Miten kauan mietitte suhteen tilaa ennenkuin heititte hanskat naulaan? Mitä kaikkea teitte korjataksenne suhdetta? Oliko mistään apua edes hetkeksi?
Kuinka kauan mietitte?
miettinytjokauan
14207
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ainakin viisi vuotta. Sitä ennen olin tosin jo pyytänyt miestäni miettimään tiettyjä asioita, hyvinkin pitkään. Hänellä oli jos jonkinlaista ongelmaa ja selitystä: ohitti kyllä varsin tyylikkäästi kaikki pyyntöni, aina sanoi, ettei hänellä ole aikaa. Varmaan joskus sitten. Sitä päivää ei tullut, huomasin sen, kun vanhin lapsista täytti 14v. Ihan viime metreillä, puhuttuani erosta vähintään kaksi vuotta, mies yritti reagoida johonkin toiveisiin. Se oli vain jotenkin säälittävää. Jos joku asia (tai mikään) ei luonnistu, niin ei vain voi mitään.
Tuntuu, että ihan liian kauan. Ymmärrän aika lailla tuota edellsitä kommentoijaa.
Liian pitkään...jälkeenpäin olen yrittänyt miettiä milloin heräsin siihen etteivät asiat suhteesssa ole kunnossa...reilu 10v yritin saada toista tajuamaan epäkohtia, mutta kun ei ole ollut aikaa/halua/ymmärrystä...
Pelkäsinkin että näin tähän vastataan :( ei anna kauhean hyviä odotuksia oman suhteen tulevaisuudesta. Olen kaksi vuotta tai enemmänkin yrittänyt saada miehen ymmärtämään että kaikki ei ole kunnossa. Olen puhunut suoraan mutta hän ei halua puhua. Ilmeensä vääntyy sellaiseksi inhon ja väsymyksen naamaksi ja ihmettelee miksi tästäkin pitää jankata. Miksi ihmeessä hän pitää kiinni tästä avioliiton irvikuvasta, eikä halua korjata sitä mitenkään? En halua häntä varsinaisesti jättää, vaan haluan että tämä alkaa taas toimia tai sitten eroamme toisistamme. Tämä on aloitettu yhdessä, siksi haluan sen myös yhteisellä päätöksellä lopettaa jos on pakko.
"haluan sen myös yhteisellä päätöksellä lopettaa jos on pakko."
Ei liittoa ole pakko lopettaa koskaan. Voin hyvin kuvitella sinut vielä yli kymmenen vuoden päästä miettimässä pitäisikö erota. Miehesi ei sitä tuskin koskaan haluaa. Hänelle liittonne ei ole irvikuva, vaikka sinulle on. Siksi hän ei voi haluta korjata sellaista, johon ihan tyytyväinen. Ainoa mihin hän ei ole liitossanne tyytyväinen on sinun tyytymättömyytesi. Näin se menee.
Täsmennettynä: et pysty muuttamaan miestäsi. Kun hän ei ymmärrä tai halua ymmärtää sinun tyytymättömyyttäsi, jää sinulle vaihtoehdoiksi tyytyminen tyytymättömyyteen, tai repäiset ja haet eroa (yksin).
Liian kauan. Kaksi vuotta valmistelin asioita. Aina toivoin ja pahemmin "hyökyaallot" iskivät. Eivät ne asiat muutu. Riippuu tietysti asioista, jotka ongelmana. Mutta päätin olla rohkea ja lähteä ihan hyvästä suhteesta.Sain siitä kaiken muun paitsi sen että oikeasti rakastaisin. Välitin kylllä enkä kadu mitään. En halunnut olla loppuelämääni "veljen" kanssa. En vaan pystynyt valehtelemaan itselleni....ei ollut minun juttu. Mutta ei kaikista ole lähtijöiksi. Itse vaan halusin vaan antaa myös sille toiselle osapuolelle mahdollisuuden olla ihmisen kanssa, joka on hänen odotuksiensa arvoinen.
Meillä oli pitkä liitto, mutta eroa en miettinyt pitkään. Ehkä lopullinen ratkaisu tuli vartissa. Homma oli finaalissa, eikä siitä enään miksikään muuttunut. Toista ei voi muuttaa eikä parantaa, ja sen kun ymmärsin, niin päätös tuli äkkiä.
Liittoa pönkitettiin kokonaisella elämän muutoksella. Muutettiin uudelle paikkakunnalle, työ asiat muuttuivat ja kaikki. Koko elämä pyöräytettiin ympäri, että se yhteinen juttu olisi taas löytynyt. Mutta ei siitä apua ollut, päinvastoin vahvisti vain sitä, että liitto oli loppu.
Muutoksia tuli kerralla niin paljon, että se avasi silmät siihenkin, ettei mikään pelasta sitä liittoa. Meiltä oli kaikki läheisyys loppu ja sitä ei voitu enään uudelleen rakentaa.
Nyt on erosta kohta neljä vuotta, ja olen onnellinen. Exän onnesta en tiedä, hän menetti erossa paljon. Hän menetti ympärivuorokautisen hotellipalvelun, autoedun, lapset, toimitusjohtajan tittelin, avoimen piikin, orjan ja paljon pientä sälää. Katkeruutta on toki löytynyt exän suunnalta ja paljon.
Mutta nyt vain suunta eteenpäin ja tästäkin suosta on noustu.
Kaiken muun tässä elämässä saa ja voi menettää kehnon liiton takia, mutta ei lapsia. Lasten oikeudesta molempiin vanhempiinsa kannattaisi asioita yhdessä miettiä vähän pidempään kuin tuo varttitunti. No ehkä olette miettineetkin, mutta toki haluat asiat ilmaista kuin olisit erossa jäänyt voitolle.
Eipä exä ole pitänyt yhteyttä kuin vain osaan lapsista. Osalle ei ole mitään halunnut sanoa. Aikuisilla lapsilla on ehkä ollut omat mielipiteet exän toiminnasta ja sille ei voi enään mitään. Voitosta en tiedä, mutta sen tiedän, että minä ne velatkin olen maksanut. Hän sai velattoman elämän ja ilman työvelvoitteita. Minulle jäi velat ja työt.
Ei erossa, liitossa eikä elämässä muutenkaan ole voittajia ja häviäjiä. Jotkut vain eivät ole kiinnostuneita lapsistaan, vieraantuvat näistä. Metsä vastaa miten sinne huudetaan. Monet vanhemmat myös kuvittelevat itsestään liikoja eivät kykene kerrassaan yhtään näkemään itseään lapsensa silmin. Jos lapsi joutuu pettymään kymmeniä kertoja, vanhemman lupaukset eivät pidä, vanhempi koettelee lapsen lojaaliutta, kärsivällisyyttä alvariinsa ym. niin ei todellakaan voi enää puhua lapsen oikeudesta vanhempaansa, vaan kysyä aiheellisesti onko lapsen oikeus vanhempaansa pakollinen riesa? Vanhemman pitäisi tukea, kasvattaa, olla läsnä, edes silloin tällöin, vähintään kun on sovittu. Sekä kohdella lastaan, ellei rakkauteen pysty, niin ainakin ystävällisesti. Tähän ei kaikki pysty.
15 vuotta mietin, mies muuttui vain hurjemmaksi, pakenin poliisien turvin lasten kanssa.
Minä en ole eronnut, mutta tilanne on tyypillinen 45 vuotiaalle ihimiselle joka on ollut avioliitossa jo 20v. Minä haluan elämään uutta suuntaan, haluan, että asoille tehdään jotain , esim. kotimme huutaa remonttia, mutta mieheni ei saa aikaiseksi ryhtyä kanssani suunnittelemaan mitään, ei häntä haittaa vaikka talo on kamalan näköinen. Olen ehdottanut jopa muuttoa helpompaan asumismuotoon, kun ei kerta jakseta tässä mitään tehdä, asioista olen puhunut jo vuosia, mitään ei tapahdu. JOtenkin olen alkanut miettimään, että näin ei voi jatkua vielä seuraavat esim. se 5 vuotta. Jos en pian itse tee asoille joitan, katkeroidun. Ja siitä saan kyllä sitten syyttää vain itseäni.
Kaveripohjalla tässä liitossa ollaan. Ei riidelläkään. En haluaisi loukata toista. Mutta tämä ollaan vaan-touhu alkaa todella suututtaa. Saan siitä ihan fyysisiä oireita. Nyt tavoitteena on ensin pitää itsestäni huolta sekä fyysisesti ja psyykkisesti ja kun lapselle muutama vuosi tulee vielä ikää lisää, että on täysi-ikäinen niin sitten varmaan joudun tekemään ratkaisuni.
Mun liitto olisi vielä pelastettavissa, mutta miten?
Liittosi ei ole pelastettavissa. Liittoon tarvitaan kaksi, nyt vain sinä yrität panostaa siihen ja miehesi ei. Miksi hukata enää päivääkään elämästä odotteluun, että asiat muuttuisivat itsestään?! Ei ne muutu.
Jouduin elämään hometalossa 15 vuotta, perhe sairasteli, mies ei, koska ei koskaan ollut kotona, vaan vietti elämää kuin sinkkuna huidellen yö ja viikko kausia omissa menoissaan. Ero oli ainoa vaihtoehto päästä sairaasta asunnosta pois. Nyt olen niin onnellinen omassa kauniissa kodissani lasten kanssa :)
En minäkään pystynyt onnettoman puolison kanssa mitään suunnittelemaan. Onneksi lopulta ymmärsi lähteä. Ei ole tarvinnut remontteja murehtia sen jälkeen. Ihan hyvin on lasten kanssa asuttu ilman remonttejakin.