Tunnekylmyyttä, välinpitämättömyyttä ja itsekeskeisyyttä parisuhteessa pidetään yleisesti vain miesten paheena. Oma petikaverini on nainen ja edustaa kaikkea edellämainittua. Olemme asuneet joitakin vuosia saman katon alla ja kun taaksepäin katsoo, niin hän on ollut sellainen ihan alusta asti.
Meillä molemmilla on toki niitä huonoja päiviä, milloin kumppanilta kaipaisi vähän joustavuutta, ymmärrystä ja myötätuntoa. Voin väittää että minulta sitä löytyy. Pahimmillaan nainen kilahtaa tyhjänpäiväisistä asioista, paiskoo ja rikkoo tavaroitani ja saattaa käydä minuunkin käsiksi. Onneksi tollasia itkupotkuraivareita ei oo kauheesti. Näissä tilanteissa yritän ymmärtää ja osoittaa että on okei olla vihainen, mutta ilmaisutavan on muututtava. Olen aina tukena ja kerron rakastavani häntä vaikka hän oliskin vihainen. Pysyn vierellä kunnes hänellä on taas kaikki hyvin ja olen varma että voimme jatkaa eteenpäin.
Minulla on paniikkihäiriö ja ahdistun aina välillä. Ahdistuneena osaan olla tosi vaikea. En osaa kertoa mikä ahdistaa kun en sitä välttämättä tiedä itsekään, saatan vältellä ja kiertää naisen kauempaa. En uskalla mennä naisen syliin tai puhua hänelle. Olen tosi välttelevä.
Vaimoni kysyy toki että mikä on. Ihan sama mitä vastaan, saan vastaukseksi tuhahduksen ja keskustelu päättyy siihen. Jos vastaan etten tiedä mikä minua ahdistaa, hän katsoo hetken tosi ilkeästi ja sitten jatkaa muina naisina juttujaan. Joskus parhaissa tapauksissa hän saattaa tarjota syliä, mutta kun tulen, hän alkaa selata puhelinta tai lukemaan lehteä.
Olo on tosi turhautunut. Tänäänkin sain paniikkikohtauksen keittiössä. Vaimoni näki sen, tuli keittiöön, otti avaimet ja lähti ruokakauppaan sanaakaan sanomatta. Hän aina vakuuttaa että hänelle voi puhua kaikesta koska tahansa ja hän tukee ja auttaa aina, eikä pidä pelätä pyytää apua. Sitten kun kerron hänelle tunteistani hän tuhahtaa tai vastaa "no voi" ja keskustelu päättyy siihen. Ja sitten hän ihmettelee miksi en tahdo enää puhua hänelle tunteistani. Se on vähän kuin jos hän avaisi minulle oven, ja juuri kun olen astumassa sisään, hän sulkeekin sen aivan naamani edessä, ja sitten kysyy miksen tulekaan. Kiusaamista.
Silloin kun meillä molemmilla on asiat hyvin, hän kyllä huomioi ja kestää minua. Kun minulla on vähänkään huonompi fiilis, hän sulkee minut pois. Parhaassa tapauksessa saattaa olla fyysisesti läsnä, mutta henkistä yhteyttä ei synny. Useimmiten hän ei katso minua, eikä puhu minulle. Tekee vain omia juttujaan kun minä kaipaisin vain tukea ja turvaa. Joskus uskalsin sitä pyytää, mutta en enää kun on osoittautunut ettei sitä saa kysymälläkään.
Onks tää joku luonnevamma vai vihaako se vaan mua?
Meillä molemmilla on toki niitä huonoja päiviä, milloin kumppanilta kaipaisi vähän joustavuutta, ymmärrystä ja myötätuntoa. Voin väittää että minulta sitä löytyy. Pahimmillaan nainen kilahtaa tyhjänpäiväisistä asioista, paiskoo ja rikkoo tavaroitani ja saattaa käydä minuunkin käsiksi. Onneksi tollasia itkupotkuraivareita ei oo kauheesti. Näissä tilanteissa yritän ymmärtää ja osoittaa että on okei olla vihainen, mutta ilmaisutavan on muututtava. Olen aina tukena ja kerron rakastavani häntä vaikka hän oliskin vihainen. Pysyn vierellä kunnes hänellä on taas kaikki hyvin ja olen varma että voimme jatkaa eteenpäin.
Minulla on paniikkihäiriö ja ahdistun aina välillä. Ahdistuneena osaan olla tosi vaikea. En osaa kertoa mikä ahdistaa kun en sitä välttämättä tiedä itsekään, saatan vältellä ja kiertää naisen kauempaa. En uskalla mennä naisen syliin tai puhua hänelle. Olen tosi välttelevä.
Vaimoni kysyy toki että mikä on. Ihan sama mitä vastaan, saan vastaukseksi tuhahduksen ja keskustelu päättyy siihen. Jos vastaan etten tiedä mikä minua ahdistaa, hän katsoo hetken tosi ilkeästi ja sitten jatkaa muina naisina juttujaan. Joskus parhaissa tapauksissa hän saattaa tarjota syliä, mutta kun tulen, hän alkaa selata puhelinta tai lukemaan lehteä.
Olo on tosi turhautunut. Tänäänkin sain paniikkikohtauksen keittiössä. Vaimoni näki sen, tuli keittiöön, otti avaimet ja lähti ruokakauppaan sanaakaan sanomatta. Hän aina vakuuttaa että hänelle voi puhua kaikesta koska tahansa ja hän tukee ja auttaa aina, eikä pidä pelätä pyytää apua. Sitten kun kerron hänelle tunteistani hän tuhahtaa tai vastaa "no voi" ja keskustelu päättyy siihen. Ja sitten hän ihmettelee miksi en tahdo enää puhua hänelle tunteistani. Se on vähän kuin jos hän avaisi minulle oven, ja juuri kun olen astumassa sisään, hän sulkeekin sen aivan naamani edessä, ja sitten kysyy miksen tulekaan. Kiusaamista.
Silloin kun meillä molemmilla on asiat hyvin, hän kyllä huomioi ja kestää minua. Kun minulla on vähänkään huonompi fiilis, hän sulkee minut pois. Parhaassa tapauksessa saattaa olla fyysisesti läsnä, mutta henkistä yhteyttä ei synny. Useimmiten hän ei katso minua, eikä puhu minulle. Tekee vain omia juttujaan kun minä kaipaisin vain tukea ja turvaa. Joskus uskalsin sitä pyytää, mutta en enää kun on osoittautunut ettei sitä saa kysymälläkään.
Onks tää joku luonnevamma vai vihaako se vaan mua?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Taitaa olla luonnevamma, muuten ei olisi sinun kanssasi vaan lähtisi pois suhteesta. Suosittelen, että puhut hänelle suoraan ja kasvotusten ja sanot että et jaksa tätä enää jos hän jatkaa sillä radalla.
Vaikuttaa, että naisesi ei osaa olla läsnä silloin kun saat paniikkikohtauksen tai sua ahdistaa. Varsinkin jos olet vielä välttelevä niin naisesi ei tiedä ollako läsnä, häipyä paikalta vai mitä tekisi. Oletko kertonut hänelle, että mitä hän tekisi sinulle, kun sulla on kohtaus päällä tai vaikeaa? Se auttais asiaa. Uskon, että tuo tyttöystäväsi käyttäytyminen johtuu siitä, ettei se osaa käsitellä sinun asiaa. Mitä tuntea asiantiimoilta ja mitä tehdä sille.
Jutelkaa!