Ajattelin kertoa meidän perheen tarinan, joka päättyi yhden perheenjäsenen kuolemaan.
Olin vanhempieni esikoinen ja ainut lapsi ensimmäisen viiden vuoden ajan. Äitini työskenteli hoitoalalla, Isäni työskenteli rekkakuskina, ja elimme kaupungin laidalla suhteellisen onnellisina rivitaloasunnossa. Kaikki oli tuolloin hyvin, en muista tuolta ajalta mitään pahaa.
Tilanne muuttui kun isäni jäi työttömäksi. Muutimme äidin lapsuudenkotiin maaseudulle, ja äitini vastasi perheen elätyksestä. Isäni koki tilanteen ahdistavaksi, ja synkät ajatukset täyttivät hänen päänsä. Viina oli pakokeino todellisuudesta, ja viina vapautti isän sisällä piilleen pirun.
Riidat alkoivat lisääntyä ja kärjistyä, isäni muuttui sairaalloisen mustasukkaiseksi äitiäni kohtaan, ja haukkui myös anoppinsa, minun mummoni siinä sivussa. Toisinaan äitini piti juosta väkivallan pelossa karkuun, ja naapurit joutuivat rauhoittelemaan tilannetta.
Jossain välissä vanhempani saivat uutta toivoa pikkusiskon myötä, ja tilanne pysyi jonkin aikaa hyvänä. Isäkin sai hetkeksi töitä. Mutta pian taas juominen jatkui. Ja paheni.
Isäni ei enää työskennellyt, ja äiti joutui kestämättömän stressin alle. Mustasukkaisuuksissaan isä piilotti auton avaimia, eikä antanut lähteä äidin ajoissa töihin. Pikkusiskoani, joka oli vain muutaman vuoden ikäinen, hoiti onneksi äidin töissä ollessa perhepäivähoitaja, isäni ei olisi siihen kyennyt. itse olin tuolloin ala-asteella, joten minä olin iltaisin kotona. Välini isään alkoivat tulehtua, ja koulumenestykseni tuntui ärsyttävän häntä. Kasvaessani aloin ymmärtämään isäni kärsivän alkoholismista, ja pyysin häntä äitini, ja monen muun sukulaisen ja ystävän kanssa hakeutumaan hoitoon. Se ei auttanut, hän eristäyti kotiin, tuhosi sukulaissuhteensa ja joi aina vain enemmän.
Viimeisten vuosien aikana tilanne oli kestämätön. Isäni räyhäsi juovuksissaan ja huusi vihoissaan äidilleni ja meille lapsille voimasanoja sästelemättä, ja muutaman kerran kävi päällekin. Äidillä oli terveydellisiä ongelmia ja jatkuva stressi kodin ja työn puolesta, mutta karkuun ei uskallettu lähteä, sillä isäni uhkasi etsiä meidät ja tappaa, jos lähtisimme. Joskus tilanne oli niinkin paha, että isäni oli juovuksissaan vähällä puukottaa äidin.
Eräänä iltapäivänä sitten Helvetti päättyi. Äiti ja sisko palasivat töistä ja hoidosta, minä katsoin televisiota, ja isäni makasi krapulassa lattialla. Äiti meni isän luo ja huomasi ettei tämä hengittänyt. Maksa oli pettänyt. Olin tuolloin 12 vuotta, siskoni 4 vuotta.
Nyt olen 21 vuotta, ja opiskelen toisella paikkakunnalla. Äiti on mennyt uusiin naimisiin, ja mikä tärkeintä, hän on onnellinen. Äiti ja isäpuoleni ovat myös saaneet lapsen yhdessä, pikkuveljeni on nyt 4 vuotta vanha! :) Siskollakin menee hyvin, koulu sujuu hyvin meillä molemmilla.
Vuosien takainen helvetti palaa toisinaan mieleen, ja vasta nykyisin olen hieman koettanut yrittää ymmärtämään isäni käyttäytymiseen johtaneita syitä, mutta kaikista mahdollisesti lieventävistä asianhaaroista huolimatta olen hänelle edelleen syvästi katkera. Tiedän ettei jatkuva viha kuitenkaan ole minulle hyväksi, mutta anteeksiantaminen on helpommin sanottu kuin tehty.
Toivottavasti joku samassa helvetissä elävä ymmärtää kuitenkin tehdä yhdessä asiassa toisin kuin me; Älä jää katsomaan miten tilanne kehittyy. Älä jää lasten takia yhteen puolisosi kanssa.
vaikka hän vakuuttaisikin lopettavansa lyömisen, tai juomisen. Yksikin lyönti on liikaa, saati sitten lasten nähden.
Meidän tilanteemme päättyi sillä tavalla onnellisesti, että selvisimme hengissä. Henkisistä arvista huolimatta elämä on nykyään täynnä mahdollisuuksia. Menneisyyttä ei voi paeta, mutta jatkuva pelossa ja vihassa eläminen tuhoaa ihmisen.
Olin vanhempieni esikoinen ja ainut lapsi ensimmäisen viiden vuoden ajan. Äitini työskenteli hoitoalalla, Isäni työskenteli rekkakuskina, ja elimme kaupungin laidalla suhteellisen onnellisina rivitaloasunnossa. Kaikki oli tuolloin hyvin, en muista tuolta ajalta mitään pahaa.
Tilanne muuttui kun isäni jäi työttömäksi. Muutimme äidin lapsuudenkotiin maaseudulle, ja äitini vastasi perheen elätyksestä. Isäni koki tilanteen ahdistavaksi, ja synkät ajatukset täyttivät hänen päänsä. Viina oli pakokeino todellisuudesta, ja viina vapautti isän sisällä piilleen pirun.
Riidat alkoivat lisääntyä ja kärjistyä, isäni muuttui sairaalloisen mustasukkaiseksi äitiäni kohtaan, ja haukkui myös anoppinsa, minun mummoni siinä sivussa. Toisinaan äitini piti juosta väkivallan pelossa karkuun, ja naapurit joutuivat rauhoittelemaan tilannetta.
Jossain välissä vanhempani saivat uutta toivoa pikkusiskon myötä, ja tilanne pysyi jonkin aikaa hyvänä. Isäkin sai hetkeksi töitä. Mutta pian taas juominen jatkui. Ja paheni.
Isäni ei enää työskennellyt, ja äiti joutui kestämättömän stressin alle. Mustasukkaisuuksissaan isä piilotti auton avaimia, eikä antanut lähteä äidin ajoissa töihin. Pikkusiskoani, joka oli vain muutaman vuoden ikäinen, hoiti onneksi äidin töissä ollessa perhepäivähoitaja, isäni ei olisi siihen kyennyt. itse olin tuolloin ala-asteella, joten minä olin iltaisin kotona. Välini isään alkoivat tulehtua, ja koulumenestykseni tuntui ärsyttävän häntä. Kasvaessani aloin ymmärtämään isäni kärsivän alkoholismista, ja pyysin häntä äitini, ja monen muun sukulaisen ja ystävän kanssa hakeutumaan hoitoon. Se ei auttanut, hän eristäyti kotiin, tuhosi sukulaissuhteensa ja joi aina vain enemmän.
Viimeisten vuosien aikana tilanne oli kestämätön. Isäni räyhäsi juovuksissaan ja huusi vihoissaan äidilleni ja meille lapsille voimasanoja sästelemättä, ja muutaman kerran kävi päällekin. Äidillä oli terveydellisiä ongelmia ja jatkuva stressi kodin ja työn puolesta, mutta karkuun ei uskallettu lähteä, sillä isäni uhkasi etsiä meidät ja tappaa, jos lähtisimme. Joskus tilanne oli niinkin paha, että isäni oli juovuksissaan vähällä puukottaa äidin.
Eräänä iltapäivänä sitten Helvetti päättyi. Äiti ja sisko palasivat töistä ja hoidosta, minä katsoin televisiota, ja isäni makasi krapulassa lattialla. Äiti meni isän luo ja huomasi ettei tämä hengittänyt. Maksa oli pettänyt. Olin tuolloin 12 vuotta, siskoni 4 vuotta.
Nyt olen 21 vuotta, ja opiskelen toisella paikkakunnalla. Äiti on mennyt uusiin naimisiin, ja mikä tärkeintä, hän on onnellinen. Äiti ja isäpuoleni ovat myös saaneet lapsen yhdessä, pikkuveljeni on nyt 4 vuotta vanha! :) Siskollakin menee hyvin, koulu sujuu hyvin meillä molemmilla.
Vuosien takainen helvetti palaa toisinaan mieleen, ja vasta nykyisin olen hieman koettanut yrittää ymmärtämään isäni käyttäytymiseen johtaneita syitä, mutta kaikista mahdollisesti lieventävistä asianhaaroista huolimatta olen hänelle edelleen syvästi katkera. Tiedän ettei jatkuva viha kuitenkaan ole minulle hyväksi, mutta anteeksiantaminen on helpommin sanottu kuin tehty.
Toivottavasti joku samassa helvetissä elävä ymmärtää kuitenkin tehdä yhdessä asiassa toisin kuin me; Älä jää katsomaan miten tilanne kehittyy. Älä jää lasten takia yhteen puolisosi kanssa.
vaikka hän vakuuttaisikin lopettavansa lyömisen, tai juomisen. Yksikin lyönti on liikaa, saati sitten lasten nähden.
Meidän tilanteemme päättyi sillä tavalla onnellisesti, että selvisimme hengissä. Henkisistä arvista huolimatta elämä on nykyään täynnä mahdollisuuksia. Menneisyyttä ei voi paeta, mutta jatkuva pelossa ja vihassa eläminen tuhoaa ihmisen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
aina sitä ei tajua kun vasta liian myöhään. tiedän itsekkin yhden sukulaisen jonka mies on aika paha kännissä mutta viellä ovat syystä tai toisesta yhdessä.
mutta aika kannustava tuo kirjotuksesi loppu puoli oli kuitenkin mieettii että tuollaisia sanoja 21vuotiaalta. mutta jeps elämä opettaa:)
Määkin oon kokenut saman tyylisen suhteen jossa oli henkistä väkivaltaa ja melkeen fyysistäkin. Tää mun entinenkin joi aika paljon.
Oon nyt päässyt siitä helvetistä irti. Mutta vielä se joskus kummittelee ja henkisesti se otti niin koville että syön vieläkin masennuslääkkeitä.
Noissa kertomissani vuosissa on vähän fuulaa, ettei joku tuttu tunnistaisi.. Jännä miten vuosikausia myöhemminkin sitä tuntee häpeää ko. tilanteesta, vaikka periaatteessa ei olisi mitään hävettävää.
Kummittelusta joutuu kärsimään loppuelämän ajan, itse näen joskus sellaisia painajaisunia, että isä onkin hengissä, ja hän raivoaa taas. Joissakin unissa pääsen sanomaan hänelle mieltäni painaneet asiat, ja saan työstettyä asiaa päätökseen alitajunnan kautta. Tavallaan siinä keskustelee kuolleiden kanssa, toisinaan unessa kaikki on yllättävän rauhallistakin.
Toivottavasti pystyt mielessäsi työstämään omaa menneisyyttäsi. Voit esimerkiksi asettumalla entisen miehesi/poikaystäväsi kenkiin miettiä, oliko hänellä mitään järkevää syytä käyttäytymiseensä, esimerkiksi alkoholinkäyttö, mistä se saattoi johtua, oliko työttömyyttä, lapsuuden traumoja, yms.
Exäsi tekojen ymmärtäminen ei tarkoita sitä että hyväksyisit hänen tekonsa, ja todennäköisesti hän olisi sinua enemmän psykiatrisen hoidon tarpeessa. Ymmärtämällä ettei vika ole sinussa, voit vihdoin päästä elämässä eteenpäin ja mahdollisesti lääkärisi kanssa neuvottelemalla jättää masennuslääkkeet.
Pillerit on vain tilapäinen ratkaisu, ne lääkitsevät oireita mutta eivät poista oireiden syytä. Lisäksi kannattaa miettiä, onko masennukseesi muitakin vaikuttavia tekijöitä? Työ-, rahahuolia, yms? Itsetunto on varmasti joutunut koville väkivaltaisessa suhteessa, ja oman itsetunnon parantaminen on keskeistä toipumisessa.
en ole aikaisemmin jaksanut uskoa että jollakin voisi olla noin samanlainen elämäntarina kuin itselläni.
itse olen perheen nuorin 18 vuotias ja minulla on kolme sisarta jotka ovat minusta vanhempia (väh.5v) ja oma poika (reilu 2v).isäni ryyppääminen alkoi jo -85 eli vuosi ennen syntymääni.silloin isäni juominen ei ollut kuulema vielä niin pahaa,pari iltaa viikossa lähi baarissä ja hän oli työssä käyvä ihminen.
mutta minunkaan äitini ei uskaltanut erota koska pelkäsi isäni kostavan sen jollain lailla.
isäni sai työpaikan siirron toiselle paikka kunnalle.paikka oli oikein mukava pikku kylä jossa minunkin oli hyvä varttua lapsuuteni.mutta ongelma oli se että asuimme itä rajan tuntumassa ja pimeän viinan markkinat oli älyttömät.isäni juominen ja väkivalta lisääntyi.muistankin erään yön,olin silloin n.4 vuotias isäni kömpi yöllä kotiin kun oli ollut venäjällä käymässä ja tuhannen päissään.hän kaivoi haulikkonsa kaapista ja karjui äidilleni että jos et nyt huora polvillasi minua rukoile niin kuolet siihen.
kaikki perheemme lapset seisoivat yhdessä rykelmässä ja huusivat ja itkivät (ei kovin mukava ensi muisto tästä elämästä).pari vuotta kului,isä oli edelleen töissä,kunnes yksi päivä meni humalassa töihin ja sai potkut.
äitinikin oli työtön ja ja olimme juuri ostaneet omakotitalon.äiti hommasi koulutusta ja sai pysyvän työn,isäni oli mustasukkainen tästä ja joi taas,nyt ryyppääminen alkoi kestää useita kuukausia.sisareni vanhenivat ja siirtyivät opiskelemaan ympäri suomea.olin yksin vanhempieni kanssa viikot ja viikonloppuisin yksi sisko oli aina kotona.aina yöllä heräsi kun äiti huusi nimeäni ja apua koska isä piti hänen kaulallaan puukkoa ja monesti talvipakkasilla juoksimme yöpaidoissa äidin kanssa naapuriin turvaan.silloin odotin aina viikonloppua että saisin jonkun kaveriksi puolustamaan äitiä.
isäni oli monet kerrat katkaisuhoidoissa joista ei erityisemmin apua ollut.sitten isäni oli n.vuoden selvinpäin ja kaikilla perheessämme alkoi elää toivo isän raitistumisesta,mutta toisin kävi...
vuosi sitten marraskuussa,isäni oli ollut samassa humalassa reilut 5kk.olimme äitini ja siskoni kanssa kaupassa ja kun tulimme kotiin isäni makasi lattialla ja oli elossa mutta jalat eivät toimineet ollenkaan ja puhe huononi koko ajan,itse ajattelin että ukko oli sammumis pisteessä ja sen takia oli siinä kunnossa.äitini huolestui ja soitti ambulanssin.ennen ambulanssin tuloa isä meni tajuttomaksi.ambulanssi kuskit huolestuivat kun toisen silmän pupilli ei reagoinut valoon millään lailla.hänet vietiin lähimpään terveyskeskukseen josta lähimpää sairaalaan ja teholle.
isälläni oli puhjennut valta suoni aivoista ja se ei ollut korjattavissa.omat elintoiminnot lakanneet ja pysyi elossa koneilla siihen asti kunnes omaiset ovat hyvästelleet.
isäni kuolema on ollut helpotus koko perheelle.mutta olen hyvin katkera ja tiedän että tulen aina olemaan,kaikista eniten vaivaa se kun olisin halunnut saada hänet vastuuseen omista teoistaan,mutta enää se ei ole mahdollista.
Kyllä meillä jokaisella on edessä tilinteon hetki, ja silloin kukin saa ansionsa mukaan. Myös isäsi. Näin sanoo iso kirja.
Kaikkea hyvää sinulle!
Hetken aikaa oman isäni kuoleman jälkeen ajattelin että isä sai ansionsa mukaan kun kuoli, että kuolema oli rangaistus hänen pahoista teoistaan. Nuorempana uskoin vielä raamattuunkin, Taivaaseen ja Helvettiin, ja mietin että kummassakohan isä on..
Vuosien myötä asioita alkaa kuitenkin miettimään eri näkökulmista: Tärkeämpää on ehkä sittenkin ajatella kuinka itse käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan.
Isä kertoi kännipäissään itsekin lapsena joutuneensa oman isänsä pahoinpitelemäksi, samoin kuin oman äitinsä ja sisarustensa. Olen kuullut sukulaisilta että myös isän uskovainen veli pahoinpitelee vaimoaan, mutta heihin en ole ollut yhteydessä moneen vuoteen.
Joskus melkein huomaan sääliväni isän kohtaloa; lapsena hän joutui kokemaan samat asiat kuin minä, ehkä vielä pahempana, ja aikuisiällä hän koki itsensä riittämättömäksi. Isä oli sillä tavalla asenteiltaan vanhanaikainen mies, että hän asetti tiukat sukupuolinormit, ja huomautteli heti jos käyttäydyin vähänkään "akkamaisesti". Ehkä hän ajatteli että hänen se pitää tuoda ruoka perheen pöytään, mutta asetelma kääntyi sitten päinvastaiseksi. Äiti oli töissä, isä oli kotona. Eihän se nyt miehisen miehen arvolle sovi!
Mutta anteeksi en voi antaa noin vain. Isä ei tajunnut mitä jouduimme kestämään, tai jos tajusikin, niin hän ei tehnyt mitään asian hyväksi. Muutaman kerran krapuloissaan hän lupasi aloittaa viinattoman elämän, viimeisen kerran kaksi päivää ennen kuolemaansa. Senkertaisen lupauksen rikkominen tavallaan sinetöi hänen kohtalonsa, tai niin kuin nuorempana ajattelin, rangaistuksensa.
Itseäni pelottaa vielä nykyäänkin, että tuleekohan minusta samanlainen juoppo kuin isästäni tai isoisästä. Onko alkoholismi minulla verissä? Isä oli sellainen varoittava esimerkki, että oma alkoholinkäyttöni on ainakin tähän päivään asti ollut varovaista. Toivottavasti olisin hyvä ihminen muita kohtaan enkä vedättäisi ketään ihmistä mukaan samaan tilanteeseen, jossa itse lapsena jouduin olemaan.
päätämme joko juomme tai emme.
Minulla ei ole ollut elämäni aikana hetkeäkään epäselvyyttä siitä juonko vai en. Olen sen itse päättänyt että raitis elämä om minun elämääni. Enkä koskaan ole viinaa kaivannut mihinkään tilanteeseen en suruun en iloon. Nautin täysillä selvinpäin, sitä taas jotkut eivät voi ymmärtää miksi en rentoudu?
He eivät tajua sitä että rentoudun sillä että saan olla raitis ja selvinpäin.
Huomaan kyllä että siitä muut näkevät vaivaa kun en juo kuten heidän mielestään pitäisi juoda ja örveltää.
Elämämme kokemuksia läheisriippuvuudesta joudumme kylläkin työstämään vielä useaan kertaan ja usein kyynelten vuodatuksin joka ei mitenkään tee meistä huonompaa vaan se antaa toivon mukaan voimia ja kasvattaa joka hetki. Minä olen jo vanha kokenut alkoholistin poika ja uskallan sanoa että nykyään olen todella vahva aikuinen ja hyvän itsetunnon omaava. Nykyään teen auttavaa työtä juuri alkoholisti lasten hyväksi.
Eri elämäntilanteet tuovat hetkiä joita ei osaa odottaa ja ne koskettavat hyvin syvältä. Omien lasten kasvattaminen on yksi niistä tunteista joitta olen tiedostanut että mistä olen jäänyt vaarin. Mutta en sillä suremisella vangitse tunteitani vaan annan niiden olla historiaa mutta en anna niiden kauttani toistua.
Isäni kuoli iäkkäänä alkoholistina täytettyään 87 vuotta. Isän kuolema oli suuri helpotus ja antoi tilaa miettiä menneitä vuosia aivan eri näkökohdasta kuin ennen.
Oma tarinani on saman suuntainen kuin sinun. Itselleni se aiheutti vuosien pyörimisen alkoholisotuneessa porukassa ja oman terveyden ja koskemattomuuden täydellisen laiminlyönnin. Olin rikki ja hyväksikäytettävä monta vuotta.
Viimein, noin kaksi vuotta sitten, tajusin, ettei kukaan pidä minusta huolta jos en sitä itse tee. Se on ollut äärimmäisen pitkä taival tähän päivään mennessä, eikä ole vielä loppunut. Nyt, 27 vuotiaana, minulla on kuitenkin elämä josta pikkuhiljaa opettelen nauttimaan. Opettelen luottamaan.
Nykyään osaan sanoa jo EI :)
p.s. Itse en ole tähän korkampaa voimaa tarvinnut, vaan voima on lähtenyt minusta.