Ennen kuin menee naimiiin, voi vilauttaa itsensä edessä yhtä aikaamme hukkunutta näkökulmaa ja ottaa kantaa siihen mielessään. Voi pohtia mm.olenko valmis katsomaan tulevaa aviopuolisoani, niin kauan kunnes meidät kuolema erottaa. Nimittäin on hyvin arveluttavaa mennä vannomaan sellaista, josta itsekään ei ole ihan varma ja sellaiselle jota ei näe.
Vannominen mielletään lopulliseksi valaksi, joka on pyhä. Jos tuomitsemme sen ihmisen teon, joka vannoo valehdellen meidän maallisissa tuomioistuimissamme, niin miten voi vannoa ylipäätänsä sellaiselle, jota ei ole ikinä nähnyt ja joka voi olla ihan mikä vaan?
Hui. En minä ainakaan. Otan vastuun sanomisistani.
Vannominen mielletään lopulliseksi valaksi, joka on pyhä. Jos tuomitsemme sen ihmisen teon, joka vannoo valehdellen meidän maallisissa tuomioistuimissamme, niin miten voi vannoa ylipäätänsä sellaiselle, jota ei ole ikinä nähnyt ja joka voi olla ihan mikä vaan?
Hui. En minä ainakaan. Otan vastuun sanomisistani.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Te palatte helvetin tulessa tuomion pasuunat soivat....
Pointtisi on hyvä, mutta lähestymistapa metsässä.
Et voikaan vannoa, että rakastaisit kuolemaasi asti. Tai että rakastat ensivuonna. Et voi luvata rakastavasi edes huomenna.
Siksipä vihkivalassakin kysytään Tahdotko rakastaa. Hyvin pitkälle rakkauden kesto ja suhteen laatu on kiinni tahdosta. Jos sen tahtoo vilpittömin mielin pitää hyvänä, sen eteen tekee töitä ja sitä valii. Koska sen TAHTOO kestävän.
Avioliitossa tahtojia tarvitaan kuitenkin kaksi.
Ei riitä, että toinen vain tahtoo ja yrittää ja haluaa huolehtia, vaalia ja hoitaa. Avioliitto on kahden kauppa, ja sen ylläpitoon tarvitaan kaksi tahtojaa.
Varmasti monikin uskoo miettineensä asian loppuun asti mennessään vihkivaloja lausumaan. Valitettavasti liian usein käy niin, että valojen jälkeen toinen puolisoista, tai molemmat kuvittelevat, että tässä tää nyt sitten oli.
Kun on vihille menty, niin tää kestää, eikä tarvitse huolehtia. Alamäki alkaa.
Kysymys kuuluu: TAHDOTKO sinä N.N ottaa tämän M.M:n aviopuolisoksesi ja rakastaa ja kunnioittaa häntä niin myötä-, kuin vastoinkäymisissä?
Tahdotko, on hyvinkin eriasia, kuin rakastatko, jaksatko?
Et voi rakastaa, kuin tässä ja nyt. Et voi rakastaa enää eilisen edestä, etkä voi sanoa, että rakastat sitten ensivuonna. Voit vain sanoa, tahdotko rakastaa.
Vaikka tahtoo rakastaa, se ei riitä siihen, että oikeasti tuntee rakastavansa. Tunteilleen kun ei vain voi mitään, ne ovat järjestä erillään. Sitä joko rakastaa tai ei rakasta. Tahto rakastamisesta on vain toive, jonka toivoisi toteutuvan.
Tahto rakastaa ja hoitaa suhdetta loppuu paljon aiemmin, kuin rakkaus.
Hyvässä ja tyydyttävässä suhteessa rakkaus ei pääse loppumaan.Siinähän se tahto-momentti onkin.
Ja vain toisen puolison tahto ei riitä.
Minäkin olen tahtonut. Tahtonut ja tehnyt ja yrittänyt kaikkeni ja vähän ylikin. Tahdoin vielä sittenkin, kun kaikki oli jo mennyt.
Mutta kun se toinen ei tahtonut, eikä näin ollen vaalinut ja hoitanut osaltaan liittoa ja suhdetta.
Avioliitto on todellakin "kahden kauppa" ja tahdon asia.
Meidän psyykemme jakautuu karkeasti ottaen tunteeseen, tahtoon ja tietoon.
Tunne on hyvin usein määräävä tekijä valinnoissamme. Tunne ei ole aina järjen vastakohta ja on osana tahtoa.
Suhtaudun tunteeseen hieman skeptisesti, vaikka työskentelen alalla joka on erityisen tunnevaltainen.
Uskon, että ihmisillä on kadonnut elämässä tietyt realiteetit. Meillä on tapana juosta välittömien mielihyväkokemusten perässä.
Jos vihille mentäessä on varma tulevasta puolisostaan, avioliitolla on edellytyksiä "onnistua". Ikävä kyllä, elämän realiteetteihin kuuluu, ettei arki ole sievää ja somaa. Puolisosta paljastuu vähemmän miellyttäviä piirteitä. Lähes jokainen joutuu pettymään jossain mielessä.
Jos juoksemme jokaisen positiivisen tunnekokemuksen perässä, maailma muuttuu hullunmyllyksi. Se, että satun esim. ihastumaan johonkin toiseen ja ns.rakkaus on päässyt kuihtumaan puolisoon, ei ole minusta avioeron hyvä perustelu.
Mielestäni ydinongelma on hyvin yksinkertainen ja selvä. Ihmisiltä puuttuu vastuuntunto omista tekemisistään. Jos ei kykene kantamaan vastuuta toiselle ihmiselle , kantakoon vaikka mystiselle jumalalle, jos hinkuaa "sen eteen" vannomaan pyhiä valoja. Parempi tietenkin olisi, ettei vannoisi ollenkaan. Maistraatti on sopiva henkilöille, jotka eivät tiedä mitä tekevät.
Jos avioliitossa on vaikeita aikoja, elämä asumuserossa voi puhaltaa uusia raikkaita tuulia suhteeseen. Ja nykyään ongelmiaan ei tarvitse hävetä. Asiat ovat kenties parhaimmillaan kuin koskaan,- on parisuhde- eksperttejä ja kursseja. Ihmiset ovat vain niin nautintokeskeisiä nykyään, että lyhytnäköisen mielihyvätulvan alle on hukkunut joukko hyviä ominaisuuksia, jos vain ihmiset kiillottaisivat sameita kuparipannukylkiään.
Kannatta miettiä, ennenkuin menee vihille. Niin itsekäs kannattaa olla, ettei myy oikeaksi katsomiaan arvoja rakkaudelle. Hinta voi olla kova. Afrikkalainen kansantaru kertoo siitä:
Olipa kerran afrikkalainen nainen, jolla oli aviomies ja pieni lapsi. Kuinka ollakaan, nainen rakastui nuorempaan ja kauniimpaan mieheen. Se oli molemman puolinen tunne. Mies sanoi naiselle:" Jos todella rakastat minua, et voi elää aviomiehesi kanssa. Tapa aviomies".
Nainen itki ja väänteli käsiään. Vaikerrettuaan aikansa hän eräänä yönä kävi aviomiehensä kimppuun ja murhasi hänet. Nainen ja hänen rakastettunsa joutuivat pakenemaan heimokylästä. Nainen otti pienen lapsensa mukaan.
Muutaman yön ja päivän käveltyään, mies kääntyi takanansa kulkevan naisen puoleen, joka kantoi pientä lastaan sylissään. Mies sanoi: " Jos todella rakastat minua, välillämme ei saa olla mitään. Tapa lapsi!"
Nainen purskahti itkuun ja kieltäytyi. Hän rakasti rajattomasti miestä, mutta lapsikin oli hänelle hyvin kallis. Mies painosti naista. Suuren tuskan kanssa painiskeltuaan tarpeeksi kauan, nainen lopulta myöntyi.
Murhattuaan lapsen, nainen tuli uupuneena miehen luokse. Hän ilmoitti tehneensä teon.
Miehen kasvot vääristyivät inhosta. " Sinä luonnoton nainen", hän sanoi, "häivy silmistäni! Miten voin olla varma, ettet joku päivä tapa minuakin, jos rakastut uuteen mieheen?"
Älä myy hyviä arvoja ja jos myyt, olet puolisosi ansainnut tai ehkä olet itse samanlainen?
"No jaalle" pieni viesti. Olen pahoillani, jos tekstistäni saa yksipuolisen kuvan. Kirjoitukseni kohdistuu ikäisilleni nuorille, joilla avioliitto on vielä edessäpäin ja ihmisille, joita ajaa omat itsekkäät pyyteet.
Onhan se niin, että jos toinen osapuoli tahtoo, hänelle on annettava erokirja. Hänen puoleltaan asia voi olla sillä selvä, mutta sinä et ole ehkä halunnut rikkoa valaasi. Minun näkemykseni mukaan se on voimassa sinun puoleltasi vielä edelleenkin.
Ei.
Ei se ole voimassa enää.
Toiselle osapuolelle liitoksi riitte se, että ollaan naimisissa, ilman kunnoitusta ja vaalintaa.
Mikään ei niillä eväillä kestä loputtomiin.
Tuli aika, etten minäkään enää tahtonut. Tuli aika, etten enää rakastanut.
Ja vasta sitten tuli aika, kun en edes tahtonut rakastaa, en kunnoittaa, enkä elää yhdessä, en minkäänlaisissa olosuhteissa.
Tuli toinen aika, ja tuli rakkaus. Tahtokin alkoi nostaa päätään.
Tällä kertaa en kuvitellut, että vain sen tahdon sanominen riittää.
Tällä kertaa todellakin pohdin kumppanini kanssa, mitä tuo tahtominen tarkoittaa.
Aina ei ole kivaa. Eikö helppoa. synkkinä aikoina ei ole ihan verma edes siitä, että rakastaako.
Mutta kun kaiken aikana muistaa ja pitää kiinni siitä, mitä on tahtonut, mitä tahtoo, ja kun tahtojia on kaksi, on päämääräkin yhteinen.
Huonompina päivinä tahdotaan yhteistä parempaa päivää, parempana päivänä vahvistetaan yhteistä tahtoa ja rakkautta.
Liitto on sitä, että omalta osaltaan tahtoo joka päivä uudestaan. On helppoa tahtoa ja rakastaa, kun aurinko paistaa.
Pitkän liiton salaisuus on tahtoa silloinkin, kun ei paista. Niinä päivinä ei kumppania pidä rankaista, vaan keskittyä itse poistamaan rakkaudettomuutta.
Jälleen; tahtoa.