Erosin miehestäni talvella 2000 , olimme olleet aivan kakarasta asti yhdessä. Hän oli se minun ensirakkauteni. Mieheni työn vuoksi hän oli paljon poissa kotoa , jaksoin aina odotella häntä kotosalla , en lähtenyt illan viettoihin tai muihin ilman häntä. Viikonlooppuisin kävimme kyllä yhdessä ystäviemme kanssa ja meillä oli aina mukavaa. Olimme niin samalla aalto pituudella huumorintajullisesti. Kaiken piti olla hyvin. Välillä tuntui että olen miehelleni koko elämä.Me olimme aina me ja leijonan tavoin puolustimme jos joku ulkopuolinen meitä uhkasi. Rahallisesti myös asiat olivat hyvin oli 2 vuotta vanha omakotitalo ja melkein uusi auto käytössäni. Joku vaan klikkasi , tänä päivänäkään
en tiedä mikä?? Puoli vuotta ennen eroa rupesin käymään ystävieni kanssa baareissa ,ilman häntä. Alitajunnasi tein sitä tulevaa eroa , en vain saanut suutani auki ,koska tulevasuus pelotti . Enhän tiennyt itsekään että mitä elämältä haluan?
Kaikki vaan kävi äkkiä kun alkoi eroprosessi, kahdessa viikossa olin muuttanut pois ,avioero oli vireillä ,päätös oli minun . Omilla teoillani tein asian selväksi , en halua jatkaa. Vieläkään en tosiaan saanut suutani auki. Hetken aikaa ollessani omillani se iski, se suunnaton ikävä. Missään ei ollut hyvä ja tiesin että molemmat kaipasi ja ikävöi.. Edelleenkään emme saaneet suutamme auki, satunnaisia viestejä ikävästä silloin tällöin. Molemmin puolinen ylpeys esti meidän keskustelemasta asiasta. Pidämme edelleen yhteyttä silloin tällöin ,mutta vieläkään emme ole eroa läpi käynyt... Etenkin Ex-mieheni välttelee seuraani ja hän on joskus sanonut että ei kestä olla kanssani , kun kaikki menneisyyden ihanat hetket tulevat mieleen:) En kiellä ettenkö minäkin niitä välillä muistelisi. Meillä on molemmilla uudet puolisot ja minulla menee suhteessani ainakin hyvin, mutta pääsenköhän ikinä eroon siitä tunteesta että mitä jos oisimme silloin puhuneet ja yrittäneet ,missä me olisimme nyt?? Halusin kertoa tämän siksi että älkää ihmiset laittako ekana niitä eropapereita vaan koettakaa puhua ja selvitellä , ettei jää ilmeisesti loppu iän kysymystä itselle , mitä jos kuiteskin??
en tiedä mikä?? Puoli vuotta ennen eroa rupesin käymään ystävieni kanssa baareissa ,ilman häntä. Alitajunnasi tein sitä tulevaa eroa , en vain saanut suutani auki ,koska tulevasuus pelotti . Enhän tiennyt itsekään että mitä elämältä haluan?
Kaikki vaan kävi äkkiä kun alkoi eroprosessi, kahdessa viikossa olin muuttanut pois ,avioero oli vireillä ,päätös oli minun . Omilla teoillani tein asian selväksi , en halua jatkaa. Vieläkään en tosiaan saanut suutani auki. Hetken aikaa ollessani omillani se iski, se suunnaton ikävä. Missään ei ollut hyvä ja tiesin että molemmat kaipasi ja ikävöi.. Edelleenkään emme saaneet suutamme auki, satunnaisia viestejä ikävästä silloin tällöin. Molemmin puolinen ylpeys esti meidän keskustelemasta asiasta. Pidämme edelleen yhteyttä silloin tällöin ,mutta vieläkään emme ole eroa läpi käynyt... Etenkin Ex-mieheni välttelee seuraani ja hän on joskus sanonut että ei kestä olla kanssani , kun kaikki menneisyyden ihanat hetket tulevat mieleen:) En kiellä ettenkö minäkin niitä välillä muistelisi. Meillä on molemmilla uudet puolisot ja minulla menee suhteessani ainakin hyvin, mutta pääsenköhän ikinä eroon siitä tunteesta että mitä jos oisimme silloin puhuneet ja yrittäneet ,missä me olisimme nyt?? Halusin kertoa tämän siksi että älkää ihmiset laittako ekana niitä eropapereita vaan koettakaa puhua ja selvitellä , ettei jää ilmeisesti loppu iän kysymystä itselle , mitä jos kuiteskin??
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oli niin täysin, kuin omasta elämästäni, että ihan säikähdin, että joku on käynyt kirjoittamassa minun tarinani. Alku tuosta kirjoituksesta..jokaista piirtoa myöten! Minä olen nyt vaiheessa "hetken aikaa omillani..."
On niin suunnaton ikävä kaikkea. Minä olen suuni auki saanut, pyytänyt anteeksi, puhunut, toivonut, en nyt ihan ruinunnut. Erona tässä vain on se, että ex-mieheni ei minua takaisin halua.
Meillä on oikein hyvät välit, arki hoituu, ja hän on kai huomannut, että arkihan toimii ilman minuakin, ehkä paremminkin, kuin niinä viimeisinä avioliittovuosina.
Surullista. Yritän selvitä päivästä toiseen, katsoa eteenpäinkin.
Aika varmaan parantaa. Jokaiselle tutulleni olen sanonut samat, kuin sinäkin, että kaikkensa kannattaa antaa ja enemmänkin, ennenkuin eroaa!
en haluiskaan pettäjä ex,n kans mitään käydä läpi!!!!!5v jälkeen on kuin ilmaa,,,, että näin..
Tätä miestä on loukattu niin syvästi, että
nainen ei merkitse mitään.
Tämä tunne on voimakas, voi muuttaa muotoaan vielä. Tyypillinen tapa suhtautua. Sulkea pois elämästään, kuin ei mitään olisi koskaan ollutkaan. Välinpitämättömyyden kaapu.
Varo alkoholisoitumista tai masentumista, katkeruutta, vihaa ja myöhempiä pahanolon-tunteita. Ne näkyvät vielä jossain muodossa.
että toinen on hetkessä vaan ilmaa vaikka onkin pettänyt.Kerro mullekkin,että olis helpompaa näin eron jälkeen.
on sellanen juttu et ei ole antaaa toiselle mitään ahaa elämystä vaan mulle se ex,n temppu oli sellainen juttu et vei kerralla pos...jos eo ole petetty niin ehkä sitä ei voi ymmärtää ja jos on ja ei niin liikuta niin onhan meitä niin monta mieltä kun on miestäkin!eli kaikki ei koe samalla tavalla.. mut kyllä mulle riitti... lapsia vaan käy sääliksi.
niin se on.elämä on julmaa.itsellä ero 17 v jälkeen.olin viikon kalastaa ja kun palasin reissult niin tyhjä asunto ja lappu pöydäl et anteeksi ja parempi näin ja plaa plaa. siinä meni lapsi , avovaimo, rakkaus, terveys ja ei selitystä. syytä ehkä voi olla mutta en ole vastausta saanut. siinä oli mun elämäntyö ja tässä palkka. PERKELE. yritän eteenpäin päivä kerrallaan..vihaamatta..katkeroitumatta.. ja itken usein...minäkin,aikuinen mies.