, "ei se kuitenkaan mua jätä". Mutta AP ei kannata tuntea itteäs huonoks, miehet on vähän pässejä joskus!

    Äänestä

  • Hei, en todellakaan tarkoittanut ed. viestissäni että AP:n pitäisi tuntea itseänsä huonoksi.
    Ei, päinvastoin. Hänen ei enää pidä puhua perinnöstä ym. omaisuudesta, koska on jo saanut mieheltään vastauksen. Asia on siis puitu ja käsitelty, kuin myös sekin että mies ei halua avioliittoa.
    Senpä tähden, arvostaakseen itseään, ettei lähde samasta asiasta suorastaan kerjäämään avioliittoa ym. siihen liittyvää, niin autismistaan huolimatta on hyväksyttävä että... ketään ei voi pakottaa naimisiin.
    Ja naisena arvostaakseen itseään, sen oman elämän muodostaminen esim. muuttamalla asumaan toiseen asuntoon antaisi riippumattomuutta ja selkiyttäisi omaisuusrajoja.

    Äänestä

  • Margareeta kirjoitti:

    Hei, en todellakaan tarkoittanut ed. viestissäni että AP:n pitäisi tuntea itseänsä huonoksi.
    Ei, päinvastoin. Hänen ei enää pidä puhua perinnöstä ym. omaisuudesta, koska on jo saanut mieheltään vastauksen. Asia on siis puitu ja käsitelty, kuin myös sekin että mies ei halua avioliittoa.
    Senpä tähden, arvostaakseen itseään, ettei lähde samasta asiasta suorastaan kerjäämään avioliittoa ym. siihen liittyvää, niin autismistaan huolimatta on hyväksyttävä että... ketään ei voi pakottaa naimisiin.
    Ja naisena arvostaakseen itseään, sen oman elämän muodostaminen esim. muuttamalla asumaan toiseen asuntoon antaisi riippumattomuutta ja selkiyttäisi omaisuusrajoja.

    Niin no en tarkottanut, että sen pitäis jatkaa avioliiton kerjäämistä tai mitä nyt sitten tekeekään, mutta tuo "jankutus" on tyypillistä esim. Aspergereille. (((tosin en tiiä onko AP just Asperger, mutta Asperger kuuluu autismin kirjoon ja siis oma tekstini tuli vähän omien kokemusten pohjalta koska mieheni on siis AS))) Niillä silleen jää vaan levy jumiin, jos ymmärrät mitä tarkoitan. :D

    Nääh, mutta siinä oikeessa, ettei ketää voi väkisin naimisiin laittaa. Tosin ymmärrän senkin, että tosissaan rakastunut ihminen nyt vaan HALUAA sitoutua kumppaniinsa. Mutta kyllä se avioliittohinku ohi menee. <3 :)

    Äänestä

Ihmisiä kiinnostaa eniten toisten rahat.

Äänestä

Avioehto ratkaisisi miehen perintöongelman. Jos se ei miehelle riitä, pitää vain hyväksyä tosiasiana, ettei mies halua naimisiin.

Joka tapauksessa aloittajan on syytä säästää omaan asuntoon tai sijoituksiin reilu osa tuloistaan joka kuukausi. Vertaa siihen, että yksin asuessa laittaisit lähes puolet kuukausituloista 20 vuoden ajan asuntolainan lyhennyksiin. Jos et säästä, jäät täysin miehen armoille, kun suhde menee huonoksi. Joku taloudellinen turva sinulla pitää olla vanhuuden, eron ja puolison kuoleman varalta.

Äänestä
  • Tätä minäkin ajattelin, kun muutin puolison luokse. Nimittäin, kuviohan olisi yksin ollessa tämä: ostan asunnon -> myyn asonnon -> saan siitä rahaa -> voin ostaa uuden asunnon. Kun muutin jonkun toisen omistamaan asuntoon, homma menee automaticly näin: toinen omistaa asunnon -> hän myy sen / kuolee ja jättää asunnon perinnönjakona sukulaisilleen -> MINÄ en saa rahaa, vaan joudun hankkimaan asuntoni "tyhjästä" eli aloittamaan rahojen kanssa nollapisteestä ja näin ollen en välttämättä edes saisi pankista velkaa, koska ikä.

    Joten aloin palkkatöistäni pistää rahaa sivuun erilliselle omalle tililleni, jonne kerään "pesämunaa" kaiken varalta. Jos kuolen ennen puolisoani, nämä säästöt menköön vaikka hänelle. Jos eroamme, säästöt eivät mene hänelle (koska emme ole naimisissa).

    Vaikkei haluaisi naimisiin perinnön takia, on sitä silti ihan hyvä miettiä, sillä siinä voi käydä juurikin niin, että toinen kuukahtaa ja se eloon jäänyt jää ihan tyhjän päälle, koska avoliittolaisilta ne perinnöt menee kyllä sukulaisille, ei avokille. Ja jos halutaan elää avoliitossa, niin kyllä se on ihan hyvä silleenkin, mutta siinä on vähän se, että vaikka kuinka olisi sovittu ja puhuttu, että joo sie saat sitten minulta jonkun osan, ettet ihan rutiköyhäks jää, niin näillä sanoilla ei ole merkitystä, ellei niitä ole jossain paperilla. Siinä vaiheessa kun kuolleen omaisuutta jaetaan, ne sukulaiset tulee yleensä hyvin rahanahneiksi ja iskee kimppuun välittömästi, ja jos mitään ei ole paperilla, niin ei ne pelkät kahdenkeskiset keskustelut siinä paljoa paina. Että sikäli, vaikkei halua naimisiin rahan takia, niin kyllä se raha aika pirusti sitä jatkoelämääkin helpottaa. Kattaa sillä vähintään ne hautajaiskulut, jos ei muuta. (Kuoleminen on kallista, tuttavan puoliso kuoli ja hinnaksi tuli halvimpien vaihtoehtojenkin kanssa lähemmäs 2000€ ...... Köyhä leski jo valmiiksi ja tämän jälkeen vielä köyhempi.)

    Äänestä

Alkuperäiselle kirjoittajalle ja varsinkin hyvin viisaalle Margareetalle hieman omia kokemuksiani ja miten tilanteessa kävi.
Olemme viisikymppisiä uusiosuhteessa eläviä, joilla molemmilla lapsia. Molemmilla myös omakotitalot eri paikkakunnilla emmekä vieläkään asu yhdessä vaikka seurusteltu jo yli 7 vuotta.

Aluksi en ollut mieheen kovin rakastunut; ikävä ero takana, ex-mies petti ja muutti työkaverinsa kanssa. Lunastin hänen puolikkaansa talostamme ja jouduin velkoihin. Lapset sai pitää tutun ympäristön ja koulun, joten siinä mielessä kannatti.

Tämän nykyisen tavattuani en vuoteen harkinnut vakavampaa, mutta hän oli kohtelias ja fiksu ja ilmeisen ihastunut minuun, joten annoin hänen pikkuhiljaa valloittaa sydämeni.
Kerran pienen riidan päätteeksi hän laittoi minulle tekstarin: olosuhteet huomioiden voisin olla kanssasi vaikka loppuelämäni. En ollut rakastunut, joten vastasin jotain Hyvää yötä, koska katsoin, että kyse oli riidan sopimisesta.

Myöhemmin kävi ilmi, että tuo oli ollut se kosinta, johon mies kykeni, ja hän oli ollut kovin loukkaantunut vastauksestani. Kun kuulin sen aloin miettiä asiaa ja puolen vuoden kuluttua sanoin, että anteeksi, kun en ymmärtänyt, menen mielelläni kihloihin kanssasi.
vastaus tähän oli hyytävä: kun kerran en silloin vastannut mitään oli mies päättänyt ettei enää kysy.

Jatkoimme tapailua ja rakastuin minäkin. Tuli karkauspäivä ja kysyin hiihtolenkillä uudestaan; kirjoitin sauvalla lumeen "Marry me". Mies suuttui ja sanoi ettei halua mennä kenenkään kanssa naimisiin. Itkin ja olin todella pettynyt. Olin varma kyllä-vastauksesta.

No -nyt ollaan oltu 7 vuotta eikä asuta yhdessä eikä olla kihloissa eikä menossa naimisiin. Asiasta tuli paha särö suhteeseemme ja sitä ei kärsi ottaa puheeksi. Minä loukkaannuin niin paljon että meinasin erota. Olemme kuitenkin hyvä pari.

Nyt en enää halua hänen kanssaan naimisiin vaikka hän kosisi joskus. tienaan paremmin kuin hän ja lapset lentävät kohta pesästä -en enää panosta tulevaisuutta tähän mieheen. Ihan sama. Hän on sitä mieltä, että ei halua ottaa vastuuta toisesta ihmisestä. En tajua miten tämä meni näin solmuun?

Kaipaan häntä joka tapauksessa enkä halua ketään toista, mutta en suunnittele mitään.
Ei kannata naisen ottaa näitä asioita puheeksi.

Äänestä
  • Kiitos paljon viisauskehusta. Lämmittää mieltä näin talvisena päivänä.
    Näen kirjoituksesi perusteella, että sinä et ollut se ihminen, joka suhteen vetäisi solmuun.
    Se oli miesystäväsi luonteessa asuva ylpeys ja herkkähipiäisyys sekä taipumus pitään vihoitteluun.
    Vaikka olisit tuolloin alussa "älynnyt" salakosinnan tarkoituksen ja vastannut myöntäen, niin suhteenne olisi ajautunut haaksirikkoon avioliitossa, ja haavoittuvaisemmin seurauksin.
    Ounastelen, että sinulle on kuitenkin käynyt parhain päin,kun et tajunnut vastata epämääräisesti ilmoitettuun kosintaan!
    Kosinnan ajankohta riidan jälkeen ja tekstiviestillä ei ole mitenkään rakastettava tapa kosia. Kosiminen tehdään suullisesti, silmästä silmään, niin että toinen ymmärtää sen. Rakastuneelle ihmiselle on kosinta yksi tärkeimmistä tapahtumista elämässä. Kuinka paljon se menettääkään tehoa, jos se näpytellään puhelimennäyttöön! Ja niin kuin tässä kävi, kun ei rakastetun kasvoja näe, ei ilmeitä, ei hellää läheisyyttä, niin väärinkäsitys on melkeinpä jo valmiina odottamassa.
    Miehen ylpeys ja herkkähipiäisyys olisi avioliitossa tullut voimallisimmin esille. Nyt sille on rajoitteensa, kun kumpikin asuu omillaan.
    Säröisyys on miehessä. Se heijastuu sinuun kuin peiliin ja otat sen omaan konttiisi kannettavaksi.
    Olette hyvä pari ja miehen luonteen mukaisesti se toimii vain tässä muodossa elettynä kuin nyt elätte.
    Olet ottanut hienon asenteen ja mies saa kiittää sinun lojaaliteettiasi, jolla suhde pysyy kasassa.
    Olen samaa mieltä, ei kannata tämän miehen kanssa avioitua, vaan nyt saat kiinteän suhteen lisäksi myös omaa vapautta.

    Äänestä

  • En näe mitään hienoa miehessä, joka temppuilee ja kiukuttelee kuin pikkulapsi kuten tuossa esimerkissä ja pistää toisen vielä itkemään. Kyllä olis loppu tullut suhteelle jos olis oma ukko tehnyt tollasen tempun. Kun kieltäytyy, kieltäytyy aina ja saahan sitä kieltäytyä, mutta sitten lähtisin kyllä katselemaan uutta jos kerran on kieltäydytty. Eri asia jos tekee niin epämääräisen kosinnan, ettei toinen edes ymmärrä sen olevan kosinta. Kannattaa siis laittaa se kosinta tehden ymmärrettävästi. Saahan sitä kieltäytyä kosinnasta, mutta siihen se suhde oikeasti loppuu kun enää ei ole syytä olla yhdessä, vaikka jossain olisi toinen jonka kanssa voisi mennä naimisiin. En tajua miksi jäädä roikkumaan, vaikka toinen sanoo ettei täysin ja tosissaan välitä. Ei ole hieno asenne, vaan säälittävä asenne pitää kasassa suhdetta johon ei ole itse tyytyväinen.

    Äänestä

Alkuperäinen voisi opetella vaatimaan siihen omaan elämäänsä jotain, eikä odotella, että toinen muuttuu. Siitä se onni alkaa, kun tekee niinkuin itse haluaa ja tuossa tapauksessa lähde etsimään se, joka arvostaa sinua eikä laita sanoja suuhusi tyyliin "olet mun perinnön perässä". AVIOEHTOA voit ehdottaa, jolloin näytät miehelle ettet ole rahojen perässä koska et saa mitään erossa paitsi omat kamasi. Jos haluat miehen, joka avioituu, lähdet etsimään miehen, joka avioituu. Ketään kun et väkisin voi avioon laittaa.

Äänestä
  • Mutta jos haluaa just sen miehen (tai naisen), jonka kanssa on just sillä hetkellä?

    Mitä nyt itse tätä ketjua lueskelin, niin mulle tuli sellanen fiilis, että alottaja miehensä on ihan onnellisia yhdessä, avoliitto luistaa hyvin ja tolleen. Mutta että tää alottaja on niin rakastunut, että on ehdottanut naimisiinmenoa, josta mies on kieltäytynyt sillä perusteella, että luulee alottajan olevan jonkun olemattoman perinnon perässä, jota myös ahneet sukulaiset kärkkyy. Ja sitten niille on tullut riita siitä, että tää mies on kuvitellut jotain tommosta, vaikka toinen on ihan vilpittömästi halunnut naimisiin sen miehen ittensä takia, ei mikään rahankiilto silmissä.

    Että ongelma tuskin on se mies sinänsä, alottaja varmasti tykkää siitä paljon, vaan ongelma lienee tuo, että mies ryhtyi vainoharhaiseksi ja pilasi "kosinnan". Eli se voisi halutakin naimisin, jos ymmärtäisi, ettei syynä ole se "perintö", jota ei kai sitten edes ole (??), vaan ihan oikea rakastaminen.

    Meillä se oli toisinpäin, MINÄ en halunnut naimisiin, koska tosiaan olin varakkaampi eikä ehdottamani avioehto sopinut äijän pirtaan. :D Eli ei menty naimisiin ja äijä häippäs.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


Misunderstood kirjoitti:

Olen hirvittävän rakastunut avopuolisooni. Olen muutaman kerran "vitsaillut" kihloihin ja/tai naimisiinmenostakin, mutta mies vain toteaa, ettei ole naimisiinmenevää sorttia. En tietysti tahdo pakottaa häntä naimisiin, sillä toimii se suhde avoliittonakin, mutta ihmettelen vain, MIKSI sitten EI voitaisi avioitua, sillä eihän se suhde siitä miksikään muutu. Taannoin hän sitten kysyi, mitä järkeä naimisiinmenossa ylipäätään olisi, jos se ei kerran muuta suhdetta mihinkään. Totesin hieman harmillisesti ensitöikseni, että "esimerkiksi perintöasiat olisi yksinkertaisempia". Mieheni on kovin sukukeskeinen tapaus, itse taas en tunne omia sukulaisiani. Hänen sukulaisensa ovat häntä köyhempiä ja kärttävät hänen omaisuuttaan, minusta he eivät pidä, koska olen "kummallinen autisti".

Tästä kumppanini veti sitten johtopäätöksen, että haluan naimisiin vain "periäkseni" hänet (wtf? Olenhan luopunut kaikista suurista haaveista elämässäni hänen takiaan, asun jopa paikassa, jota vihaan, sillä haluan olla HÄNEN kanssaan). Hän alkoi sitten kinata, että kyllä hänen sukulaisilleen kuuluu osuus hänen rahoistaan ja/tai muusta omaisuudestaan.

Niin? Eihän kukaan ole sitä osuutta ottamassakaan pois. Naimisiinmenolla ei ollut mitään tekemistä sukulaisten lakiosuuden perimisessä, enkä ole koskaan pyytänyt häneltä rahaa omiin ostoksiini tai sijoituksiini. Meillä on erilliset tilit ja kummatkin saavat ostella itselleen mitä tykkäävät, vain asumis- ja elämiskulut (ruoka, sähkö, netti jne.) jaetaan tasan kummankin tuloista.

Mutta mies haluaa vain, etten "hävitä" hänen rahojaan ties minne, vaan että hän saa jakaa ne valitsemilleen sukulaisilleen. Ja tästä syystä emme siis voi mennä naimisiin, etten taatusti pääse käsiksi siihen omaisuuteen sitten hänen kuolemansa jälkeen (siis jos hän sattuu kuolemaan ennen minua), sillä hän pelkää, että pitäisi "hänen rahansa" itse, sen sijaan että antaisin niitä hänen sukulaisilleen.

Sikäli kuin taas itse kuolen ennen kumppaniani, minulle olisi itsestäänselvä asia, että hän saisi mahdollisen omaisuuteni. Jos haluaisin lohkoa siitä jonkin osan jollekulle muulle, senhän voisin tehdä, mutta kyllä puolisoni olisi etusijalla, ja näin ajattelen myös avoliitoista (joissa perimys ei tietysti automaattisesti napsahda avokin haltuun).

Ajattelin vain, että parisuhteessa nyt väistämättä isketään MOLEMMAT rahaa siihen yhteiseen elämään (asuntoon esimerkiksi, remontit yms.), jolloin olisi ihan kiva, että mahdollisen kuolemantapauksen jälkeen saisin jäädä silti asumaan ko. asuntoon TAI myydä sen ITSE. Ei niin, että joku kaukainen verisukulainen tulee jostain ja heittää minut pois omasta kodistani siksi, etten ole alunperin OSTANUT sitä, vaan muuttanut sinne miehen luokse. Se ei silti tarkoita, etten olisi nähnyt rahallista vaivaa asunnon eteen. Esim. näitä asioita naimisiinmeno ja juridiset oikeudet helpottaisivat.

Nyt mieheni luulee, että tahdon naimisiin vain "periäkseni paljon rahaa", vaikkei hänellä edes ole mitään valtavia omaisuuksia. Käytännönasioista on kai hyvä keskustella, vaikkei yhdessäolo niille perustukaan?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu