Avioero/Eropäätöksen jälkeen

Tyypillisen yksipuolinen kirjoitus. Itsessä ei mitään vikaa. Ei muuta kuin ero voimaan. Kyllä tuollaiselle nuhteettomalle "äititereskalle" aina vientiä löytyy.

http://www.iltasanomat.fi/seksi-parisuhde/art-1288680212689.html

Minkä takia olet jatkanut liittoanne noin kauan ilman seksiä? Eikö seksi merkitse sinulle mitään? Miksi tästä huolimatta kiivastuit miehen nettinaisista? Vai juuriko sen vuoksi?

Enhän niin väittänyt ettei itsessä mitään vikaa ole, kukaan ei ole täydellinen. Mutta itse yritin tehdä kaikkeni ja hyväksyin myös seksittömyyden, koska rakastin miestäni. Mutta kun tuli ilmi nämä kirjoittelut meni se viimeinenkin toivo että voisimme vielä yrittää. Ei ihme, että seksi ei kiinnosta oman vaimon kanssa, jos saa sitä muualta ja ehkäpä useammalta. Niin kuin aiemminkin kirjoitin tähän mahtuu myös paljon muuta, kaikkea ei jaksa kirjoittaa. Asioille on yleensä syy ja seuraus. Ja miehen uhoaminen erosta...oisko pitänyt edelleen jatkaa onnettomassa liitossa pitäen kulisseja yllä? Sekö olisi ollut myös lapsille parasta? Isänsä kotona olleessaan liimautuneena joko tabletille tai puhelimelle chattaillen muiden naisten kanssa.

Oikea päätös ollut. Avioituessaan ihmiset ajattelevat liittoa kestäväksi. Moni liitto kestäisikin, jos ihan kaikki asiat- niin ihmiset, kuin tunnetilatkin, pysyisivät samanlaisina vuosien kuluessa. Mutta... Mahdotontahan se on. Ihmisille tulee kasvuvaiheitaan, on lasten aika, on aika kun lentävät pesästään... Ja rakkauskin muuttaa muotoaan, kuten itsekin kerroit- olematta enää niin fyysistä. Kuuntelitko? Miehesihän sanoi rakastavansa sinua. Se on niin, ettei suomimies juuri valehtele jos tuon sanoo.
Joku kasvuvaiheensa... Nyt sitten olette eronneet, ja kumpikin kelaa takana olleita vuosia, ehkä joutuu suremaan yhteisten tavoitteiden juttujen purkuvaiheissa. Ne isommat jutut, kuten koti, autot, jne... Kaikki jakoon tai avioehdolla jommallekummalle.
Miehistä useimmille on syvä epäonnistuminen, kun koko elämä on jaettava kahtia.

Minullekin ero tuli helpotuksena, asiat on paljon paremmin nyt kuin kurjassa liitossa. Vaimolle tärkeämpää oli lapset ja yleinen nipotus joka asiasta, lopputulemana olin tarpeeton paha. Eipä siinä, en ollut minäkään mikään Italialainen ori, peruspertti joka koitti vongata noloon loppuun saakka. Kyllä mä yritin aluksi huomioida, keksin kaikkea ihan nolouksiin saakka mutta vaimon fokus oli täysin lapsissa ja siksipä uppouduin omiin olihini ja koitin pitää kulisseja yllä, mikä oli tyhmää. Mulle yks tuttu sanoi että voi voi, ja nyyh nyyh kun teille kävi noin, vielä se itku tulee jne. Missä vika kun ei tule? Olo on helpottunut ja iloinen. Mä tein oman surutyöni jo suhteessa ennen eropäätöstä, yön pimeinä tunteina selvitin asiat itselleni.
Lasten kanssa pärjätään paremmin kun ei kuulu joka kohdassa sitä nalkutusta, voidaan hengittää vapaasti. Liitostani en kadu tai ikävöi mitään, elettyä elämää ja thats it. Eteenpäin sanoi mummo lumihangessa.

Aloittajalle; älä välitä noista ilkeistä kommenteista jotka vaan on niin tietämättömiä.
Se on niin ihme juttu ettei uskota että se puoliso voi aivan oikeasti muuttua aivan täysin eri ihmiseksi. Kuinka se on totta että aivan onnellisessakin suhteessa voi toinen tehdä valintoja joita ei ymmärrä itsekään,mutta katuminen ei auta kun kaikki on särjetty.
Olen itse elänyt tämän ja tiedän että se on mahdollista.
Aina saa lukea kommentteja että kaikki ei ole ollut hyvin jos tekee vääriä valintoja jotka rikkoo kaiken, mutta kun on ollut. Vit...taa kun kommentoidaan tiukkaan sävyyn sellaista mistä ei ole kokemusta.
Toinen todellakin voi muuttua täysin, ei yhdessä yössä, mutta hyvin lyhyessä ajassa ja tuhoaa kaiken omasta elämästään myös ja joutuu aivan pohjalle tajutessaan ettei saa tekemättömäksi virheitään.
Myönnän etten itsekään uskoisi jollen olisi tätä kokenut.
Provot ei tee minkäänlaista vaikutusta minuun, sillä mikään, ei mikään ole tuskallisempaa kuin tämä. Kuolemakin olisi helpompi. Ja kyllä, olen kokenut läheisen kuoleman.
Joka päivä herätessäni aamulla täytyy uudestaan ymmärtää, että se on totta. Ja sitä on vaan niin vaikea käsittää. Koskee ihan fyysisesti.
Olen menettänyt elämäni rakkauden.

Elämän arki ja parisuhde jää vähälle kaikkien rutiinien jälkeen. Ongelmia ja ongelmia ja lopulta siitä kärsii kaikki. Vaikeista asioista on vaikea puhua vaikka pitäisi. Minulla painaa vielä asiat joita en lähteneelle pystynyt kertomaan,ei vain ollut aikaa ja hetkeä. Nyt on turha yrittääkkään. Mutta taakka rinnalla ja kuitenkin joutuu olemaan lasten vuoksi tekemisessä.. Kai se taakka jokaisella on kannettavana ,mutta niin...puhuminen,ei vain enää tässä elämässä hänelle.

Nyt taas näkee, että ne, jotka eivät tähän ilmiöön ole törmänneet, eivät voi edes ymmärtää, mistä on puhe. Tähän ei oikeastaan liity edes parisuhteen normaalit jutut vaan kyse on aivan kuin myöhästyneestä murrosiästä, joka kohdistuu vanhempien sijaan puolisoon. Ihmisen pukeutumistyyli, tapa kirjoittaa, kyky normaaliin työssäkäyntiin, harrastukset ja vaimo siinä sivussa - kaikki muuttuu ja nopeasti, puolessa vuodessa. Se hyöty itselleni näissä kirjoitteluissa on ollut, että olen tajunnut, että eivät useimmat erot mene näin, toki aika yleinen tämäkin on, tämä murrosikä siis.

En vain voi ymmärtää seksitöntä rakastamista avioliitossa. Tai rakastamista, kun toinen menee ja tulee miten huvittaa. Se kertoo vain sen, ettei toinen ainakaan rakasta.

En ymmärrä sitä, että perheet eivät ole kotonaan, vaan aina mennään. Ovatko kaikki ADHD ihmisiä nykyään, kun meno on päällä jatkuvasti.
Mistä ihmeestä teillä riittää rahaa kulkea kaikki lomat laskettelurinteillä, tai etelän matkoilla. Olen itse aina ollut työssä ja mielestäni vielä vähän korkeammin palkatussa, mutta kun olen maksanut lasten kulut ja ruuan ja mies laskut, eipä ole jäänyt rahaa luxuslomiin. Auto on ollut, ja asuntokin on maksettu, koskaan en ole kulutusluottoja ottanut,. Ruoka tehdään kotona ja ommellakin osaan. joten todella ihmettelen miten kummalla saatte rahan riittämään.
En juo enkä tupakoi, enkä myöskään ole aina kaupassa ostamassa jotain krääsää.
Toki on vähän "sukan varressa pahan päivän varalle". Lapsien koulutukseen on hieman varattu, mutta joudun kyllä lomat viettämään ihan kotilomina useimmiten.

Mulla eroprosessi kesken... 10v suhde takana.. Asuimme aiemmin muutaman vuoden eri asunnoissa ja minulle se oli hyvää aikaa; nähtiin ja mitkään arkiset riidat ei niin vaivannut. Meillä ei siis ole lapsia. Muutin 3v sitten takaisin miehen luo ja tilanne on koko ajan vaan pahentunut.. Meillä on niin eri näkemykset miten asioiden pitäisi olla; kotitöiden jakaminen, alkoholin käyttö, kummankin oma aika jne. Siis ennen miehen työttömyyttä siivosin meidän molempien kämpät, kun mulla oli aikaa ja kannoin muutenkin kotitöistä päävastuun. Haluaisin olla välillä omissä oloissani ja tehdä omia juttuja yksin, miehellä on paha olo itekseen..
Yritin puhua, hakea apua, että saataisiin asiat jotenkin raiteilleen. Nyt olen loputtoman väsynyt ja uupunut, kämppiä odotellaan ja ilmapiiri on ikävä. Menee molemmin puoliseksi syyttelyksi helposti. Joskus tuntuu, etten tajua mistään mitään. Olisiko suru loogisempi tunne kuin puolisoni "viha" erilleen muuttamisesta.. Suru suhteen epäonnistumisesta, eikä ärtymys mun lähtemisestä? Oliko meillä koskaan tasavertaista suhdetta, olenko ilkeä, kun "hylkään"? Epäreilu? Asiat urautui ja luulin, että aikuiset ihmiset on järkeviä ja loogisia, että jos sanoo, mikä on vialla, se yritetään saada kuntoon tai sitten sovitaan yhteisymmärryksessä erilleen muutosta ja avioerosta.. Että miksi mun pitäisi olla tässä, jos toinen tietää, että olen onneton.. Mutta eihän nää mee niin näköjään.. Joskus tuntuu, etten tunne ollenkaan tuota ihmistä.. Olenko ollut pelle ja hölmö..
Tää on hyvin raskasta ja toivon pääseväni pian omaan asuntoon. Ehkä mun pää selkenee, kun lepään ja mietin asioita.. Keskusteluapua saan jo nyt liittyen tähän eron vaikeuteen.

Moi.

Meillä kaikilla on oikeus omaan elämään oli se mikä tahansa. Sinun ei olisi pitänyt muuttaa takaisin miehesi luokse jos se suhde epäonnistui ensimmäistä kertaa, helppoa olla viisas jälkeenpäin ja helppoa kritisoida.

Et ole ilkeä vaan olet miehen kanssa joka ei kunnioita sinua. Kaikki ei kasva aikuisiksi valitettavasti vaan he haluavat elää teinivuosia loppuelämäksi.

Suhde alkaa samoista, molemmat töissä vaikka ei sama palkka sitä määrää vaan samanlainen koulutus, voitte olla samalla tasolla kun keskustelette. Jos miehesi ei ollut töissä ja sinä kävit siivoamassa siellä???

Kaikki me tarvitsemme omaa aikaa oli se mitä tahansa niinkauan kunnes se on vain suhteen sääntöjen sisällä, no cheating.

Minusta tuntuu että teillä ei ollut tasavertainen suhde, miehesi eli sinkkuna ja sinä vaimona sinulla on oikeus omaan onnellisuuteen.

Kotitöiden jakaaminen ei koskaan ole tasavertaista, siivoo omat sotkusi ja hän omat ja joskus kaikki se ei riko suhdetta.

Keskustelu auttaa ja toivon onnea sinulle.

Kiitos vastauksista "sellaistavoiolla" ja "kanada514". Todellakin on niin, että turha etsiä järkeä tai logiikkaa sieltä, missä sitä ei ole.. Enkä nyt viittaa (ex)puolisoni älyyn tms. Asioita tapahtuu, ihmissuhteet muotoutuu jonkinlaisiksi, eikä niihin ole selviä selityksiä.. Ehkäpä ihmisten toiminnassa yleensäkään ei hirveästi "järjellä" ole osaa.. ;) Aika monet ratkaisut tehdään, koska "minä haluan", vaikkapa uuden auton tms johon oikeasti ei olis varaa.. Tai minä haluan lapsen, sitten kaikki on hyvin ja kaikki korjaantuu.. Mutta inhimillistähän tämmönen tietysti on. Kai kaikki haluaisivat olla onnellisia ja tekevät ratkaisujaan luottaen siihen, että ne lisää onnentunnetta.
Meillä ehkä tämä miespuolinen ei ole elänyt kuin sinkku, vaan lähinnä kuin aikamiespoika äitinsä hoivissa.. Aikansa se tietysti menikin. Varmaan sain tästä itsekin jotakin... Tunsin itseni tarpeelliseksi tai jotain.
Eniten vaan ahdistaa syyllistäminen tässä nykytilanteessa, mutta pitäis pystyä antamaan sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.. Hänellä on viime aikoina pyörinyt mielessä vaihtoehdot, että juo itsensä hautaan ("koska sitähän sinä haluat"), lähteekö jatkokoulutukseen vai palaa kotiseudulleen.. Vaikeahan se tietysti noista on valita..
Välillä mulla on ihan hirveä olo ja välillä hiukan huvittunutkin, miten absurdia koko elämä on. Välillä surullinen olo ja välillä huoli, miten "kaverin" käy.. Mutta ihmisen elämässä on erilaisia vaiheita hauskempia ja sitten vähemmän hauskoja.

Näyttäisi siltä , että miehellä on paniikki nappula päällä, ikää alkaa olemaan 50 ja ajatus, että tässäkö elämäni oli. Voisiko tehdä vielä jotain.

"Mutta miksi ei miehet puhu jos on vaikeaa? MIksi asiat hoidetaan huonosti ja satutetaan tahallaan toista?"
No siksi, kun puhuminen ei läheskään aina auta. Usein vain pahentaa tilannetta.

Niin, itse olen ainakin kyllästynyt tyhjiin lauseisiin. Kyllä tekeminen, toimiminen on se mikä ratkaisee, eikä kaikki helvetin tyhjät puheet. En todellakaan ymmärrä, siis tippaakaan ymmärrä niitä typeriä miehiä, jotka tilittävät onnettomuuttaan avioeron myötä, kun itse ovat liittonsa ajaneet surkeaan jamaan eivätkä sitä ole toisen kanssa yrittäneet korjata. Joo, siinä on se miniminäminä ressukka, kun vaimo lähti. Vihaksi laittaa, toiselle osapuolelle se onkin ihan ruusuilla tanssimista.

Ette ole läheisiä, teillä ei ole ollut seksielämää aikoihin. Olette vain asuneet yhdessä. Ei kuullosta siltä, että kumpikaan erossa menettäisi kovinkaan paljon. Pikemminkin päin vastoin. Molemmat voivat elää hyvää elämää itsekseen, tai etsiä parempaa seuraa. On täysin turhaa hampaat irvessä yrittää jatkaa (kulissi) liittoa.