En nyt keksinyt ihmeellisempää otsikkoa ja ajattelin, että se myös on suuntaa antavin. asia koskee siis parisuhdettani ja olen tullut siihen pisteeseen, että en enää keksi mitä tehdä, Tiedän ,että ei ole kovin todennäköistä täältä saada vastauksia, mutta haluaisin kuulla ulkopuolisten mielipiteitä. Eli olemme seurustelleet minä 16- ja mies 17- vuotiaista asti. Nyt siis 7 vuotta takana. Olen aika tuuliviiri luonne ja mies on todella rauhallinen ja hyvä mies muutenkin. Ei käy baareissa ja on kaikkea mitä voi toivoa. Ulkonäöllisesti on urheilullinen, harrastanut nuorempana jalkapalloa 9v. ja nyt monta vuotta salilla käymistä. Mutta. Emme koskaan tee mitään spontaania, emme ole ikinä olleet ulkomailla. No, Tallinassa kerran. Minä kaipaisin elämyksiä ja vierelle toista joka vie minua uusiin haasteisiin ym. Olemme molemmat asuneet täällä kotipaikkakunnallamme koko ikämme. Olimme asumuserossa viime kevättalvena, kun en enää vain tiennyt mitä tehdä. Purin kihlauksemme ja muutin yksikseni. Se teki hyvää. kunnes tuli ensimmäinen kerta " en selviä yksin" romahdus. pidimme siis koko ajan yhteyttä , mutta mies antoi minun kokeilla "siipiäni" eli elin riehakasta sinkkuelämää. se oli molempien mielestä paras ratkaisu, että tietäisin mitä haluan. Nyt taas vuoden jälkeen olen samassa pisteessä. Miten jatkaa? Tuntuu, että haluaisin olla hänen kanssaan, mutten kuitenkaan. Vaikka olen aika poikatyttö ja salilla käyn myös ja olen rento ja saan kyllä miehiltä paljon huomiota. Jne. Seksielämä on ihan ok, aika harvoin "järisyttävää" kuten mainitsin, hän ei ole ollenkaan spontaani. Lisäksi, olen aina se joka keksii tekemistä ja reissuja.. Tämä ottaa todella päähän.. Puhumme silti kaikesta, hän tietää kaiken tämän, mutta en tiedä miten hän edes sietää mua enää kun mietin kaikenlaista. Luulin tähän asti, että haluamme samoja asioita, mutta tarkemmin ajateltuna ehkä emme. Perheen ja työn puolesta kyllä, mutta haluaisin niin matkustella ja kokeilla asioita. Pelkään että hän jarruttaa minua. Sitten lähemmäs 40 huomaan, että en ole käynyt missään, en ole sanut mitään aikaiseksi, paitsi ehkä lapsia hänen kanssa ja voin luottaa häneen ja hän on aina ollut ihana minulle. Mutta täytyykö siihen tyytyä? Lisäksi olen huomannut, että ihastun helposti. Ennen joulua meillä oli taas kriisi kun kerroin että olen ihastunut toiseen. Hän käski päättää. Halusin jäädä ja mietin silloinkin, etten varmaan ikinä tule löytämään hänen kaltaistaan.. mutta... silti... Auttakaa! Hän ei varmasti lähde parisuhdeterapiaan, sen tiedän. Perus suomalainen mies joka ei puhu, mutta pussaa...
Jatkaako yhdessä? Teineistä asti seurusteltu
Naano_15
23327
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Oho, aika epäselvää tekstiä. Mutta siis tarkennukseksi vielä, että mies on kyllä antanut minun käydä baareissa kavereideni kanssa.. En ole ikinä pettänyt häntä enkä edes ajatellut sitä, on vain kiva jutella ja saada huomiota muilta miehiltä. En halua änelle mitään pahaa, mutta sitten taas mietin että olenko vain tottunut häneen, enkä välttämättä edes rakastunut? Minusta ei siis muistaakeni ole ikinä tuntunut, että olisin ihastunut häneen, on vain äärettömän turvallinen olo hänen kanssaan. Monet varmasti ajattelevat, että mitä oikein valitan, mutta tämä asia todella piinaa minua enkä usko että olen tällä hetkellä onnellinen.
Ensinnäkin: Kannattaa ehdottaa terapiaa, jos siltä tuntuu. Itse olen käynyt pari terapiassa ja itse olin se kielteisempi. Onneksi menin! Kannattaa kertoa, että haluat syventää suhdettanne. Terapiassa on ihanaa kun molemmat tulevat kuulluksi ja ulkopuolisella on aivan uusia huomioita. Mitä tulee matkustusintoon, niin jos miehesi ei ole niistä niin kiinnostunut (oletko kysynyt? Entä kokeillut jos mies saisi valita paikan/hotellin tms?) niin onko ystäviä joiden kanssa voisit matkustaa? Miehesi kuulostaa muuten ihanalta, mutta onko tämä matkajuttu todella joka katkaisisi suhteen?
Voisihan tuota ehkä harkita.. Ja en tiedä mikä siinä on kun ei ole oikein ikinä sanonut juuta eikä jaata tähän matkustamiseen. Mutta olemme siis katselleet matkoja, mutta hän on vähän aikaansaamaton myös. On hyvin koulutettukin mutta työtön tällä hetkellä. Ja tuntuu, että minä olen se joka ressaa töistä vaikka säästöjä meillä on paljon. Siksi tuntuukin tyhmältä, että sitä rahaa on mutta ei voi käyttää! Oikeastaan, nyt kun ajattelen niin minusta tuntuu että paapon miestä. En fyysisesti vaan emme ehkä kumpikaan ole sitä tajunneet... Ystävien kanssa toki voisin matkustaa, mutta kyllä mieheni kanssa sitä haluaisin ja varsinkin sitten kun on perhettä joskus.. Hän ei myöskään ole yhtään sosiaalinen. Ei edes omien kavereidensa seurassa. He istuivat ystävänpäivänä koko illan pelaamassa pleikkarilla. Tämä myös ärsyttää minua.. Mainiakseni olemme myös riidelleet viime aikoina vaikka yleensä emme riitele. Tuntuu vain ,etten saa mitään suhteesta irti. Niinkuin olisi pääasia että kanssani olisi joku ettei tarvitsisi yksin olla. Mutta kuitenkin mietin, voinko elää ilman häntä? Tämä juuri on se kysymys, koska olenko vain tottunut häneen, kun olemme tavallaan yhdessä kasvaneet aikuisiksi?
Yrität nyt tyttöhyvä istua kahdella tuolilla, ja sehän ei tule pitkän päälle onnistumaan, vaan aiheuttaa kipua ja ristiriitoja.
Et oikein ole sitoutunut, mutta et uskalla silti irrottaa. Seurustelet, mutta et kuitenkaan täysin rinnoin. Haluat tämän miehen, mutta et kuitenkaan halua. Olet uskollinen, mutta et ihan kuitenkaan. Rakastat, mutta et ole rakastunut.
Nämä ovat ongelmasi ytimiä, ja ne ovat myös luonteesi piirteitä: olla kahtaanlainen, ja olla päättämätön, niin että lopulliset ratkaisut jäävät ilmaan roikkumaan, olla yhtäaikaa kaikkea.
Liian nuorena alettu kiinteä seurustelu ei ole tehnyt hyvää, koska seikkailijatarvaihe nuoruudessa on jäänyt elämättä. Vaikka olisi rollannut kavereitten kanssa ympäriinsä, et ole sitä täysillä voinut tehdä, koska olet sitonut itsesi mieskumppaniin.
Jokin ratkaisu sinun pitää tehdä täysin sydämin, täysipainoisesti, sitoutuen, antautuen asialle, intohimoisesti, valiten yksi asia, jolle sydämensä omistaa ja josta ammentaa varmuutta: tämä on oikeaa minulle.
Antautuminen on pelottavaa, koska tällöin on aina virhemahdollisuus, antautuiko "oikein".
MUTTA päätöksissä on otettava aina tämä riski, että se ei ollutkaan "oikein".
Sepä se tekee elämän valinnat vaikeiksi. Sama ongelma on kaikilla, jotka joutuvat isojen valintojen ääreen.
Ongelma on sinussa itsessäsi, ei kumppanissa. Ongelma on siinä, kuinka heittäydyt yhteen asiaan.
Ratkaisu on sinun. Mieti. Tutki itseäsi, mitkä ovat elämäsi päämäärät ja mihin tähtäät ja mitä odotat tulevaisuudelta. Anna aikaa tehdä ratkaisu, ja kun sen teet, tee se 100%:sti.
On hyvin tyypillistä, että teineinä aloitettu suhde karahtaa kiville vanhempana. Ihminen kasvaa ja muuttuu valtavasti noiden vuosien aikana ja monesti käy niin, että kasvetaan eri suuntiin. Elämää katsotaan uudella tavalla vähän varttuneempien silmien läpi, ja yhtäkkiä se tuttu kumppani ei enää sovikaan siihen maisemaan ja loppuelämän toiveisiin. Ehkä teidän on aika erota, vaikuttaa vähän siltä että tuo itsekin mainitsemasi tuttuus ja tottumus ovat ne suurimmat tekijät, jotka vielä sinua pitävät suhteessa ja se ei ole hyvä pohja.
Niin, ongelmahan on oikeastaan se että kumppani on väärä tähän elämänvaiheeseen, ei se että hän olisi välttämättä kokonaan väärä. Luotettava ja rauhallinen puoliso on oikein hyvä kun perustetaan perhettä ja kasvatetaan pieniä lapsia. Silloin taas liian spontaanista ja vaihtelunhaluisesta puolisosta on vain haittaa. Nyt taas haluat luonnollisesti elää vapaata nuoren aikuisen elämää johon kuuluu se että koetaan uusia asioita.
Mutta en siis tarkoita että sinun pitäisi nyt väkisin riippua tuossa puolisossa kiinni kolmikymppiseksi. Se tuskin onnistuu ainakaan suhdetta vahinhoittamatta jos et tunne oloasi nyt hyväksi suhteessa. Tarkoitan vain sitä että on hyvin mahdollista että huomaat reilun kymmenen vuoden päästä olevasi jälleen aika lailla nykyisen miehesi kaltaisen tyypin kanssa yhdessä vaikka välissä olisikin ollut joku vähän spontaanimpi tapaus.
Mutta sitä kutsutaan elämänkokemukseksi...
Vain Sinulla itselläsi on ratkaisun avaimet. Älä kuuntele muita vaan mieti itseksesi mitä haluat. Elämässä ei ikinä tiedä saako parempaa vai sitten ei....mitä haluat ja oletko valmis ottamaan riskin.
Sitä elämätöntä elämäähän monet lähtevät hakemaan eroamalla. On jäänyt jonkinlainen haavekuva mieleen, että elämä olisi yhtä ilotulitusta ja jatkuvaa menoa.
Voin sen sanoa olevan täydellistä harhaa, ne ovat pilvilinnoja, alussa saattaa uuden kanssa olla hieman villimpää, jopa niin että millään ei mitään väliä, joku ei nouse siitä suosta koskaan, joku pinnistelee. Yksi teki kolmea työtä, että sai nuo tuhon jäljet paikatuksi.
Minä suosittelisin elämään sitä nuoruutta silloin kun sen aika on ja välttämään sitoutumista, sillä sehän oikeastaan tapahtuu syystä, että seksi tulee mukaan liian vaativana ominaisuutena ja ihmisen tunteminen ja elämän eläminen jää tekemättä.
Kun jaksaa odotella, saattaa hyvinkin löytyä se sielunkumppani, jonka kanssa elämä ei ole pitkäveteistä eikä liian yksitoikkoistakaan. Mutta sen verran ymmärrystä vaaditaan, että elämiseen tarvitaan varoja, jotka täytyy ansaita palkkatyöllään melkein jokaisen ja tämä vaihe taitaa jäädä että edes päästäisiin monelta kokematta kun on rynnätty yhteen jo opiskeluaikana.
Vasta työelämässä alkaa hahmottumaan se mitä elämä on ja millainen kenestäkin tulee elämän hallinnassa ja mitkä arvot valtaavat mielen.
Olisi edes jonkinlaista yhteisen ajattelun tapaa, eikä vain menemistä ilman järkeä.
Olet nyt hiukan hakoteillä ajatuksissasi. Ei ole nimittäin poikaystäväsi vastuulla sinun elämäsi tai päätöksesi. Kirjoituksestasi saa käsityksen, että jos 4-kymppisenä surkuttelet kohtaloasi, se olisi jotenkin miehesi syy tai jos et ole irroitellut tarpeeksi, niin sekin olisi parisuhteen vika.
Olet todella nuori ja ajatuksesi ovat varmasti aika tyypillisiä ikäisesi ajatuksia, ainakin silloin, kun on noinkin pitkä parisuhde takana. Tuollainen haikailu ja jossittelu on omalle elämälle sekä parisuhteelle aika haastavaa. Sinun ei auta muuta kuin tehdä ratkaisuja ja elää niiden kanssa.
Kokemuksesta voin sanoa, että sopivaa puolisoa ei noin vain löydetä ja rilluttelu ja matkustelu on hetken hauskaa muttei sillä elämäänsä sen kummempaa sisältöä saa. Toisaalta itsetuntemuksen lisääntymisen myötä myös itsevarmuutesi kasvaa ja ymmärrät, että se, oletko tyytyväinen ja onnellinen elämääsi, on riippuvainen omasta asenteestasi ja ajatuksistasi.
Samaa mieltä. Miestä ei voi vastuuttaa oman elämän onnellisuudesta, eikä elämä ylipäätään ole aina onnellista. Mihin asioihin oikeasti tarvitset miestä? Ei kaikkea tarvitse tehdä yhdessä, parisuhteessakaan. Haluat miehen olevan spontaanimpi, mutta sitä ei voi toiselta vaatia. Eikä se aina ole pelkästään hyvä ominaisuus.
Sinun on tehtävä päätös ja elettävä sen mukaan, tietoisesti. Tehtävä valintoja. Ihmiset ovat kovin erilaisia, siksi en panisi iälle kovin paljon painoa. Olen itse ollut saman miehen kanssa hyvin nuoresta enkä ole kokenut, että jotain olisi jäänyt elämättä. En ole ikinä haikaillut muuta sen jälkeen, kun päätin, että tässä on tuleva aviomieheni. Toki olen kasvanut, muuttunut - mutta sitähän tapahtuu jokaisen elämässä.
Mikset menisi ulkomaille kavereiden kanssa, jos se ei miestä kiinnosta? ei hän saa sitä sinulta kieltääkään, jos mahdollisuus olisi mennä mukaan. Muutenkin, ei kaikkea aina tarvitse tehdä yhdessä. Tekee hyvää tehdä välillä jotain erilläänkin. Pidemmissä suhteissa tulee aina jossain välissä se kriisivaihe, joka totisesti koettelee...
Kiitos kaikille vastauksista. 1258 ehkä parhaiten kuvaili tätä tilannetta. Itsestäni taas tuntuu, että nimenomaan tämän ikäisenä ajattelen kypsemmin kuin ikäiseni yleensä. En halua heittää hukkaan tätä suhdetta, vaikka väillä onkin tasaista arkea. Sehän nyt kuuluu jokaiseen suhteeseen ja tässä vaiheessa elämää kuitenkin niitä vuosia on "muutama" vielä edessäpäin. Nimenomaan se, olenko hänen kanssaan vain tottumuksesta vaivaa minua. Ja tuo asioiden kokeileminen kavereiden kanssa niin olen sitä tehnytkin. Mutta kyllä mielestäni suhteeseen pitää kuulua sitä yhdessä tekemistä. Se, että emme ole käyneet ulkomailla ei ole niin tärkeää, emme kuitenkaan ole kokeneet yhdessä paljon mitään. En ole koskaan käynyt festareilla esimerkiksi. Tarkoitan siis nuoren elämään kuuluvia perusjuttuja. Meidän yhteiset matkat on mökkireissuja muun perheen kanssa. Ja mies kyllä antaa minun tehdä melkein mitä vain haluan ja se taas välillä ärsyttää. Hän antaa minun mennä vaikkei itse siitä pidä eikä koskaan laita mihinkään vastaan. En haluaisi olla koko ajan se, joka päättää ja jolla on "ohjat" Eikä hän todelakaan tarkoituksella ole tossun alla, jos näin nyt voi sanoa. Mietin vain, että muuten meillä on kaikki ok ja tietysti nuita kokemuksia yhdessä pitää sitten vain muulla tavoin kerryttää. Mutta haluaisin kuitenkin rinnalleni ihmisen joka ottaisi miehen roolin. Sen takia tämä onkin niin vaikeaa ja olenkin miettinyt että josko se siitä kun herralle tulee ikää lisää ja saa vakityön. Tiedän, että hänestä tulee kyllä mahtava isä ja aviomies. Siksi näitä asioita niin mietinkin.
Olen 40, ja ymmärrän ahdistuksen siitä, että yhteiset matkat ovat mökkireissuja perheen kanssa! Ilman muuta - kavereiden kanssa. Määrään sinut mökkeilemään tästä lähtien kaveriporukalla, ensi kesäksi varaat festariliput, reppureissun, mitä vaan!
Sitä voitko samalla pitää tuon miehen, en osaa sanoa. Jos häntä ei kavareiden kanssa hengailu kiinnosta niin se ei kiinnosta.
Tuo miesten tapa viettää yhteistä aikaa pelaamalla vaan pleikkaa on puolestaan aika universaalia. Jos ei olisi pleikkaa, voisi olla vaikka urheiluruutu. Anna hänen kutsua kavereitaan sinnpelaamaan ja ajattele se vaikka mielenkiintoisena ihmiskokeena -yhdessäolo voi olla niin monenlaista. Veikkaan, että sinun kutsuessasi kavereitasi talo täyttyy puheesta, puuhailette, ideoitte ja säkenöitte. Sillä välin kun miehet näennäisesti eivät tee muuta kuin pelaa pleikkaa. Jostain syystä tuo pätee aika monessa suhteessa. Toista ei kuitenkaan voi muuttaa toiseksi, kannattaa vaan hyväksyä erilaisuutemme.
Veikkaan, että sua kiehtoo myös ajatus siitä, että jos miehesi ei tule noihin geimeihin mukaan (festarireissut, matkat) niin entä jos siellä ihastutkin johonkin toiseen. Uskon, että tiedät tahtovasi elää nyt nuoruutta ja laajentaa ystäväpiiriäsi, kokemuksiasi - ja tahdot tehdä sen niin, ettet satuttaisi sinulle tärkeää ihmistä. Haluat selvittää tilanteen miehesi kanssa ennenkuin mitään on tapahtunut ulkopuolisten kanssa. Se on hyvä se.
Luulen myös, että miehesi on saamaton niiden matkojen suhteen siksi, etteivät ne todellisuudessa kiinnosta häntä. Kaikki ihmiset eivät nauti matkustelusta, vaikka uteliaita muuten olisivatkin. Toisille rutiinien rikkoutuminen on luovuuden lähde, toisille pelkkä epämukavuus. Ei se silti tarkoita, ettette te voisi noita luonteitanne yhteen sovittaa - mutta seikkailureissuja tämä mies ei kanssasi ehkä tee. Teet ne eri porukalla. Ja mies saattaa tehdä niitä joskus aikanaan sen pleikkaporukkansa kanssa. Älä kysy minulta miksi on näin, en minä tiedä:D.
Ehkä voit antaa miehellesi mahdollisuuden tulla mukaan noihin suunnittelemiisi reissuihin ja festareihin. Rupea käymään enemmän bileissä ja pyydä häntäkin mukaan. Joko hän innostuu tai ei. Johonkin se kuitenkin johtaa.
"Ja mies kyllä antaa minun tehdä melkein mitä vain haluan ja se taas välillä ärsyttää. Hän antaa minun mennä vaikkei itse siitä pidä eikä koskaan laita mihinkään vastaan. En haluaisi olla koko ajan se, joka päättää ja jolla on "ohjat"
Ja jos ei mies antaisi sinun tehdä melkein mitä vain, olisit täällä palstalla valittamassa siitä tyyliin, mies ei ymmärrä tai kahlitsee jne. jne. Ja jos mies ottaisi ohjat sinä valittaisit täällä, miten mies ei huomioi sinua jn e.
Ei kai enää kukaan ihmettele avioerotilastoja!!
Reallll; Ei. Vaan se, että hän ei halua minun mielikseni tehdä asioita. Esimerkiksi sitä matkustelua. Ihan vaan vaikka Suomessa. Minä teen kompromisseja joten odottaisin hänenkin. Olen erittäin kärsivällinen ollut tähän asti tilanteeseen. En yritä muuttaa miestä, mutta en voi vieläkään käsittää että te sanotte ettei kokemukset yhdessä merkitse tai matkustelu. Miten tätä elämää sitten pitäisi toisen kanssa jaksaa( tai ylipäätään mitä mieltä ) aivan sama kuka se on, jos ei ikinä ole mitään mitä odottaa? Tai ettei mahdolliset tulevat lapsetkaan saisi kokemuksia vai pitäisikö sitten jättää isä kotiin? Mielestäni hänen pitäisi tässä asiassa tehdä kompromissi, minä olen tehnyt niin monessa asiassa. Ja kuten sanoin, puhumme kyllä joten hän on ihan tietoinen näistä ajatuksistani joten en ole täällä valittamassa vaan kysymässä muiden näkökulmaa asiaan. Jos matkustelu ja spontaanius on ainoita ongelmia tässä suhteessa niin haluaisinkin neuvoja siihen, miten niitä voidaan ratkoa. Enkä ole mielestäni missään vaiheessa sanonut että kaipaan baareissa ravaamista tai muutenkaan villiä sinkkuelämää vaan nimenomaan niitä kokemuksia yleensä.
No sitten teidän täytyy vakavasti keskustella, mitkä asiat teille ovat tärkeitä ja missä haluaisitte toisen tulevan vastaan. Konkreettisesti. Toista ei kuitenkaan voi muuttaa tai pakottaa spontaaniksi. Voi olla, ettei miestä kiinnosta matkustelu, mutta jos hän kerran lähtisi mukaan, voisi mieli muuttuakin. Ja jos ei, sittenpä olisi sekin selvä. Minun mieheni ei välitä mökkielämästä, mikä taas minulle on tärkeää. Mies saattaa olla jonkin aikaa mukana, mutta palaa kaupunkiin aikaisemmin. Ei se maailmaa kaada. Yhteistä tekemistä on muutenkin, joskus vain yhdessä oloa.
Mitä ne kokemukset ovat, joita niin haet? Mitä niiltä odotat? Vaihtelua, jännitystä, tylsyyden karkoittamista? Mitä sitten? Mitä itse tekisit mielelläsi, mitä haluat elämältä? Älä odota, että mies petaa sinulle kaiken valmiiksi vaan toimi ja järjestä itse, kun se näyttää sopivan luonteeseesi. Ehkä jotenkin odotat, että miehen pitäisi korvata sinulle "nuoren elämään kuuluvia perusjuttuja"? Itse en tosin ole ikinä oikein ymmärtänyt, miten nuoruuden eläminen poikkeaisi radikaalisti muusta elämisestä.
Aikaisemmin mielestäni kirjoitin, että minä olen se, joka niitä reissuja miettii ja suunnittelee. Harvemmin ne vain sitten totueutuvat. Siis tarkoitan yhteistä tekemistä pariskuntana esim. Viikonlopuksi kylpylään jne. Meillä nyt tuonne mökille on 400km että ei sieltä niin vain lähdetäkään saati useammalla autolla. Tässä nyt haen sitä, että ennenkuin on niitä lapsia nion haluaisin kovasti reissata. Mies taas ei varmasti päästäisi minua kavereiden kanssa ulkomaille reissuun, muuten ehkä. Ja taas on kyse rahasta. Hän on kovin säästäväinen ja suorastaan pihi. Rahaa on monta tonnia tilillä mutta sitä ei saa käyttää? Siis molemmat olemme säästelleet, mutta kyllä sieltä reissuunkin liikenisi ja sen lisäksi jäisi pahan päivän varalle. Tätä en hänessä ymmärrä että nyt kun ei vielä ole niitä suurempia velvollisuuksia niin miksi sitä ei sitten eläisi täysillä? Sain puhuttua hänelle nyt sen verran, että olemme menossa miniristeilylle . Sekin oli vähän niin ja näin, koska täältä on niin pitkä matka Turkuun, että rahaa menee jo bensoihin...
Jos ja kun asiaan liittyy raha, sitä suuremmalla syyllä kannattaa puhua asiat selviksi nyt. Rahaa kannattaa aina olla säästössä parin kuukauden menoja vastaava summa. Jos molemmat ovat osallistuneet säästämiseen, rahoista pitää päättää yhdessä. Tai sitten pidätte täysin erilliset rahat. Aikuisen ihmisen ei tarvitse kysellä puolison lupia. Lastenhoidon järjestäminen on eri juttu, mutta sehän ei teillä ole ajankohtaista.
Saatan kuulostaa tylyltä, mitä en suinkaan tarkoita, mutta mietin, mitä täysillä eläminen mielestäsi on. Mitä sisältöä esim. matkustelu tuo elämään, pidemmän päälle? Mitä haet? Vaihtelua? Ethän haikaile asioita siksi, että ne muka kuuluvat tiettyyn elämänvaiheeseen tai siksi, kun kaikki muutkin tekevät jotain? Sanoo nainen, joka ei ikinä ole ollut miehensä kanssa kylpylässä eikä lähtisikään...
Kauhava 2015.
Sinne siis yhdessä festareille juhannuksena.
Haluaisin nimenomaan vaihtelua. Kyllästyn helposti ja siksi esimerkiksi käyn salilla aktiivisesti, kokeilen siellä rajojani ja muutenkin kaikkea uutta. Olen aika liikkuvainen ja joka illalle pitäisi olla tekemisistä. En syytäkään miestäni mistään tai haluaisi muuttaa häntä, mutta tuntuu erittäin turhauttavalta kun ei voi tehdä itse säästämillä rahoilla mitä haluaa. Ja mies tykkää olla kotona ja vain minun kanssa oikeastaan ja haluan myös olla hänelle mieliksi ja kunnioitan häntä. En ikinä haluaisi häntä satuttaa, mutta pelkään juuri että haluaisin miehen joka innostuu myös kokeilemaan kaikkea. Hänellä ei oikein ole minkäänlaista kiinnostusta mihinkään. Käy kyllä salilla mutta vain koska "täytyy". Ja miten niin mitä matkustelu tuo elämään?? En oikein ymmärrä tätä. Pitäisikö sitten vain tyytyä käymään töissä päivästä ja vuodesta toiseen ilman minkäänlaista odotusta?? Jotkut vaihtavat koko talon sisustusta kahden vuoden välein koska haluavat vaihtelua. Väitän että jokainen haluaa jonkinlaista vaihtelua elämäänsä. Ja mielestäni matkustelu on paras tapa sitä saada koska olen utelias persoona ja haluan tietää mitä maailmalla on tarjota. En voi käsittää että ihmiset ovat niin tylsiä...
Viimeinen lause vähän tyhmä, mutta jos joku ymmärtää pointin..
Ehkä mies ei sitten ole sopiva sinun luonteellesi. Jotkut kaipaavat enemmän vaihtelua ja uutta, joillekin se ei ole niin tärkeää. Kummassakaan ei ole vikaa. Täydellistä puolisoa et ikinä löydä. Puolisot voivat elää hyvinkin erilaisten mielenkiinnon kohteiden kanssa, kunhan on jotain yhteistä ja tuntee olonsa hyväksi toisen seurassa. Mikä teille olisi se pienin yhteinen nimittäjä? Riittääkö se sinulle?
Olen itse matkustellut kohtalaisesti ja työskennellyt jonkin aikaa ulkomailla. Aluksi kaikki uusi ja erikoinen viehättää, mutta loppujen lopuksi huomaa, että elämässä on kaikkialla aika samanlaiset elementit. No, tämä täytyy kai jokaisen kokea itse. Ja toisaalta, tämä on vain oma kokemukseni eikä ainoa totuus. Toki myönnän, että lomalla on yleensä kivaa, kun saa jättää arjen taakseen vähäksi aikaa.
Sinusta kuulostaa varmaan tosi tylsältä ja keski-ikäiseltä, kun sanon, että saan elämääni virkistystä mielenkiintoisesta työstä, vapaaehtoistyöstä, hyvien ystävien seurasta ja kulttuurista. Ja siitä, että vieressä on luotettava, hauska mies. Elämyksistä, onnen hetkistä oman pään sisällä. Omassa elämässään viihtymisessä on pitkälti kyse tylsyyden sietämisestä, niin se vain on. Ja vastuun ottamisesta omasta tylsyydestään tai sen peittoamisesta. Mitä tekisit, jos sinulla ei olisi miestä? Mikset tekisi niitä asioita nyt? Tai ehkä teetkin, mutta haluaisit miehen mukaan - mikä ei ehkä tule tapahtumaan.
Paljon kysymyksiä... Vastaukset eivät varmaan löydy hetkessä, mutta olet joka tapauksess hieno nuori nainen, kun mietit tällaisia.
Kiitos vastauksesta. Et kuulosta tylsältä. Kyllä itsekin yritän arvostaa näitä asioita ja siksi kai vielä asunkin kotipaikkakunnallani kun perhe on niin tärkeä. Ja varmasti kunhan opinnot on ohi ja työ löytynyt niin sekin sitten tuo enemmän mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä ja ehkä matkustella työn avulla. Olen jo pari kesää halunnut esim. Kierrellä museoita täällä kotimaassa, mutta enpä tiedä kovin montaa joka lähtisi mukaan. Mies kyllä on sanonut lähtevänsä mukaan mutta eipä olla vieläkään päästy. Luulisi, että hän haluaisi tehdä asioille jotain, koska hänelle on muuten niin tärkeää minun ja meidän hyvinvointi ja yhteinen tekeminen muttei vaan saa aikaiseksi..