Hei!
Olen naimisissa oleva 25-vuotias nainen. Meillä on mieheni kanssa kaksi alle kouluikäistä lasta. Ongelmakseni on muodostunut viimeisen parin vuoden aikana se, että olen aivan lopen kyllästynyt mieheeni ja oikeastaan koko suhteeseemme. Mies on aina negatiivinen ja näkee jokaisesta asiasta vain nurjan puolen ja minä puolestani pyrin aina positiivisuuteen. Esimerkkinä että minä näen ulkona hienon ulkoilukelin, hän näkee vain sen, että "v*ttu kun paistaa päin näköä." Minä olen tyytyväinen tämänhetkiseen asumismuotoomme kerrostalossa, kun kaikki on lähellä, eikä muunlaiseen asumiseen olisi rahallisesti varaakaan. Hän sen sijaan jaksaa päivittäin mainita miten perseestä on kun ei ole omaa pihaa, täytyy odottaa hissiä minuutin tai pari päivässä, naapuritalossa asuu romani ja vali vali. Minä näen lapseni edistyvän piirtämisessä ja kannustan eteenpäin, mies toteaa vain tympeästi 4-vuotiaalle, että eihän tuo nyt näytä yhtään siltä miltä pitäisi. Vastaavanlaisia esimerkkejä on miljoonittain. Mies on jo kolmekymppinen, eli ei siis enää mikään pikkupoika. Kyse ei mielestäni ole mistään masennuksen tyyppisestäkään, enemmänkin luonteenpiirre joka vasta ajan kanssa on alkanut käydä raskaaksi minulle. Mainittakoon vielä, että toinen hänen vanhemmistaan on hyvinkin samanlainen.
Minulla on arjessa mielipiteitä ja kaipaan juttuseuraa ja kontaktia kumppaniin. Mieheni kanssa on vaan niin kovin vaikea keskustella tai saada häneltä mielipiteitä, kun aina vastaus on "aha" tai vaihtoehtoisesti "asioitas.." Tällainen henkinen yhteydettömyys on etäännyttänyt meidät aivan täysin. En enää halua miestäni seksuaalisesti, en ole halunnut enää pitkiin aikoihin ja arvostukseni häntä kohtaan on muutenkin pudonnut melkein nollalukemiin. Minulla on usein hyvä ja "kevyt" olla lasten kanssa kotosalla, miehen ollessa töissä, mutta heti kun mies tulee kotiin, koko perheen tunnelma ikäänkuin myrkyttyy...jos ei heti, niin viimeistään viiden minuutin kuluttua kun mies näkee taas jotain napisemisen aihetta lapsille. Päivän viimeiset tunnit ennen lasten nukkumaanmenoa ovat yhtä itkua ja parkua kun mies sättii lapsia kaikesta.
Olemme puhuneet näistä asioista todella paljon..tai siis minä olen puhunut hänelle. Hän ei näe ongelmaa, edes se ei ole hänen mielestään syy erota, että koen hänet nykyisin vastenmielisenä enkä halua enää kosketusta puolin enkä toisin hänen kanssaan. Minä haluaisin erota, mutta hän ei. Hänen mielestään nämä tunteeni ovat vain ohimenevä vaihe (niih, jo kaksi vuotta kestänyt ohimenevä vaihe..)
Toiset elämäämme sivusta seuranneet sanovat, että ei tämä meno tästä väkisin vääntämällä miksikään muutu, mutta esimerkiksi äitini on sitä mieltä, että yhteisen sävelen löytäminen voi kestää todella pitkään, ei kannata avioliittoa heittää romukoppaan tuosta vaan. Sitten kun lapset menevät kouluun ja teille jää enemmän aikaa toisillenne, niin kyllä se siitä. Huoh, en vain taida jaksaa niin pitkälle ihmisen kanssa joka masennuttaa kaikki ympärillä eläjät.
Olen myös ehdottanut miehelle että esim. ottaisi edes hetkeksi yksiön jostain läheltä, niin että saisimme ikäänkuin etäisyyttä ja miettiä, puida ja vatvoa avioliittoamme ja jos hyvin käy, löytäisimme yhteisen sävelen. Mutta ei...hänellä ei työssäkäyvänä ihmisenä ole varaa kuulemma.
Olen naimisissa oleva 25-vuotias nainen. Meillä on mieheni kanssa kaksi alle kouluikäistä lasta. Ongelmakseni on muodostunut viimeisen parin vuoden aikana se, että olen aivan lopen kyllästynyt mieheeni ja oikeastaan koko suhteeseemme. Mies on aina negatiivinen ja näkee jokaisesta asiasta vain nurjan puolen ja minä puolestani pyrin aina positiivisuuteen. Esimerkkinä että minä näen ulkona hienon ulkoilukelin, hän näkee vain sen, että "v*ttu kun paistaa päin näköä." Minä olen tyytyväinen tämänhetkiseen asumismuotoomme kerrostalossa, kun kaikki on lähellä, eikä muunlaiseen asumiseen olisi rahallisesti varaakaan. Hän sen sijaan jaksaa päivittäin mainita miten perseestä on kun ei ole omaa pihaa, täytyy odottaa hissiä minuutin tai pari päivässä, naapuritalossa asuu romani ja vali vali. Minä näen lapseni edistyvän piirtämisessä ja kannustan eteenpäin, mies toteaa vain tympeästi 4-vuotiaalle, että eihän tuo nyt näytä yhtään siltä miltä pitäisi. Vastaavanlaisia esimerkkejä on miljoonittain. Mies on jo kolmekymppinen, eli ei siis enää mikään pikkupoika. Kyse ei mielestäni ole mistään masennuksen tyyppisestäkään, enemmänkin luonteenpiirre joka vasta ajan kanssa on alkanut käydä raskaaksi minulle. Mainittakoon vielä, että toinen hänen vanhemmistaan on hyvinkin samanlainen.
Minulla on arjessa mielipiteitä ja kaipaan juttuseuraa ja kontaktia kumppaniin. Mieheni kanssa on vaan niin kovin vaikea keskustella tai saada häneltä mielipiteitä, kun aina vastaus on "aha" tai vaihtoehtoisesti "asioitas.." Tällainen henkinen yhteydettömyys on etäännyttänyt meidät aivan täysin. En enää halua miestäni seksuaalisesti, en ole halunnut enää pitkiin aikoihin ja arvostukseni häntä kohtaan on muutenkin pudonnut melkein nollalukemiin. Minulla on usein hyvä ja "kevyt" olla lasten kanssa kotosalla, miehen ollessa töissä, mutta heti kun mies tulee kotiin, koko perheen tunnelma ikäänkuin myrkyttyy...jos ei heti, niin viimeistään viiden minuutin kuluttua kun mies näkee taas jotain napisemisen aihetta lapsille. Päivän viimeiset tunnit ennen lasten nukkumaanmenoa ovat yhtä itkua ja parkua kun mies sättii lapsia kaikesta.
Olemme puhuneet näistä asioista todella paljon..tai siis minä olen puhunut hänelle. Hän ei näe ongelmaa, edes se ei ole hänen mielestään syy erota, että koen hänet nykyisin vastenmielisenä enkä halua enää kosketusta puolin enkä toisin hänen kanssaan. Minä haluaisin erota, mutta hän ei. Hänen mielestään nämä tunteeni ovat vain ohimenevä vaihe (niih, jo kaksi vuotta kestänyt ohimenevä vaihe..)
Toiset elämäämme sivusta seuranneet sanovat, että ei tämä meno tästä väkisin vääntämällä miksikään muutu, mutta esimerkiksi äitini on sitä mieltä, että yhteisen sävelen löytäminen voi kestää todella pitkään, ei kannata avioliittoa heittää romukoppaan tuosta vaan. Sitten kun lapset menevät kouluun ja teille jää enemmän aikaa toisillenne, niin kyllä se siitä. Huoh, en vain taida jaksaa niin pitkälle ihmisen kanssa joka masennuttaa kaikki ympärillä eläjät.
Olen myös ehdottanut miehelle että esim. ottaisi edes hetkeksi yksiön jostain läheltä, niin että saisimme ikäänkuin etäisyyttä ja miettiä, puida ja vatvoa avioliittoamme ja jos hyvin käy, löytäisimme yhteisen sävelen. Mutta ei...hänellä ei työssäkäyvänä ihmisenä ole varaa kuulemma.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minusta toi on pahinta, mitä sanot, että miehesi itkettää lapsia iltaisin tuntikaupalla sättimisellään. Se pitää saada heti loppumaan. Vaadi vaikka, että lähdette perheneuvolaan tai muussa tapauksessa eroatte heti lasten mielenterveyden säästämiseksi.
Samaa mieltä yo. kanssa!
Tuohan on henkistä väkivaltaa, sinua ja mikä pahinta lapsia kohtaan!
Kysymys kuuluu miten käy lasten mielenterveyden? Oletko valmis uhraamaan sen? Ero on kova paikka lapsille, mutta heistä kasvaa täysin tasapainoisia aikuisia yhdenkin, HYVÄN vanhemman kanssa.
Ja hyvä ei tarkoita mitään enkeliä tai marttyyria, kaikkea vielä! Yksin vastuu lapsista on rankka ja vaativa homma, mutta myös hyvin antava ja hieno rikas elämänvaihe. Olen itse kasvattanut kaksi lsta ohi murrosiän varhaisaikuisuuteen, ilman kenekään apua tai tukea. Me olimme ja olemme luja perhe, me kolme, ja edelleen saan kuulla olevani maailman paras äiti.
En ikinä maailmassa olisi voinut antaa KENENKÄÄN rikkoa lapsiani tuolla tavalla!
Samaa mieltä edellisten kanssa. Eihän tuollaisesta morkkaamisesta mitään hyvää seuraa. Mies ei ole tasapainossa itsensä kanssa, ja levittää sitä läheisiinsä. Mars äkkiä perheneuvolaan! Ellei auta, ero.
Ero on ratkaisu. Mies on narsismiin vivahtavasti kiinnostunut vain omista fiiliksistään. Sinä ja lapset olette hänelle vain oiva kanava purkaa kiukut ja kaunat jonkun syntipukin niskaan. Suoraan sanoen en usko että kusipäätä kiinnostaa päästä neuvolatädin ohjattavaksi, todennäköisesti "tehän tässä olette typeriä, ei mulla ole mitään muuta ongelmaa kuin te".
Nuoresta iästäsi huolimatta, jos sinulla itselläsi on fiilis että haluat erota, sitten eroat kyselemättä äidiltäsi tai mieheltäsi yhtään enempää. Parempaa jatkoa!
On ero yksi ratkaisu, mutta ehkä on olemassa muitakin ratkaisuja. Miehellekkin tuo pienten lasten kanssa elämän opettelu on stressaavaa aikaa. Töissä ei jaksa, kotona ei jaksa, kaikki näyttää vähän tummemalta kuin pitäisi.
Erityisen vaikeaa on löytää apua mistään, kun ei sitä itse huomaa edes tarvitsevansa. "Parhaanihan mä tässä kokoajan teen, miksi se ei riitä" on usein päässä soiva ajatus. Ehkä välillä jaksaa enemmän, välillä vähemmän, mutta hyvät hetket jäävät valitettavan vähiin.
Sitten vielä kun menettää oikeuden toteuttaa itseään seksuaalisesti, niin alkaa olemaan aika ahtaalla ja alkaa syyttämään kaikkea ympäristössä olevaa siitä ettei edes sitä perustarvetta huomioida. Silloin myös lapset saavat osansa ja turhautuminen näkyy kaikessa toiminnassa. Valitettavasti.
Ero on yksi ratkaisu, mutta jotenkin toivoisin että noin pienten lasten vanhemmat löytäisivät jostain vielä muitakin vaihtoehtoja. Parisuhdeterapeutilla käyntiä ainakin suosittelen. Mielestäni kannattaa myös olla rehellinen siitä että olet ajatellut eroa yhtenä vaihtoehtona, jos se vaikka herättäisi näkemään koko kuvan paremmin.
Ihmisen peruselämänasennetta ei kyllä helpolla muuteta. Voithan ap yrittää saada liiton toimimaan. Edellyttää, että miehesi hakee apua, teillä läheiset välit myös pikkulapsivaiheessa ja pystytte asioista puhumaan. Jos hautaat asiaa, niin edestä löytyy eikä varmasti ratkenneena. Tartu asiaan heti ja luovuta ihmeessä, jos ei tilanne parane ei se siitä silloin myöhemminkään parane.