Enpä olisi ikinä uskonut kirjoittavani tänne. Nyt on vaan sellainen tilanne että kaikki pienetkin vinkit tulee tarpeeseen. Ja pliis, fiksuja vastauksia, ei mitään "jätä se" plaaplaa paskaa.
Eli tapasin todella upean naisen yllättäen, homma eteni nopeasti ja tunteet voimistui samaa tahtia. Kummallakin ikää 3:lla alkavan verran eli elämänkokemusta ja aiempia suhteita sen verran takana ettei mistään teini-ihastuksesta ole kyse.
Pikkuhiljaa alkoi tulla oireita naiseni sitoutumiskammosta (todella huonoja suhteita menneisyydessä), nainen kuitenkin halusi alkaa seurustella, oli iloinen, kertoi minusta ystävilleen, kertoi ettei ole ketään kohtaan tuntenut mitään samaa mitä minua kohtaan.
Nyt sitoutumiskammo nosti päätään sen verran pahasti että sovittiin että hän selvittää päätään ja miettii mitä haluaa, pystyykö ottamaan askeleen eteenpäin ja panostaa 100% parisuhteeseen.
Kysynkin, mitä muuta voin tehdä kun antaa aikaa? Vai onko vain tyydyttävä pitämään etäisyyttä ja odottaa mitä tapahtuu ? Luovuttaa en halua, eikä sitä halua myös nainen.
T: Pahasti päästään pyörällä oleva mies
Eli tapasin todella upean naisen yllättäen, homma eteni nopeasti ja tunteet voimistui samaa tahtia. Kummallakin ikää 3:lla alkavan verran eli elämänkokemusta ja aiempia suhteita sen verran takana ettei mistään teini-ihastuksesta ole kyse.
Pikkuhiljaa alkoi tulla oireita naiseni sitoutumiskammosta (todella huonoja suhteita menneisyydessä), nainen kuitenkin halusi alkaa seurustella, oli iloinen, kertoi minusta ystävilleen, kertoi ettei ole ketään kohtaan tuntenut mitään samaa mitä minua kohtaan.
Nyt sitoutumiskammo nosti päätään sen verran pahasti että sovittiin että hän selvittää päätään ja miettii mitä haluaa, pystyykö ottamaan askeleen eteenpäin ja panostaa 100% parisuhteeseen.
Kysynkin, mitä muuta voin tehdä kun antaa aikaa? Vai onko vain tyydyttävä pitämään etäisyyttä ja odottaa mitä tapahtuu ? Luovuttaa en halua, eikä sitä halua myös nainen.
T: Pahasti päästään pyörällä oleva mies
Vastaukset 18
Vanhimmat
"homma eteni nopeasti" - Miten nopeasti? En omasta mielestäni ole sitoutumiskammoinen, mutta jos esimerkiksi muutamassa kuukaudessa (saati viikossa) alettaisiin patistaa johonkin isoihin päätöksiin, niin varmasti haluaisin aikaa "selvittää päätäni" (tai pikemminkin kieltäytyisin tekemästä mitään liian ratkaisevaa).
Kun on sovittu, että annetaan aikaa, niin silloin ainoa oikea vaihtoehto on antaa aikaa.
Vähän jäi epäselväksi, mistä ylipäänsä on kysymys, eli mitä tarkoittaa "panostaa 100 % parisuhteeseen". Ehkä jos avaisit hieman niin olisi helpompi ottaa kantaa.
Sori huono selostus. Joo no parissa kuukaudessa homma eteni seurustelun asteelle. Aloitteen sille teki tämä nainen.
Eniten hän pelkää menettävänsä itsenäisyyden parisuhteessa. Nähnyt ja kokenut paljon pahaa suhteissa että edelleen ammentaa niistä ajatuksia että suhteet päätyy aina kuten ennenkin, johonkin pahaan.
Sitä tarkoitin 100% panostamisella että kun tällä hetkellä vanhat pelot sitoutumisesta nostaa päätään ja tulee paniikki, haluaa panostaa 100% suhteeseen ilman mitään vanhoja pelkoja taustalla. En tiedä pystyykö tähän, aika kai sen näyttää...
Tyhmällehän tää tuntuu ison miehen pohtia että uskaltaako toiselle laittaa tässä tilanteessa viestiä vai ei, kertoakko ikävästä vai ei, meneekö toisen ajatuksen enemmän solmuun tästä vai ei.
En nyt sanoisi, että tyhmälle, jos kuitenkin ajattelet toisen hyvinvointia ja tunteita. Viisaalta tuo enemmän kuulostaa. Liiallinen märehtiminen on sitten asia erikseen.
Okei, eli minulla on kokemuksia vähän samanlaisesta tilanteesta, jossa tuntemallani naisella on haastava menneisyys ja luottamusongelmia. Itse lähdin ratkomaan tätä ongelmaa ilman, että tein siitä mitään isoa numeroa. Kuuntelin ja olin 110% läsnä aina, kun toisella oli jotain sanottavaa. Annoin tilaa silloin, kun sitä pyydettiin. Otin sitten rohkeasti yhteyttä, kun huomasin toisella olevan hankalaa. Olin tukena ja turvana, kun siihen oli tarvetta. En tunkenut itseäni väkisin mukaan ajatuksiin, jotka eivät kuuluneet minulle.
Tämä kaikki vaatii kärsivällisyyttä, vahvoja hermoja ja luottamusta niin itseen kuin siihen toiseenkin ihmiseen. Lopputulos oli kuitenkin erittäin hyvä meidän kummankin kannalta. Paljoa muuta en valitettavasti osaa aiheesta sanoa.
Ei yhtään tyhmää pohtia, päinvastoin, vaikka itse ehdotankin että jos on sovittu aikalisästä niin silloin siitä pidetään kiinni. En voi kuitenkaan tietää kaikkea suhteestanne, joten vain sinä olet oikea ihminen arvioimaan millaisia seurauksia yhteydenotolla voisi olla. Itsestäni tiedän, että jos minua alkaa ahdistaa "sitoutuminen" tai yhdessäolo tai toisen konkreettinen läsnäolo, niin silloin ihan oikeasti tarvitsen sen etäisyyden niin, että olen itse se, joka ottaa yhteyttä kun on siihen valmis. Jos mies viestittelee niin se herättää vain ärtymystä. Joskus pitää saada kaivata toista ihmistä, vasta silloin ymmärtää ettei häntä halua menettää.
@osrunit kirjoittaa asiaa.
Minä olen sellainen nainen, jolla sitoutumisen kanssa oli ongelmia. Tai siis mitään haluttomuutta sitoutua ei ollut, mutta menneiden takia pelotti. Ymmärrän juurikin tuon itsenäisyyden menetyksen pelon yms. Minulla se juontaa juurensa kahteen aiempaan pitkään suhteeseen. Toinen alkoi niin nuorena, että minuuteni rakentui hiljalleen miehen varaan. Minä olin vain kodinhengetär. Toinen pitkä suhde oli narsistin kanssa, joten menetin kaiken itsenäisyyden. Rankka kokemus. Jätti todella jäljen.
Mutta nyt siis elän jo vuosia kestäneessä onnellisessa suhteessa. Sinkkuaikoina deittailun joitakin miehiä. Osa oli heti valmiita sitoutumaan täysin. Minulla oli jo lapsiakin, joten sekin minua jarrutti, mutta sitäkin enemmän halusin rauhassa katsoa, että minua ei painosteta. Oli miehiä, jotka ihailivat ja "rakastivatkin" parissa kuukaudessa. Juups, kivaa itsetunnolle, mutta jotenkin pelottavaa. Sille tielle en juuri halunnut, missä tuijotetaan vain silmiin, ja muu elämä loppuu. Ja en halunnut joutua esittämään täydellisen itsevarmaa, kun pinnan alla en sitä ollut.
Yksi miehistä jonka kanssa deittailin, pysyi rinnallani kaverina. Kunnollinen mies, joka ei mistään suuremmista fiiliksistä mitään hehkuttanut. Minä luulin että juuri sitä hehkutusta kaipaan, mutta ei se niin mene... Tuo mies tuli siis elämääni kaveriksi, ja siinä pysyi. Aikaa kun kului, ja molemmat olimme siis sinkkuja, niin meistä tuli ystäviä etuuksillä... Mitään sopimusta seurustelusta ei kuitenkaan ollut, vaan päinvastoin. Tiesimme että molemmat miettii muitakin vaihtoehtoja.
Mutta tunteeni tuota upeaa, hiljalleen kiinni kasvaneeseen mieheen kasvoivat koko ajan. Juuri sitä olin tarvinnut! Siis sitä, ettei minua ahdisteta heti suurilla tunteilla ja jollain 100% sitoutumisella! Minulla ei ollut mitään pakkoa sitoutua ollenkaan. Minun ei koskaan ollut pakko tavata häntä. Minä sain olla vaikka kolme viikkoa yksin jos halusin. Se kasvatti varmuutta, luottamusta ja uskallusta. Lopulta opin tuntemaan tuon miehen kunnolla, ja minä olin se, joka kysyi että "pitäiskö meidän seurustella?". Muistan että mitä se tarkoittaa, ja minä tuumasin että ollaan yksinoikeudella, eikä muita enää vilkuilla. Se sopi miehelle hyvin, sillä olimmehan me jo vanhemmillekin toisemme esitelleet yms... ;) Me siis deittailimme ainakin vuoden ennen kuin rupesimme seurustelemaan, sitoutumaan.
Yhdessä olemme edelleen, vuosienkin jälkeen. Minun pelkoni ovat koko ajan vähentyneet. Huomaan että yhä olen joissakin asioissa epävarma, mutta minulla on silloin oikeus siitä sanoa. Ja minulla on aina oikeus keskittyä muuhunkin elämässä kuin mieheeni. Meillä on onnellinen koti, onnellinen perhe. Naimisiin kuitenkin haluan vasta sitten, kun yhdessä on elelty ainakin 10 vuotta.;)
Älä hoputa naista mihinkään! Unohtakaa molemmat älyttömät vaatimukset suhteelta. Ei ihminen ole koskaan valmis. Menneet voi tavallaan jäytää vaikka ikuisesti. Tärkeintä on se, ettei yritä ottaa liian isoja loikkua kerralla. Tapailkaa, nauttikaa toistenne seurasta. Muistakaa viettää paljon aikaa myös ilman toisianne.
Minä en tuollaisessa tilanteessa olisi halunnut viestiä mistään ikävästä, koska siitä olis tullut juuri se tunne, mitä en halunnut, eli ikään kuin olisin vastuussa toisen onnesta. Ei näin. Jos viestiä haluat lähettää, niin jokusen päivän tai parin viikon jälkeen kysymystä, että "Miten sulla sievä nainen menee?" Tai muuta vastaavaa. Kerrot vaikka jostain mukavista uutisista, vinkkaat hyvää leffaa tms. Älä aseta paineita! Minä olisin sellaisesta juossut karkuun.
Minun mieheni vietti hyvinkin välillä parikin viikkoa omaa elämäänsä, viestittämättä mitään. Se oli hyvä. Molemmat eli omaa elämäänsä. Elä sinäkin, ja anna naisen elää.
Ehkä pitää tarkentaa vielä sen verran että en ole missään vaiheessa tätä naista painostanut. Hän teki aloitteen seurustelulle, hän kertoi ensin miten voimmaat tunteet on minua kohtaan, hän suunnitteli jo tulevaa ja mietti mitä kivaa tulevaisuudessa voitaisiin keksiä. Puoli leikillään ja hassutteluna suunnitteli jo häitäkin.
Toki minäkin avoimesti kerroin tunteistani, mutta missään vaiheessa en ole painostanut, tai luonut paineta. Enemmänkin ollut se "järkevä" osapuoli.
"Minä en tuollaisessa tilanteessa olisi halunnut viestiä mistään ikävästä, koska siitä olis tullut juuri se tunne, mitä en halunnut, eli ikään kuin olisin vastuussa toisen onnesta."
Tuo oli todella hyvin ilmaistu!
Niinhän sellainen ihminen toimii, joka on aiemmin elämässään tottunut elämään vain "miehelle". Nainen vielä etsii itseään, minuuttaan, omaa arvoaan ilman miestä. Mutta se on niin valitettavan helppoa heittäytyä taas täysin uuteen suhteeseen, ja alkaa elämään miehen kautta. Nainen tiedostaa vaaran, ja siksi jarruttelee. Hyvä niin.
Kiitos fiksuista ja hyvistä kommenteista.
Nainen on ottanutkin tässä hiljaiselon aikana itse minuun pääasiassa yhteyden, kysellyt kuulumisia ja kertoillut harrastuksistaan jne. Eli positiivista että haluaa yhteyden minuun säilyttää.
Toinen minusta positiivinen asia, kun aiemminkin lievästä oireili tämä sitoutumiskammo ja iski pieni paniikki kun alkoi tuntua liian hyvälle, osasi tämä neito kuitenkin pyytää anteeksi ja sai mentyä asian yli, tajutessaan että ei asiat olekkaan niin mustavalkoisia kun hän ajatuksissaan päätteli.
Toivotaan nyt että tälläinen etäisyys ja hiljaiselo saisi solmut auki ja ymmärtämään miten hyvin kaikki voisi mennä, jos siihen uskaltaa antaa vain tilaisuuden.
Siis mihin haluat vastauksen?
Kysymyshän ilmenee mun kirjoituksen lopussa. Ja ihan tässä kelpaa toisten omakohtaiset kokemukset vastaavanlaisista tilanteista.
Mitähän tama naisesi oikein tarkoittaa tuolla itsenäisyyden pelolla? Jos hänellä on pahoja kokemuksia sotkuisista eroista, niin ahdistusta voinee lievittää ihan vaikka tekemällä jonkun exit plan:in: rahaa omalle säästötilille, omat kämpät tai ainakin selvät omistussuhteet irtaimistosta, omat aktiiviset harrastukset ja kaveripiirit joihin kuuluu selkeästi omia menoja ja juttuja; koita pitää hänelle se "hätäpoistumistie" raivattuna jos todella tulee sille tarvis. Pelkkä tieto suhteen nopeasta ja siististä lopetusmahdollisuudesta saattaa rauhoittaa hänen hermojaan, kun ei enää tarvitse miettiä että mitä jos tää meneekin pieleen vaan voi keskittyä täysillä fiilistelemään sitä mitä teillä nyt on.
Täällä eräs ex-sitoutumiskammoinen. Meillä oli miehen kanssa aikoinaan tietyissä asioissa hyvinkin samanlaiset taustat, mutta minä olin se sitoutumiskammoinen. Olen luonteeltani hyvin avoin, joten kerroin näistä ajatuksista myös miehelle. Sanoin, että yhteenmuutto pelottaa eniten, minulle se on aina ollut se suurin askel suhteessa. Kerroin myös, että jumi/vika on minun päässäni, ja sovimmekin tietynlaisista pelisäännöistä sen suhteen, mikä on hyvä kummallekkin ts. ei ala ahdistamaan kumpaakaan liikaa. Meillä se oli niin, että sovimme että minä otan yhteyttä häneen, mutta vähintään parin päivän välein, jotta tilanne ei taas tunnu hänestä ahdistavalta. Juttelimme normaaleja parisuhdejuttuja, ja tärkeää minulle oli, ettei painostettu tapaamisiin - tapailimme 2-3 kertaa viikossa, ja vietimme öitäkin yhdessä.
Kerroin, että vapaudentunne on minulle erittäin tärkeä asia suhteessa; en voisi sitä itsekään kieltää kumppaniltani. En tarkoita tällä vapaudentunteella vieraissa hyppimistä, olen erittäin uskollista sorttia. Vaan sitä, että jos minulla on haave vaikkapa parin kuukauden ulkomaanreissusta, niin hän ei yritä estää minua lähtemästä. Ja sama toisinpäin. Ei se ole rakkautta, että toista yrittää rajoittaa.
Pikkuhiljaa emotionaaliset muurit alkoivat laskeutumaan, kun tajusin, että hän todellakin rakastaa minua ja saan olla vapaa itseni suhteessa. Kun aikaa oli kulunut lähes kaksi vuotta, muutimme yhteen. Kaikki on mennyt todella hyvin, olemme naimisissa olleet jo muutaman vuoden.
Kun ei voi enää tykätä peukuttamalla niin pitää tykätä kommentoimalla :)
Samaistuin täysin tähän: "Kerroin, että vapaudentunne on minulle erittäin tärkeä asia suhteessa; en voisi sitä itsekään kieltää kumppaniltani. En tarkoita tällä vapaudentunteella vieraissa hyppimistä, olen erittäin uskollista sorttia. Vaan sitä, että jos minulla on haave vaikkapa parin kuukauden ulkomaanreissusta, niin hän ei yritä estää minua lähtemästä. Ja sama toisinpäin."
Itselläni tosin ei töiden takia ole mahdollisuuksia juuri muihin kuin pitkän viikonlopun/max viikon mittaisiin reissuihin silloin tällöin, mutta on sovittu, että silloin kun ajankohta ei sovi toiselle tai kohde ei häntä kiinnosta tai muuten vaan "ei nappaa", niin on ok että minä kuitenkin toteutan haaveitani.
Onnea ja hyvää jatkoa teille!
Kiitos beell hienosta tarinasta. Meillä mennyt nyt tämä "etäisyys aika" juuri tuolleen. Nainen lähinnä ottanut yhteyttä aina ensin (eli haluaa säilyttää kontaktin minuun suht tiiviinä näköjään) ja juteltu yleisellä tasolla kaikkea, mitä kumpikin puuhaillut jne, ei mitään tunne tai parisuhde asioita. Kevyttä ja mukavaa. Ainakin minun mielestä neito on piristynyt selvästi. Jatketaan siis samalla linjalla, ei painostusta tai ahdistavaa tenttausta tunteista.
Sitoutumiskammoinen olen aika lailla itsekin ja sanoisin, että tuo ei kuulosta kauhean hyvältä. Itselläni ainakin juuri tuo oman ajan haluaminen kertoo siitä, että haluan etääntyä ja kokonaan pois kyseisestä tilanteesta.
Mutta tämä on vain minun toimintatapa, jospa tämä nainen ajattelisi eri tavalla.
Kuulostaa siltä ettet ole sitoutumiskammoinen vaan että et ole kiinnostunut ko. kumppanista. Tai sitten olet kumpaakin.
Vaikkei mitään mullistavaa olekkaan tapahtunut, on pienin askelin menty positiiviseen suuntaan. Nainen pitää yhteyttä päivittäin, ja yleensä hän on se joka ottaa ensin yhteyttä. Iloisella mielellä keskusteltu vähän kaikesta, vitsailtu jne. Parisuhde tai tunne asioista ei olla juteltu. Selvää piristymistä havaittu, nyt kun vielä solmut aukeaisi lopullisesti. Malttia tässä taas tarvitaan...