Siinä tapauksessa älä mene naimisiin mielenterveysongelmaisen kanssa, ellet jousta, jousta ja jousta - anna paljon anteeksi ja jousta taas, yritä ymmärtää ja joustaa aina vaan. Lopulta sairastut itsekin joko henkisesti tai kehosi sairastuu vaikean ihmisen kanssa, tavalla tai toisella. Hänen tekojen takia, hänen suhtautumistavan vuoksi. Sairauksia tulee, mutta jos niihin ei suhtaudu oikealla tavalla vaan kaikki kaadetaan toisen niskaan, ei avioliitto tule onnistumaan koskaan. Kielteinen ihminen on omien ongelmiensa vanki.
Haluatko välttää avioeron
KarkaavaOnni
17143
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ihan kuin minun elämästä! Joo 10 vuotta jaksoin ja vielä tietämättä, että miehelleni määrätään kerran vuodessa lääkkeet! Salaisi minulta sairauteen, entinen alkoholisti, nykynen pilleristi! Viimeiset 4 vuotta oli yhtä jankkamista ja väittelemistä asioista. Kaikki matkatkin pilaisi, kui sai jostain pikku jutusta, kärpäsesta härkäsen ja minut suuttumaan!
Sitten mitta tuli täyteen ja nyt tapellaan pesänjakajalla osituksesta!
Sääliksi käy miestäni, kui ei ole saannut äitilta syntyessä rakkautta isosta perheestä ja syntynyt 50 luvulla, eikä myöskään osaa antaa rakkautta toisille. Omia lapsia sillä ei ole ja nyt vielä tuli/teki vihollisen minun aikuisesta lapsesta! Anna minun kaikki kestää! No elämä jatkuu....
Katkeraa tekstiä......
ei enää karkeruutta mielessä, sitäkin oli, kaikki tunteet käytyy läpi ja selväjärkinen olen vielä, tämä on täyttää totta!
Tottahan tuokin. Mielenterveysongelmia vain on niin vaikea havaita. Yleensä ne myös kehittyvät, pahentuvat vasta liiton aikana.
Totta, en olisi ikimaailmassa voinut kuvittella minkäläinen ilkeä ja vihamielinen ihminen on!
Ensimmäiset vuodet mies oli kuin unelma, muutetiin yhteen ja vuoden kuluttua kihloihin ja vuosi siitä mies kovasti haluaisi naimisiin. Olen jo päälle viiskymppinen ja uskoin, että nyt löytyi loppuelämäksi kumppani! Naimisiin menon jälkeen mies muuttui, tuli ihmeellisiä riitoja pikku jutuista ja aina oli minun kimpussa, miksi teet näin ja miksi et tee niin kuin sanon. Kaikkialle piti mennä mukaan, ei lähtenut yksin ulos...Yritin ja yritin luulin, että vika minussa, kun olen aika itsepäinen, mutta kui sanomiset muuttuivat vaan ilkeämäksi, lopuksi uskoin että olen hänen vihollinen. ja vihollisen kanssa ei voi asua saman katon alla! Ihmettelen vieläkin, miksi kukaan? hänen äiti ei siskot - veljet, eivät kertonut minulle hänen sairaudesta, vaikka oltiin hyvissä välissä ja käytiin miehen kanssa päivittäin hänen äiti ja isän luona, samoin usein hänen siskon veljen luona, nuorempi sisko ja yksi veljeistä eivät olleet missään tekemisissä suvun kanssa. Sitten kuin löysin pillerit ja sairaskertomuksen, tuli petetty olo. Tietenkin yritin ymmärtää, mutta kuin mies ei möntänyt vaan haukkui ja ivas minua ja tuntui, että kaikki pahensi vaan, pelkäsin mennä kauppaan, kylään hänen kanssa kuin aina alkoi jo autossa ivaminen ja riidan haku! No eron päätyin, jätin sairaan miehen!
Mikä sairaus miehelläsi oli todettu?Tarkoitan vaan että on julmaa jättää sairas mies.Itse hoidin syöpä sairasta miestäni viimeiset kolme kuukautta kunnes kuolema erotti.Ei mieleen edes juolahtanut jättää.Kyllä pikku riidat ikävä kyllä kuuluu avioliittoon.
sairaudella on eroja, syöpään sairastunut tai muuden sairas - niin olisi todella julma jättää silloin puoliso. Mutta entinen juoppo, aikuisiän AHDH - narsisti(ai mutta sitä sana ei saa käyttää!) mies kenellä ei ole tunteitä, tunsin itseeni kynnysmatoksi, jossain perheessä pidetään kynnysmattoakin arvokamaksi! Ensimmäiset 4 vuotta meni hyvin tai oikeastaan niinkauan meni hyvin kuin jaksoin antaa loukkaukset ja käyttäytymisen anteeksi, mutta asia muuttui vaan hullumaksi - jokapäiväset kinastelut ja epäloogiliset väittelyt, en jaksanut!
Aikuisiän AHDH tai onko ADHD? E i minunkaan mieleen juolahtaisi jättää syöpä sairastava miestä, tai olkoot nyt mikä muu sairaus tahansa, mutta narsisti on toinen juttu! En ole julma, jos en olisi jättänyt, olisin itse sairastunut masennuksen...tai lopettanut elämisen.
Niinpä. Kyllä vaihtoehtona on hyvin usein oman terveyden menettäminen tai ero. Yleensä päädytään jälkimmäiseen.
Riippuu aika paljon siitä millaista on ollut ennen puolison sairastumista. Sairastuminen lisää myös parisuhteen kriisiriskiä. Etenkin miehiä käy ahdistamaan vaimonsa sairaus oikein viimoisen päälle, ja silloin heistä moni "pakenee". Sitten myös jos sairaus on todella pitkäaikainen, se saattaa muuttaa parisuhdetta radikaalisti. Jos miehen ja vaimon roolit muuttuvat sairastajan ja tukijan rooleiksi, se ei tee ollenkaan hyvää parisuhteelle.
Vakavien sairastumistapausten jälkeen käy monesti myös niin, että se sairastunut ihminen parannuttuaan jättää avioliiton. Olisiko tässä jonkinlainen henkinen kasvu, erilleen kasvaminen.
Jos haluaa välttyä erolta, ja ongelmilta, niin ei kannata mennä naimisiin ollenkaan. Ei edes avoliittoon, ei hankkia lapsia. Ihan järjetön todellisuuden pelko ihmisillä täällä.
Ja vaikea joillekin myöntää että ei se ole yhden syy jos kaksi tappelee. Marttyyrina on helppoa olla ja marttyyriksi on mukava jäädä. Muuten täydellinen elämä mutta entinen puoliso on yrittänyt pilata kaiken...
Ei omien näkemysten esiin tuominen ole välttämättä tappelua. Riidat pitäisi ratkaista ja selvittää, ei osoitella syitä ja syyllisiä. Jollei tähän päädytä, kuten usein käykin, harva kuitenkaan esittää marttyyria.
Ainakaan ne, jotka kuuntelevat Happoradiota :)
"älä huuda että pilasin elämäsi
kyllä se sinä olit
joka lähdit minun matkaani"
Aloittaja on oikeassa. Yrittämällä ja yrittämällä sitä ajaa itsensä vaan pahempaan suohon. Lasten takia sitä haluaisi, että kaikki toimisi, katsoo vaan läpi sormien ajattelee, että kyllä sitä ainakin siihen asti kestää, kun lapset pois muuttavat, mutta ei vaan jaksa. Omat voimat helpolla uupuvat. Kyllä se siihen sitten päättyy tai siihen, että rakastuu ja tajuaa lähteä.
Se, joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön. Tai sitten avioeron. Hyvin yksinkertaista, koska muuta ei voi.
Olimme todella onnellisia 5-6 vuotta. Viimeiset viitisen vuotra ollut yhtä vuoristorataa. Mieheni tekee typeryyksiä, isoja sellaisia, jotka loukkaavat minua ja hän tietää sen, mutta niitä tehdessään uudestaan ei kuulemma "sillä hetkellä ymmärrä mitä tekee"
Olen ollut todella tiukilla henkisesti sillä minun tunteitani en saa ääneen sanoa. Tai saan toki mutta aina vastavetona on se kuinka paha hänen on olla koska hän on se pahantekijä. Ja minun loukattu sydämeni jää aina hänen pahanolonsa varjoon. Olen tullut säikyksi ja araksi näiden hänen pahanolojensa seurauksena satelevien itsemurhauhkausten takia. En jaksa enkä kestä tätä enää. Välillä mietin onko hän oikeasti sairas vai noin julma ja kieroutunut ihminen. Saattaa samana päivänä surra ja katua tekojaan ja tehdä sen samantien uudestaan. Mitä tämä on? Olemme olleet asumuserossa nyt kolmisen viikkoa ja minun on ollut niin paljon helpompi hengittää. Haluanko takaisin, en tiedä uskallanko, ja jos en, niin olen jatkuvasti huolissani hänestä. Hän on loistava manipuloimaan ja minä puolestani aivan liian kiltti. Mutta en vaan jaksa tälläistä enää. Halusin vain elää normaalia elämää..