Haluiasin mielipiteitä ,kokemuksia ja ajatuksia nettideittailusta . Teen aiheesta uskonnon esitelmää
mielipiteitä aiheesta
HImottaja99
1462
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Oma mielipiteeni. Nettideiteillä on vahvasti naisten markkinat. Tarjontaa on heille liikaakin, mutta ns. sopivan yksilön valinta tuolta osoittautuu heille usein vaikeaksi. Ns. tavalliset vastaukset/ miehet hukkuvat muiden samanlaisten häirikköjen joukkoon ja hommasta tulee sellaista shoppailua. Tämä siis vastapuolen, eli miehen näkökulmasta. Suurin osa miesten tekemistä avauksista jää siis vastausta vaille, mikä sinällään on ymmärrettävää koska vastuksia tulee naisille paljon. Tämä siis sen perusteella mitä itse koin, ja kavereilta olen kuullut.
Ne mimmit jotka itse aktiivisesti lähestyivät olivatkin paljon aktiivisempia näkemään myös livenä. ( Tästä voisi päätellä, että itse lähestyin vääränlaisia naisia.. :D ) Noin kuuden nettideittivuoden aikana. ( välillä olin tauolla) Löysin kaksi lyhyttä parisuhdetta netistä. Kolmas jatkuu edelleen toistaiseksi voimassa olevana. Tapailuasteelle meni ehkä noin 20 naista. Tapaamisasteelle päätyneistä yli puolet lähti naisen aloitteesta. Parisuhteista nuo kaksi lyhyttä lähti naisen aloitteesta, tämä toistaiseksi voimassa oleva omastani. Jatkunut kohta vuoden verran eikä loppua näy...
Pääosin mielipide nettideittailusta on positiivinen, vaikka sinänsä on turhauttavaa kirjoitella ns. ajatuksen kanssa viestejä sellaisille mimmeille jotka itse koki itseään miellyttäviksi ja ns. sopiviksi (mm. heidän kriteeriensä / kiinnostuksen kohteidensa ja asuinpaikkansa perusteella) lopputuloksella, että alle kolmannes heistä vastasi takaisin. Sisältäen myös kieltävät vastaukset. Mutta liveasteelle päätyneiden mimmien kanssa syntyi yleensä ihan positiivista vuorovaikutusta.
Eli Nettideitti toimii väylänä tutustua vastakkaiseen sukupuoleen, mutta kovin tasa-arvoinen ympäristö se ei ole. Mutta eihän se ole baarimaailmakaan tasa-arvoinen, joten eipä tuosta voi oikein valittaa.
Minä 48 v. nainen, hain suomi 24.sella miestä tositarkoituksella, viestejä tuli järjettömästi kun olin laittanut sinne myös seksi seuraa! Todella paljon myös muu paikkakuntalaisilta.
En jaksanut enää kaikille vastata "ei kiitos".Poistin seksi seuran ja viestit väheni.
Sitten kävin muutamilla treffeilläkin ja ei kolahtanut,yhden kanssa huoltiksella tavattiin ja sitten hänen kotia,heti alkoi kähmiä vaikka olin sanonut etten halua sex ja hänkin oli niin sanonut, joten poistuin.Toisen kanssa kahdesti kaffeella ja toisella kerralla huomasin kuinka miehen asenne oli " ei tämäkään musta tykkää" joten se jäi siihen,todella monet muutaman viestin jälkeen kirjoitteli "pikkutuhmia" ja eräs jopa suoraan sanoi että ihan sama mitä nettideitti naisille kirjoittelee...eli piti deitti naisia pilkkanaan.Yhden kanssa tapasin kolmasti kaffeel ja kun hänen kotiaan menin,esitteli taloa ja selitti ex halusi tämmösen ja tämmösen ja ex ei tykännyt tosta ja tosta, sekin jäi siihen en mennyt tapaamaan hänen ex sän kotia vaan häntä, erään kanssa baarissa nähtiin ja heti alkuun alkoi selittää, ex teki niin ja niin mulle ja ex ei voi käsittää et halusin niin ja näin, sekin jäi siihen en mennyt häntä tapaamaan jotta kuulisin sen ex.sästä.Eli tapaamani miehet oli katkeria ex,sälleen tai halusivat uuden sexi kumppanin.En koskaan enää profiilia mihkään luo, mulle riitti.
Itse omalta kohdaltani tiedän tasan yhtä paljon nettideittailusta kuin kana aapisesta.
En missään tapauksessa olisi valmis siihen, todella outoa touhua.
Olen aikuinen nainen, sinkku ja seuraa saan ihan livenä jos haluan. Minulla on korkeat kriteerit koska en halua ketä tahansa vaan sen kumppanin jonka kanssa tuntee yhteistä löytyvän ja suhdetta haluan alkaa syventää.
Tuntuu sille, että ihmiset on kovin yksinäisiä ja epätoivoisia. En vain ymmärrä miksi pelätään olla yksin? Miksi oman itsensä seura ja itsensä tutkiskelu ja tunteminen on niin pelottavaa? Epätoivoisesti tartutaan mihin vain oljenkorteen, harotaan epätoivon vallassa jotain kiinnekohtaa.
Mielestäni parisuhde ei edes toimi jos kumppanit ei ensin ole turvallisia oman itsensä kanssa. Terve turvallinen jalusta on se mille rakentuu kestävin ja vankin talo.
Ei se ole pelottavaa olla yksin ja tutkiskella ja tuntea itseään, se on helvetin tylsää vain sitten kun sitä on kestänyt iät ajat. Melkoisen lääpällään pitää itseensä olla jos ei ikinä tunne mitään tarvetta jakaa hyviä ja pahoja asioita läheisen, tärkeän ihmisen kanssa. Tai joku umpiautistinen.
Okei, joillekin ihmisille riittää kaveripiiri. Mutta kaikilla ei ole niin läheisiä kavereita että kokisi saavansa jakaa juttuja. Tai ei ole kavereita ollenkaan (kyllä siihenkin monia syitä löytyy, muitakin kuin että on niin paska ihminen ettei kavereita saisikaan). Tai sitten ei oikein osaa olla kenenkään kanssa läheinen jos ei ole intiimi suhde.
Ei sellainen, jolle ei ole mikään ongelma että ei ole rakkautta ja riittää vastakkaisen sukupuolen kanssa pelkkä seksi, voi tulla sanomaan että sen pitäisi käydä kaikille.
Erinomaisen vaikeaa on löytää kumppani jos on jokin muu katsomus kuin ev.lut. tai nykyään lähes kaikille pakollinen "tieteellinen maailmankuva". Se että omaa jonkinlaisen katsomuksen ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti sitä että uskoo kaikkeen höpöön ja höpinään, ynnä on mukamas paremmin tietävinään asioista kuin nuo tieteet. Itselleni tieteet ovat erinomainen väline tarkastella fyysistä maailmankaikkeutta, mutta uskon että ne eivät voi tulla sanomaan meille lopullista vastausta siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.
Agnostikkojen kanssa tulee hyvin toimeen, ja sellainen sopisikin kumppaniksi. Mutta uskovaiset ja epäuskovaiset... siinäpä kiukkuisia ihmisiä. :P
Selvähän se on että jos päässä viiraa niin seuran saaminen on haastavampaa. Ainakin tervejärkisempien joukosta.
Tietenkään tiede ei voi antaa vastauksia siihen, mitä tulee kuoleman jälkeen. Sieltä kun ei voi palata julkistamaan tuloksia. Mutta ei sitä voi kertoa mikään muukaan, eikä sitä voi käydä omasta päästään keksimään tai hyväksymään sitä minkä joku toinen on keksinyt omasta päästään 2000 vuotta sitten. Miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että sitä ei vain voi tietää joten näillä tiedoin on järkevintä olettaa, että kuoleman jälkeen ei tapahdu yhtään mitään?
Nettideittailu on ihan turhaa. Naiset ei vastaa asiallisiin viesteihin. Naiset vaan haluaa jotain pettäjä pelimiehiä vain sen takia koska ne ovat komeita.
Kuten yllä tuli mainittua jo eiköhän nettideitti buumi ollut ja mennyt jo aikapäiviä sitten, miehen näkökulmasta kukaan ei ikinä vastaa ja naisennäkökulmasta viestejä tulee liikaa että jaksavat vastata. Puolet eroaa onnistuneistakin joten miehenä en näe järkäe käyttää tähän aikaa...juuri oli ihan tutkimus että kiinnostus pariutumiseen on laskenut huomattavasti ja nyt se on alimmalla tasollaan koskaan... fiksuja ihmisiä on siis muitakin :)
Mitä fiksua on yksinolemisessa, tai siinä että ainoa yhteys toiseen ihmiseen on satunnainen parittelu ventovieraiden välillä?
Ei kai yksin olemisessa ole mitään ihmeellisen fiksua. Mutta on hyvä olla myös yksin, ei pelota, kun on sinut itsensä kanssa. Siltä pohjalta on hyvä etsiä (jos haluaa) se kumppani joka tuntuu hyvälle, jota ei paniikinomaisesti tarvitse esim. netistä hakea. Jos koko ajan ei ole sitä toista siinä vierellä, elämä voi olla todella rikas ja hieno, kun niin vain itse haluaa!
Parittelu ventovieraitten välillä? No sehän on pohjimmiltaan sitä läheisyyden ja hellyyden tarvetta. Edes hetki toinen kosketus. Ikävä vain että se harvemmin mitään enempää antaa kuin pahan jälkimaun, ja monille katkeruus lisääntyy.
"Melkoisen lääpällään pitää itseensä olla jos ei ikinä tunne mitään tarvetta jakaa hyviä ja pahoja asioita läheisen, tärkeän ihmisen kanssa. Tai joku umpiautistinen. " sanoo tuossa joku. Luin edellisen tekstini läpi, enkä löytänyt siitä mitään ylläolevaa? En ole sanonut, etteikö juuri tuo toisen ihmisen tarve ole luonnollinen meillä kaikilla. En vain ymmärrä mitä iloa on kenties hetken xxxx ja sen jälkeen jäädä mieli katkerana kaihertamaan että "just tuollaisia ne on kaikki".
En ole mitenkään erityisen lääpälläni itseeni, ja olen kaikkea muuta kuin autistinen, missä mitään pahaa ei ole siinäkään. Usein se on ulkopuolisille suurempi ongelma kuin ihmiselle itselleen. Olen aikuinen, tällä hetkellä ilman parisuhdetta omasta tahdostani. Nautin elämästäni. Nautin yksinolosta ja yhdessäolosta silloin kun sen valitsen. Rakastan itseäni terveellä tavalla ja minulla on myönteinen ihmiskuva.
Miksi ja mihin ihmeeseen on niin kiire, ettei ehditä pysähtyä hetkeen ja nauttia siitä juuri sellaisena? Juuri siihensitä itsensä tutkiskelua ja tuntemista tarvitaan, että osaa ottaa hetkestä kiinni ja nähdä sen arvon. Jos niin käy, että ilman kumppania sitten kuitenkin jää, ei sen tarvitse olla katastrofi. Elämänsä voi perustaa niin paljolle muulle. Sitä tulee eteen pettymyksiä ja menetyksiä, isoja ja katkeriakin. Kaikista niistä löytyy arvo ja tarkoitus. Aloita siitä, että opettelet rakastamaan itseäsi ensin. Terveellä tavalla.
Rakastan itseäni tosi paljon ja juuri sen vuoksi haluan itselleni hyviä asioita. Yksi hyvä asia, kaikkein paras, olisi saada jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa.
Ehkäpä jos tekisinkin niin päin että lopettaisin itseni rakastamisen, en enää suotta haahuilisi toivoen että saisin rakastaa ja olla rakastettu jonkun toisen ihmisen kanssa.
Ei kai tässä mistään fiksuudesta olekaan kyse, vaan siitä mistä elämässään nauttii. Se kun ei ole sama jokaiselle, vaikka se yleistä onkin kaivata jonkinlaista kumppania.
Täysin turhaa