Miten tässä näin kävi? Avioliitto ei tuonutkaan onnea, vaikka niin sinisilmäisesti luulin. Se ei tuonutkaan välillemme sitä "jotain", joka suhteestamme puuttuu.
Menimme naimisiin viiden vuoden seurustelun jälkeen. Olemme kuin parhaat ystävykset, meillä on hauskaa yhdessä, ja välitämme toisistamme paljon. Jokin syvempi tunne tuntuu kuitenkin puuttuvan. Alusta asti olisin kaivannut enemmän läheisyyttä, ja mieheni ei kyennyt sitä antamaan. Asia ahdisti silloin tällöin kovastikin, mutta sen kanssa oppi elämään, koska arki sujui muuten hyvin.
Sisäinen tyhjyys nousee pintaan kuitenkin aika ajoin, jolloin tiuskin entistä enemmän ja tukalassa olotilassani käyttäydyn määräilevästi miestäni kohtaan. Erään erittäin tuskaisen päivän jälkeen mieheni kosi minua. Se oli kuin viimeinen oljenkorsi tilanteessa, jossa jo erokin tuntui mielessäni mahdolliselta. Tyhmänä ajattelin, että avioliitto varmasti muuttaisi oloni onnelliseksi.
Häitä oli kiva suunnitella, ja juhlat olivat hienot. Kuitenkin häissäkin tunsin itseni ikäänkuin ulkopuoliseksi koko tilanteeseen. Häämatkalla oli ihanaa, mutta pian sen jälkeen läheisyys hävisi taas.
Olemme olleet nyt naimisissa vuoden ja pari kuukautta. Viimeisen vuoden aikana olemme rakastelleet vain n. 10 kertaa, ja niistäkin suurin osa sen jälkeen, kun ongelma on nostettu puhumalla esiin. En tunne miestäni kohtaan tarpeeksi intohimoa, ja mieheni ei ole kyennyt osoittamaan omaa intohimoaan minulle, vaikka sanoo sitä tuntevansakin.
Mieheni tunteet minua kohtaan ovat voimakkaammat kuin minulla häntä kohtaan. Vaikka läheisyyttä ei ole mielestäni riittävästi, hän on teoillaan osoittanut rakastavansa minua todella paljon. Ongelma onkin siinä, että minä tunnen vain syvää ystävyyttä ja kiintymystä, mutta muuten tunnen olevani ihan hukassa.
Nyt asia on muiden stressitekijöiden takia noussut pintaan sellaisena, että olen päättänyt, etten enää esitä ulkopuolisille kaiken olevan kunnossa. Tuntuu, että kulissit on vihdoinkin aika kaataa. Mielestäni pelkkä syvä ystävyys ei ole tarpeeksi vakaa perusta avioliitolle. En haluaisi saada lapsia suhteessa, jossa en ole onnellinen.
Miehelleni tämä on todella vaikea asia, koska hän uskoo, että tilanteen voisi vielä jotenkin korjata. Hän on tosissaan yrittänyt muuttaa käyttäytymistään "halailevammaksi", mutta kun se ei enää tunnu tässä vaiheessa miltään.
Olen lupautunut menemään mieheni kanssa parisuhdeneuvojalle ja henkilökohtaiseen terapiaan. Mutta voiko niistä olla apua, jos syvää rakkaudentunnetta ei vain ole? Rakastan miestäni ystävänä, mutta en siten, kuin avipuolisoiden tulisi toisiaan rakastaa. Asetan omat asiani yhteisten edelle, suunnittelen ulkomaille lähtemistä mieheni mielipiteestä riippumatta jne., eli en kykene ottamaan mieheni tunteita tarpeeksi huomioon.
Olen alkanut tosissani miettimään, kannattaisiko erota jo tässä vaiheessa. Myöntää oma tyhmyytensä ja sinisilmäisyytensä, se, että avioliitto itsessään ei tuonutkaan onnea. Vai pitäisikö jäädä vieläkin odottelemaan, jos tunteeni muuttuvat?
Miehelleni ajatus erosta on mahdoton, koska hän uskoo meidän voivan vielä selvitä tilanteesta. Itse olen niin uupunut, että haluaisin muuttaa erilleen. Pelkään, että jos nyt terapian tms. avulla pääsen taas ns. normaaliin "päivä kerrallaan" -elämään, jossa asiat tuntuvat enimmäksen sujuvan hyvin, tämä sama tuska tulee kuitenkin myöhemmin esiin ja ehkäpä vielä voimakkaampana. Onko se kuinka todennäköistä? Kertokaa vastaavassa tilanteessa olleet kokemuksistanne.
Olisi todella vaikeaa selittää eron syitä tutuille ja sukulaisille, koska liittomme näyttää ulkoisesti niin hyvältä. Mieheni vanhemmille asia olisi varmasti järkytys. Minut todennäköisesti tuomittaisiin liian vähän suhteen eteen yrittäneeksi ja luulisivat minun hylänneen mieheni kyllästymisen vuoksi. Puuttuvia tunteita kun on mahdoton selittää. Mutta ehkä tuo olisi kestettävissä, koska kaikkia ei voi miellyttää, vaikka niin tähän asti olen aina yrittänytkin.
En ole koskaan ollut yksin, vaan aina on ollut joku vierellä. Nyt haluaisin olla vain itseni kanssa ja ehkä syvemmän itsetutkiskelun kautta päästä tilanteeseen, jossa osaisin ottaa toisenkin ihmisen tunteet paremmin huomioon.
Jäädä vai erota? Kommentoikaa.
Menimme naimisiin viiden vuoden seurustelun jälkeen. Olemme kuin parhaat ystävykset, meillä on hauskaa yhdessä, ja välitämme toisistamme paljon. Jokin syvempi tunne tuntuu kuitenkin puuttuvan. Alusta asti olisin kaivannut enemmän läheisyyttä, ja mieheni ei kyennyt sitä antamaan. Asia ahdisti silloin tällöin kovastikin, mutta sen kanssa oppi elämään, koska arki sujui muuten hyvin.
Sisäinen tyhjyys nousee pintaan kuitenkin aika ajoin, jolloin tiuskin entistä enemmän ja tukalassa olotilassani käyttäydyn määräilevästi miestäni kohtaan. Erään erittäin tuskaisen päivän jälkeen mieheni kosi minua. Se oli kuin viimeinen oljenkorsi tilanteessa, jossa jo erokin tuntui mielessäni mahdolliselta. Tyhmänä ajattelin, että avioliitto varmasti muuttaisi oloni onnelliseksi.
Häitä oli kiva suunnitella, ja juhlat olivat hienot. Kuitenkin häissäkin tunsin itseni ikäänkuin ulkopuoliseksi koko tilanteeseen. Häämatkalla oli ihanaa, mutta pian sen jälkeen läheisyys hävisi taas.
Olemme olleet nyt naimisissa vuoden ja pari kuukautta. Viimeisen vuoden aikana olemme rakastelleet vain n. 10 kertaa, ja niistäkin suurin osa sen jälkeen, kun ongelma on nostettu puhumalla esiin. En tunne miestäni kohtaan tarpeeksi intohimoa, ja mieheni ei ole kyennyt osoittamaan omaa intohimoaan minulle, vaikka sanoo sitä tuntevansakin.
Mieheni tunteet minua kohtaan ovat voimakkaammat kuin minulla häntä kohtaan. Vaikka läheisyyttä ei ole mielestäni riittävästi, hän on teoillaan osoittanut rakastavansa minua todella paljon. Ongelma onkin siinä, että minä tunnen vain syvää ystävyyttä ja kiintymystä, mutta muuten tunnen olevani ihan hukassa.
Nyt asia on muiden stressitekijöiden takia noussut pintaan sellaisena, että olen päättänyt, etten enää esitä ulkopuolisille kaiken olevan kunnossa. Tuntuu, että kulissit on vihdoinkin aika kaataa. Mielestäni pelkkä syvä ystävyys ei ole tarpeeksi vakaa perusta avioliitolle. En haluaisi saada lapsia suhteessa, jossa en ole onnellinen.
Miehelleni tämä on todella vaikea asia, koska hän uskoo, että tilanteen voisi vielä jotenkin korjata. Hän on tosissaan yrittänyt muuttaa käyttäytymistään "halailevammaksi", mutta kun se ei enää tunnu tässä vaiheessa miltään.
Olen lupautunut menemään mieheni kanssa parisuhdeneuvojalle ja henkilökohtaiseen terapiaan. Mutta voiko niistä olla apua, jos syvää rakkaudentunnetta ei vain ole? Rakastan miestäni ystävänä, mutta en siten, kuin avipuolisoiden tulisi toisiaan rakastaa. Asetan omat asiani yhteisten edelle, suunnittelen ulkomaille lähtemistä mieheni mielipiteestä riippumatta jne., eli en kykene ottamaan mieheni tunteita tarpeeksi huomioon.
Olen alkanut tosissani miettimään, kannattaisiko erota jo tässä vaiheessa. Myöntää oma tyhmyytensä ja sinisilmäisyytensä, se, että avioliitto itsessään ei tuonutkaan onnea. Vai pitäisikö jäädä vieläkin odottelemaan, jos tunteeni muuttuvat?
Miehelleni ajatus erosta on mahdoton, koska hän uskoo meidän voivan vielä selvitä tilanteesta. Itse olen niin uupunut, että haluaisin muuttaa erilleen. Pelkään, että jos nyt terapian tms. avulla pääsen taas ns. normaaliin "päivä kerrallaan" -elämään, jossa asiat tuntuvat enimmäksen sujuvan hyvin, tämä sama tuska tulee kuitenkin myöhemmin esiin ja ehkäpä vielä voimakkaampana. Onko se kuinka todennäköistä? Kertokaa vastaavassa tilanteessa olleet kokemuksistanne.
Olisi todella vaikeaa selittää eron syitä tutuille ja sukulaisille, koska liittomme näyttää ulkoisesti niin hyvältä. Mieheni vanhemmille asia olisi varmasti järkytys. Minut todennäköisesti tuomittaisiin liian vähän suhteen eteen yrittäneeksi ja luulisivat minun hylänneen mieheni kyllästymisen vuoksi. Puuttuvia tunteita kun on mahdoton selittää. Mutta ehkä tuo olisi kestettävissä, koska kaikkia ei voi miellyttää, vaikka niin tähän asti olen aina yrittänytkin.
En ole koskaan ollut yksin, vaan aina on ollut joku vierellä. Nyt haluaisin olla vain itseni kanssa ja ehkä syvemmän itsetutkiskelun kautta päästä tilanteeseen, jossa osaisin ottaa toisenkin ihmisen tunteet paremmin huomioon.
Jäädä vai erota? Kommentoikaa.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Mielestäni olet miettinyt asioitasi järjellä ja olet tehnyt päätöksesi. Jos suhde on mielestäsi tuossa tilanteessa, että se ei mielestäsi toimi ja intohimo puuttuu niin minä ainakin haluaisin erota. Intohimo on suuri asia suhteessa.
Entäs sitten, kun miehesi haluaa lapsia. Mitä sanot, jos nyt jo tiedät, ettet niitä miehesi kanssa halua. Turhaan pitää kulissia yllä. Parempi olisi erota ajoissa ja pysyä läheisinä ja hyvinä ystävinä kuin pitkittää eroa ja erota lopulta riidoissa.
Sinun täytyy miettiä myös itseäsi. Jos et ole onnellinen, miksi jatkaa. Voisitko ikinä olla miehesi kanssa onnellinen?
Älä välitä muiden mielipiteistä. Avioliitossa elät vain sinä ja miehesi. Muille ei teidän liitto kuulu.
Jokaiselle sattuu virheitä eikä kukaan voi olla 100 % varma tunteistaan. Mieti. Juttele miehellesi. Tee päätös.
Jaksamista.
"En ole koskaan ollut yksin, vaan aina on ollut joku vierellä. Nyt haluaisin olla vain itseni kanssa ja ehkä syvemmän itsetutkiskelun kautta päästä tilanteeseen, jossa osaisin ottaa toisenkin ihmisen tunteet paremmin huomioon."
Oisiko tuo ongelman ydin, ei niinkään suhteenne? Eli ongelman perimmäinen syy sinussa itsessäsi, ei suhteeessanne. Jos näin on, ei kannata etsiä apua ongelmaan erolla, vaan selvittämällä oman pään asiat.
Tämä nyt vaan oli villi arvaus. Muistuttaa omaa tilannettani...
Myös tuon asian ajattelin terapiassa selvittää. Onneksi avioerossakin on harkinta-aika, ettei hätiköityjä ratkaisuja pääse tekemään.
Voiko omien ajatusten selvittämisen jälkeen kuitenkaan "rakastua" samaan ihmiseen siten, että mukana on myös intohimoisen rakkauden tunteita, jotka suhteesta ovat aiemmin puuttuneet? Vaikka kyllähän jotkut puhuvat uudelleen rakastumisesta samaan ihmiseen, eli kai sekin voisi olla mahdollista.
..rakastua useammankin kerran samaan ihmiseen. Ainakin kohdallamme juttu on toiminut juuri noin. Pitkän suhteen aikana tulee eri vaiheita -lapsien myötä väsymystäkin ja yhteisen ajan puutetta yms. kaiken hyvän lisäksi. Joten kauempana henkisesti toisistamme olemme aina välillä käyneet. Kuitenkin, kun molemmat ovat uskollisia ja haluvat sitoutua suhteeseen, yhteistä aikaa ottamalla ja todella toiseen huomionsa kiinnittämällä, rakastuu uudelleen ja huomaa taas mikä upea kultakimpale kimpassa kulkeekaan.
Joten anna itsellesi aikaa tutustua itseesi ja jos todella haluat jatkaa miehesi kanssa, aikaa ja täyttä huomiota hänellekin. Uskon nimittäin, että rakkaus ei ole pelkkä tunne vaan tahto. Vihkikaavassakin kysytään "tahdotko", ei "rakastatko". Kun tahtoo ja antaa suhteelle mahdollisuuden silloinkin, kun rakkauden tunne ei ole päällimmäisenä, se tunnekin yleensä ryöpsähtää esiin.
Itse olen myös viime aikoina tutustunut uudelleen itseeni, naimisissa lapsikatraan ympäröimänä. Siihen ei eroa tarvita, siihen.
Avioliitto on vapaaehtoisesti sitoutumista toiseen ihmiseen, jossa todellinen ystävyys puolisoiden välillä on mielestäni elintärkeä juttu, jotta liitto voi toimia molempia tyydyttävästi. Intohimo on täysin opittavissa ilmaisemaan ja tuntemaan. Jos se puuttuu liitossa, sitä ei löydy välttämättä muidenkaan syleistä. Intohimokin sijaitsee pääkopassa eikä pelkästään jalkovälissä.
Nämä ovat omia subjektiivisia kokemuksiani. Sanosimpa, että älähän hättäile vaan pohdi asioita tykönäsi ja tee sitten lopullinen päätös. Edestakaisin huopaaminen on suhteelle todellista myrkkyä.
Olisi todellakin kannattanut miettiä pikkuisen aiemmin tunteita ja muita asioita ennen naimisiin menoa... Mutta mietippä seuraavaa.. Vihkivalassa sinulta kysyttiin "TAHDOTKO rakastaa jne" HUOM! TAHDOTKO-sana! EI avioliitto ole tunnetta ja pussailua ja tahtoa olla toisen ihmisen kanssa niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Olen itse ollut naimisissa jo 13 vuotta ja on ollut usein aikoja jolloin on tuntunut ettei toista kohtaan ole mitään tunteita ja ero on ollut usein lähellä, mutta kunnon ilmanpuhdistuksen jälkeen on muistanut että minähän TAHDOIN viettää loppuelämäni tuon ihmisen kanssa ja kyllä niitä tunteita ja halailujakin on taas ollut. Täytyy ymmärtää että elämä menee sykleissä kuin myös avioliittokin, välillä voi mennä pitkiäkin aikoja (jopa vuosia) että ei "tapahdu mitään" ja sitten on taas aikoja jolloin tapahtuu kokoajan ja on tunteita jne. Ihmiset luovuttaa kovin helposti tänä päivänä. Minunkin ikäiset ovat monet jo eronneet ja useamman tyypin kanssa on sitten yritetty etsiä jotain ihme euforiaa. Seksi on tärkeää mutta ei 1 asia suhteessa ja sitäpaitsi seksi on muutakin kuin yhdyntää. Opetelkaa tuottamaan toisillenne nautintoa muillakin tavoin ja kertokaa toisillenne mikä kiihottaa itseä, niin seksikin taas maistuu. Muistakaa myös se että yleensä miehen ja naisen halu ei ole yhtäaikasta eli toista haluttaa ja toista ei, mutta sellaista se on. Jos liitossasi ei ole alkoholismia tai väkivaltaa ja tulette toimeen hyvin niin älkää erotko! Ystävyys on kaikkein tärkeintä pitkässä liitossa ei seksi tms muut mitä mainitsit. Ajattele miten ihanaa on olla 10 tai 30 vuoden päästä saman tutun ihmisen kanssa joka tuntee sinut läpikotaisin ja tietää miten tyydyttää sinut ja toisinpäin. Ei tarvi miettiä että mitähän tuokin ajattelee jos röyhtäisen tai pieraisen tms. saa olla just oma itsensä. Tämä ei onnistu jos hakee onnea muualta. Vaikka vaihtaisitkin miestäsi niin tuo tilanne tulee jossain vaiheessa uudessakin suhteessa eteen ja mitä sitten? Erotako taas? En ole mikään tiukkapipo siveilijä eikä mieheni ole minun "se eka" ehkä se 10:s eli tiedän mistä puhun. Opetelkaa hyväksymään toisenne niin tulette elämään onnellisen elämän normaaleine elämän karikkoineen. Toivon ettette eroa mutta kunnioitan päästöstänne jos niin teette, mutta ennen sitä käyttäkää kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot selvitää asiotanne. Kaikki ei ehkä selviä mutta osa kuitenkin.
Ihanaa joulunodotusta sinulle ja miehellesi.
Todella TAHDOIN, tahdoin uskoa siihen, että avioliitto muuttaisi tunteitani syvemmiksi. Niin ei vain kaikesta tahtomisesta huolimatta käynyt. Tunteilleen kun ei voi mitään. Nyt koen kaikkien kannalta parhaaksi asian myöntämisen. En enää jaksa esittää jotain, mikä ei ole totta. Todella hienoa olisi tuntea oma kumppani läpikotaisin 30 vuoden yhteiselon jälkeen, mutta yhdessä oleminen edellyttäisi aitoa syvää rakkauden tunnetta (edes aluksi).
Olen monta kertaa näiden vuosien aikana sysännyt omat tarpeeni syrjään sen varjolla, että "huonomminkin voisi olla". Päivät ovat olleet näennäisesti helppoja silloin, kun ei mieti liikaa. Nyt tämä itsensä (saati muiden) huijaaminen on saanut minut romahtamaan totaalisesti, ja sille on laitettava piste. Asia täytyy käydä perusteellisesti lävitse.
Alkoholi on ollut sinänsä mukana, että olen aina ollut kova ottamaan, kuitenkin vain juhlissa tms. "syystä". Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin alkanut käyttäytymään humalassa todella tökerösti, oman henkisen pahan olon seurausta ilmeisesti. Saatan juhlia aamuun asti teillä tietämättömillä ilmoittamatta itsestäni miehelleni, joka on syystäkin huolissaan ja kärsii takiani. En jaksa välittää hänen tunteistaan siten, kuin avioliitossa olevalta voisi edellyttää.
Välitän miehestäni ystävänä paljon. Olemme kuin parhaat kaverukset tai "kämppikset". Haluaisin mieheni löytävän itselleen rakkaan, jolla olisi häntä kohtaan ystävyyttä syvempiä tunteita, minulta niitä kun ei kovasta tahtomisesta ja yrittämisestä huolimatta löydy.
Tahtoisin pysyä mieheni kanssa ystävänä loppuelämäni, vaikka se voi hänestä tuntua vaikealta tämän kaiken jälkeen. Olenhan tavallaan "pettänyt" hänet uskottelemalla, että tunnen syvemmin kuin olen tuntenutkaan. Omia tunteita on ollut mahdoton pukea sanoiksi, koska pelko toisen loukkaamisesta on niin suuri. Olen todella halunnut, että tuntisin enemmän, koska mieheni on todella ihana ihminen. On ollut todella vaikeaa myöntää itselle, että niitä tahtomiani avioliiton perustaksi sopivia tunteita ei vieläkään ole löytynyt. Pelkkä ystävyys saa minut kärsimään, koska joudun jättämään perustavanlaatuisemmat tarpeeni sivuun.
Voihan olla, että jos nyt eroamme, en elämässäni saavuta enää mitään edes näinkään hienoa. Mutta tähän pisteeseen tultuani en myöskään voi jatkaa näin, että kärsin ja siinä sivussa kärsii mieheni. Asumusero vaikuttaa tällä hetkellä järkevimmältä. Menen myös ammattiauttajalle, jotta saan itseäni viisaammalta neuvoa tämän kaiken kestämiseksi. Pelkään, että syytän itseäni lopun elämääni mieheni elämän "pilaamisesta". Sekin riski on kuitenkin otettava, jotta voisimme kumpikin saada mahdollisuuden johonkin parempaan.
Itselläni oli parikymppisenä ihana mies, joka huomioi minua kaikessa, mutta itse en tuntenut oikein mitään. Erosimme ja rakensin itse omaa maailmaani. Ystävyytemme säilyi ja vuosien kuluessa huomasin millainen hölmö olin nuorempana ollut. En kuitenkaan sanoisi, että tein aikoinaan väärän päätöksen, kun erosimme, sillä kuka tietää, miten suhde olisi kehittynyt, jos olisimme pysyneet yhdessä. Ehkä olisin vain ahdistunut entistä enemmän ja katkeroitunut omassa pienessä maailmassani. Sanoisin kuitenkin, että aina kannattaa yrittää, jos vähänkin tuntuu siltä. Omaa tunnemaailmaasi voisit tietysti syventää ja herkistää eroamalla, mutta kun sinulla on nyt mies, joka aidosti välittää sinusta ja on tosissaan mukana sitä ei kannata aliarvioida. On todella arvokasta, jos on tällainen ihmissuhde. Jos eroatte, saattaa käydä niin, että tunnemaailmasi syvenee ja herkistyy ja olet vastaanottavainen, mutta jäät aina kaipaamaan rinnallesi ihmistä, joka aidosti välittää.
Itse en pitäisi ollenkaan pahana, että suunnittelet asioita miehesi mielipiteestä välittämättä (riippuu tietenkin siitä, mitä suunnittelet). Vaikka on parisuhteessa, se ei tarkoita sitä, että pitäisi olla kuin paita ja peppu. Kummatkin ovat itsenäisiä ihmisiä ja on pikemminkin suotavaa, että molemmat rakentavat itsenäisesti omaa maailmaansa ja tietenkin niin, että ne kohtaavat ja limittyvät toisiinsa. Tilanteesi on sikäli helppo, että ongelma on sinun puolellasi. Vaikeampaa olisi, jos miehesi olisi tyhjä eikä osaisi ottaa vastaan. Toisen tunteille sinun on vaikea tehdä mitään, mutta omaa asennettasi voit korjata. Anna mielikuvituksen lentää. Äläkä ajattele, että teet jotakin miehesi mielipiteistä välittämättä ja se tarkoittaisi sitä, ettet ole oikein sitoutunut. Te yhdessä voitte sopia asiat molempien parhaaksi. Tervettä itsekkyyttäkin kumppaneilla pitää olla. Ihminen, joka ei ole onnellinen, tyytyväinen ja iloinen ei oikein voi tehdä toisiakaan onnelliseksi. Itseä pitää hoitaa ja hemmotella. Tietty oma vapaus ja itsenäisyys pitää säilyttää. Ei pidä alkaa elämään toisen kautta, sillä jos niin teet, näetkö kumppaniasi enää siinä vaiheessa sellaisena kuin hän oikeasti on?
Niin, vaikea tosiaan. Ja oikean vastauksen tietää vasta aikoja tehdyn ratkaisun jälkeen. Se mikä tänään tuntuu ratkaisevalta voi jo huomenna olla sivuseikka koko prosessissa mitä käyt.
Hyvä huomata että osaat mielestäni käsitellä asioita neutraalisti ja terveesti ja se "taito"
auttoi ainakin minua aikoinaan tekemään ratkaisuni ja ennen kaikkea kasvamaan ihmisenä siihen suuntaan mihin tänään olen menossa.
Omalta osaltani asiat meni näin.
Olin reilu parikymppinen ujo pojantollikka kun tapasin tulevan vaimoni ja aika pian tutustumisen jälkeen muutimme yhteen ja parin yhteisen vuoden jälkeen menimme naimisiin. Ja jo silloin hääjuhlassa mieleen tuli ajatus että ollaankohan tässä nyt oikealla tiellä.
No, rakkautta ja intohimoa kuitenkin riitti ja jo silloiset erimielisyydet jätetettiin käsittelemättä ja ratkomatta suurimmaksi osaksi siksi että minulla ei ollut kykyä nousta sanomaan mielipidettäni ja keskustelemaan asioista oikealla tavalla. Elämä jatkui kymmenisen vuotta ja rakkaus jäi jonnekkin, kumma kyllä seksi sujui ja melkein loppuun asti. Totta kai oli hiljaisempia aikoja mutta niitä uskon olevan kaikilla. Sitten tuli päivä jolloin jo pitkään mielessäni ajatus sanottiin ulos. Otin eron vaimostani. Kaikki ne pienet puhumattomat asiat ja tapahtumat olivat vieneet minut erilleen vaimostani ja loppujen lopuksi välillä jopa inhosin olla hänen kanssaan samassa sängyssä.
Nyt jälkeen päin ajateltuani aloin avioliiton loppupuolella kasvaa ihmisenä ja ottaa asiat myös omiin käsiini ja käsittelemään niitä ulkopuolisen silmin. Niin omia kuin vaimoni.
Ja kyllä monen monta kertaa teki kipeää tunnustaa typeryytensä mutta myös monta kertaa huomasi olleensa oikeassa jossain asiassa.
Minulle ero oli oikea ratkaisu. Helpotus siitä paineesta joka tuli puhumattomista asioista ja ratkaisemattomista riidoista. Ja se rakkaus joka jäi, oliko se sitä? vai oliko se vain ihastusta ja omaa hyvää oloa, en tiedä.
Tänään olen onnellinen, niin kuin yksin ollessa voi olla. Ja luulen että ympärilläni olevat ystävät voivat olla kanssani samaa mieltä.
Mutta tämä sinun juttusi. Se on sinun ja miehesi juttu. Ota aikaa itsellesi esim. muuta asumaan yksin joksikin aikaa ja elä sitä elämää mikä ehkä on ajatuksissasi ja tutkaile asioita.
Ja keskustele sinä aikana miehesi kanssa, mutta tee se kirjeellä. Tämä siksi että niin kuin huomaat kirjoittaessa joudut miettimään asioita tarkemmin kuin suoraa päin naamaa huudettaessa..
Mutta ennen kaikkea. Ole rehellinen itsellesi.
Turha odottaa mitään pitsiromantiikkalisää liitosta.
Liitto on yhteiskunnan luoma instituutio, joka sulauttaa kaksi ihmistä taloudellisesti ja juridisesti yhteen. Avioliitolla ei ole mitään tekemistä sukupuolisen rakkauden kanssa. Liitto on (vähän kärjistäen) yhtä kuin sopimus tavaran kaupasta, mitä ei normaalissa päivittäiskaupassa tehdä. Tarkoitan tällä lyhyitä suhteita.
Jos liitto ei toimi (siitä ei tunnu olevan hyötyä kummallekin osapuolelle) on sitä turha jatkaa. Kaupan voi silloin purkaa, tosin helppoa se ei ole.
Taidat haluta rakastua rakkauteen!Avioliitto on todella muuta kuin ainaista kipinää ja kutinaa!
Turvallisuus ja luottamus ovat numero ykkösiä,sitten seksi ja taloudelliset seikat.
Sananlasku:"Rakkaus ei tunne syvyyttään vast kun eron hetkellä",saattaa pitää paikkansa.Jos toista
uhkaa kuolema sairauden takia,aito tunne nostaa päätään.Onkohan miehesi sinulle itsestään selvyys.Entäpä jos joku toinen haluaisi miehesi?
Luulen ,että jopa taistelisit miehesi puolesta.
Oletkohan hiukan itsekeskeinen tyyppi ja vain omat asiat tärkeitä.Ehkäpä ongelma onkin itsessäsi.Koetapa ajatella ja korjaa se,muuten mitkään suhteet ja avioliitot eivät tule onnistumaan.
olen ollut naimisissa 23 vuotta ja kehtaatte julkista puheenvuoroni vast nyt
JUOKSE, JUOKSE HENKESESI EDESTÄ !"!!!!!!!!!!!
et haluaisi olla minä nyt.
tein kuten kirjoitit, uskoin ja luotin ja saimme lapsia.
elämä oli "kylmää kyytiä"
ei haleja, ei naimista, ei rakkautta vain pari kylmää panoa joista syntyi lapsia.
sairastuin vakavasti.
olin niin elämää täynnä. nyt minulla ei ole mitään. toivon kuolevani.
jos jatkat olet minä 20 v. kuluttua.
JUOKSE PAKOON VIELÄ KUN VOIT !
Tunteet vaihtelevat pitkässä liitossa. On hyviä ja huonoja aikoja. Mutta jos rakkautta ei koskaan ole kuuden vuoden aikana vielä ollutkaan, niin tuskin mikään terapia siihen asiaan auttaa.
Parempi erota, kuin elää huonossa tai toimimattomassa liitossa. Se on ikävä totuus. Mutta helpolla ei pitäisi erota. Kun kaikki mahdolliset konstit liiton koossa pitämiseksi on kokeiltu hyödyttöminä, on ratkaisun aika.
Mutta enne eroa kannattaa miettiä tarkkaan, missä se vika on. Onko se itsessä vai toisessa osapuolessa? Vai missä? Ettei joudu tulevaisuudessa samanlaiseen tilanteeseen uuden kumppanin kanssa...
Eropäätös on aina raskas ja vaikea. Mutta parempi kuin huono liito.
Helpoksi kommentointini tekee se, että olet saanut paljon todella hyviä neuvoja – ehkä kannattaa lukea muutamaan kertaan uudelleen. Helpommaksi tilanteen tekee myös se, ettei teillä ole lapsia (ymmärtääkseni).
Virheiden tekeminen on inhimillistä, myös parisuhteissa. Mutta niiden toistaminen on typeryyttä…. toivottavasti opit tapahtuneesta, jos eroon päädytte. Toivon silti, että harkitsette ja huolella (riippumatta ympäristön mielipiteistä) onko ero todella ainoa vaihtoehto.
Miehesi sitten … varmasti on järkyttynyt, mutta kysy tahtooko hän todella elää naisen kanssa joka pitää häntä lähinnä vastenmielisenä … Harvassa ne miehet, vaikka järkytyksessään muuta saattavat änkyttää.
vaikka siinä olisi fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa koko ajan,vaikka ei alkoholiongelmaa.Olisko siinä mahdollista jatkaa.Kun kannustetaan aina kestämään,miksi?
... mm. silloin usein avioero on kaikkein paras vaihtoehto kaikille... ja sitä se voi olla vaikkei noitakaan juttuja ole mukana epätyydyttävässä ja ahdistavassa suhteessa.
Ensimmäiseksi haluan sanoa, että vaikutat ihmiseltä, joka on todella miettinyt asioita, eikä haluaisi luovuttaa liian helposti vaan on valmis yrittämään. Se on hienoa. Olet myös pystynyt analysoimaan tunteesi aika hyvin. Nämä ovat tärkeitä asioita.
Itse en voi oikeastaan neuvoa kokemuspohjalta, sillä olen ollut naimisissa vasta vajaan vuoden, ja sekin on ollut kaikin puolin onnellista aikaa. Itselleni avioliittoon ryhtyminen oli kuitenkin päätös, jonka tein periaatteella, että tässä pysytään loppuelämä, vaikka tulisi hyvinkin vaikeaa. Ainoastaan uskottomuus on asia, jonka uskoisin voivan pistää liittomme vaakalaudalle. Lupasinhan _tahtoa_. Olen myös nähnyt ympärilläni, että avioliitossa voi tulla hyvinkin raskaita aikoja, joista kuitenkin voi selvitä, jolloin liitto ja rakkaus vain syvenee.
Siispä, haluaisin rohkaista sinua odottamaan ja tekemään vielä tosissasi töitä liittonne onnistumiseksi. Opettele ottamaan miestäsi huomioon, yritä olla tiuskimatta ja osoita miehellesi välittämistäsi, vaikka intohimo puuttuukin. Ja kannattaa puhua omista tunteistaan, pienistäkin, se saattaa helpottaa yllättävän paljon ja jopa auttaa fyysisellä alueella. Toivottavasti miehesi suostuu kuuntelemaan sinua, sillä muuten voi olla paljon vaikeampaa.
Koita myös olla laittamatta liian suurta painoarvoa intohimon puuttumiselle, sillä se ei kuitenkaan takaisi onnea, vaikka tärkeää onkin. Ja uskon myös, että jos saatte asioista puhuttua, ja saat selvitettyä asioita itsellesi, niin että on helpompi olla henkisesti, myös intohimo sekä tunteet pääsevät kasvamaan.
Avioliittoon vihkiminen on luja sitoumus, itselleni se oli vahva lupaus miehelleni, muille ihmisille ja Jumalalle. Vaikka naimisiin olisi mennyt tavallaan vääristäkin syistä, ei se tarkoita, etteikö liitto silti voisi loppujen lopuksi olla hyvinkin onnellinen ja kaikinpuolin tyydyttävä. On vain tehtävä töitä, kummankin yhdessä.
En halua enkä voi neuvoa sinua yläpuolelta, onhan itsellänikin vielä paljon oppimista, kun nuori vaimo minäkin olen. Vaan rinnalta tahdon toivottaa sinulle jaksamista ja kärsivällisyyttä.
Toivottavasti saatte vielä avioliittonne toimimaan.
Viestisi kosketti. Olen itsekin elänyt samanlaisessa liitossa, josta erosin. En ole sitä katunut, mutta jatkossa törmäsin siihen, etten löytänyt ketään, joka rakastaisi minua siten kun minä halusin. Monia vuosia myöhemmin oivalsin:
Minun oli itse muutettava itseäni ja asennettani. Jos en raksta itseäni en pysty rakastamaan muitakaan. Terapia on todella hyvä idea. Jokin lukko sinulla varmasti on, ja se on saatava auki. Muuten törmäät siihen toistuvasti myös uusissa suhteissa.
Olin samassa tilanteessa aikanaan. Naimisiin menin noin kolmen vuoden seurustelun jälkeen, koska "painostus" vastapuolelta oli niin voimakas. Ajattelin, että jospa suhteemme sitten vakiintuisi ja olisimme onnellisia.
No lopputulos oli, että erosimme kuudenvuoden jälkeen, molemmat henkisesti rikkinäisinä, toisiamme vihaten.
Näin jälkikäteen ajatellen ensimmäinen virhe oli se, että menimme naimisiin. Ehkä sittenkin jotkut suhteet toimii paremmin avoliittoperiaatteella.
Toinen virhe oli se, että kestimme toisiamme kuusi pitkää vuotta. Olimme ulkopuolisesti varmaankin ihanne pari, mutta henkinen tyhjyys ei avioliiton myötä kuitenkaan täyttynyt. Ajoittain se löytyi ja saattoi mennä pitkään, että kaikki oli hyvin, mutta se jokin kuitenkin puuttui.
En tiedä oliko kolmas virhe se että erosimme, mutta kun nyt ajattelen tilannetta, niin olisi pitänyt erota aikaisemmin. Ainakin se viimeinen yhteinen vuosi oli yhtä painostavaa etäisyyttä ja henkistä kylmyyttä toisiamme kohtaan. Niinpä ajauduimme suhteessa siihen, että molemmat alkoivat etsiä ulospääsyä ongelmasta toisen ihmisen kautta. Myönnän, että varsinkin minä miehenä aloin hakemaan ulkopuolista seuraa, kun kaikki fyysinen läheisyys oli väliltämme kuollut.
Neljäs virhe saattoi olla se, että emme hakeneet ulkopuolista apua. Mutta näin jälkikäteen voin sanoa, että minä en sitä olisi pystynyt hakemaankaan. En olisi mitenkään voinut uskoa, että joku ulkopuolinen parisuhdeneuvoja olisi saanut liekin välillemme syttymään. Meidän kahden muistista olisi jotenkin pitänyt pyyhkiä kaikki yhteiset huonot ja hyvät muistot pois, jotta olisimme uudelleen voineet rakentaa suhteemme, mutta minä en ainakaan siihen pystynyt.
Eli erosimme, sillä toisen ihmisen kanssa oli helpompi aloittaa puhtaalta pöydältä ja rakentaa uusi elämä. Sukulaiset ja vanhemmat oli tietenkin ihmeissään, mutta kyllä ajan myötä nekin siihen tottui. Myönnän, olin heikko ja ehkä itsekäs, mutta kaikki ihmiset ei vaan pysty unohtamaan ja sen jälkeen aloittamaan alusta. Tämä on minun elämäni, ja en aina voi olla se joka antaa periksi ja on niinkuin kaikki olisi hyvin.
Näyttäisi oikealta ratkaisulta.Jotenkin tuntuu kuin et halua(jaksa)sitoutua puolisoosi.Eron jälkeen voi käydä niin ettet halua sitoutua kehenkään pitkään aikaan.Vapaus on kuitenkin vapautta.
Meilkeen tahtoisin sanoa, että kateeksi käy, mutta ei varmasti helppoa tuokaan.. Meillä näin: Mentii 3 vuotta sitten animisiin 5 vuoden seurustelun jälkeen. Nuoria oltiin (ollaan) ja nyt viimeinen vuosi on ollut yhtä jahkaamista... Vajaa vuos sitten mies sano, ettei enää ole varma rakastaako. Siitä on sitten tähän asti yritetty. Nykyään jo väittää että välittää, mutta läheisyys on kadonnut kokonaan.
Toivottavasti nyt "onneton" ymmärrät, mitä puolisosi saa kestää: koko ajan tuntuu, ettei kelpaa, että on jotenkin huono kun toinen ei rakasta ja itsetunto on ylellisyyttä, joka on jo kauan sitten unohdettu. Vaankun on niin saa***** heikko ja pelkuri niin ei uskalla suhteesta mihinkään lähteä kun itse vielä rakastaa. Joka ilta toivoo, että iltasuukkoon vastataan, mutta joka ilta kokee saman pettymyksen. Viimeisen vuoden aikana on seksiä harrastettu ehkä n. 10 kertaa ja sekin on sellaista "pikapanoa" että turhaa odottaa mitään maata järisyttävää
Saattaa kuullostaa itsesäälisen akan valitukselta,mutta ehkä ymmärrät,ettei sillä toisellakaan erityisen mukavaa ole. Kuitenkin olen sitä mieltä, että se, jolle ei enää kelpaa saa erosta puhua. Itse en siis tee muuta kuin odotan ja yritän pitää itseni koossa...
Niin eiks sulla ole kavereita vai miks tänne tilitellä..? ja onhan niitä häitä hauska suunnitella mut pitäs osata olla tosissaan ja yks juttu hankippa elämä...
Hei!
Tilanteesi on lähes sanatarkasti vastaava kuin itselläni oli 5 kk sitten. Silloin päätimme erota. Elän elämäni vaikeinta aikaa, mm. fyysiset ja taloudelliset ongelmat tulivat täysin yllätyksinä, surua osasin odottaa. En kuitenkaan kadu. Mieheni on eropäätöksen jälkeen ilmoittanut, ettei hänkään tuntenut mitään kemiaa välillämme. Suurta ystävyyttä ja sisarellista rakkautta vain. Ei se avioliittoa tee. Ja halloo te kaikkitietävät "älkää erotko helposti". Kannustusta ihminen tarvitsee tuossa tilanteessa, ei suoranaisia neuvoja, jokainen päättää itse elämästään ja ainoa ihminen jonka kanssa elät lopun ikäsi on sinä itse. Tee siis tuntojesi mukaan, suuntaan tai toiseen. Lämpimiä ajatuksia ja jaksamista, vielä helpottaa!!!
Meillä vielä pitempi seurusteluaika ja alle vuosi avioliittoa, kunnes pari kk sitten päätimme asumuserosta ja sitä myötä erosta..
Aina olin ajatellut, että avioliiton eteen tehdään ihan mitä vaan ja että ei meille käy niin. Sitten yht´äkkiä huomaan allekirjoittavani paperia. Yksi johtaa toiseen ja paluuta ei enää ole.
Huomaankin löytäväni noista muista vastauksista samoja ajatuksia, mitä itselläni on ollut, mutta eniten samaistun kuitenkin sinun tilanteeseesi, vaikka olenkin ehkä vastakkaisella puolella..(m)
On totta, että avioliiton eteen on tehtävä töitä. On varmasti kuitenkin myös totta, että avioliiton/suhteen on oltava sen arvoinen, että sen eteen kannattaa uhrata koko elämänsä. Eihän me olla täällä kuin kerran ja kukapa sitä haluaisi kiikkustuolissa huomata olleensa onneton koko elämänsä..
Nyt kun harkinta-aika on puolessa välissä, huomaan että elämää on vielä avioeron jälkeenkin. Ehkä tekemämme ratkaisu oli oikea. En silti halua lähteä neuvomaan suuntaan tai toiseen.. ehkä vain rohkaista toimimaan haluamallasi tavalla.
Eräs vanhempi nainen (30-vuotta aviossa) ihmetteli, että kun me nuoret annamme niin helposti periksi.. periksi mille.. eikö kaikkien päämääränä kuitenkin ole olla onnellinen?
Elämässä on tehtävä paljon kipeitä valintoja. Niiden tekeminen kuitenkin on elämistä.
Voimia ja toivoa !
Hei,
ilokseni huomasin miehen kommentin samasta aiheesta, tuntemukset vaikuttavat samoilta sukupuoleen katsomatta.
Ympäristö tuntuu reagoivan (juuri ne 30 v naimisissa olleet) varsinkin siihen, että häistä on niin vähän aikaa. Vanhemmatkin laukovat, että "pitikö sitten mennä naimisiin" asunnon ostamisesta puhumattakaan. Moni on kuitenkin idealisti ja positiivinen sillä tavalla, että häät halutaan suhteen parantamiseksi, uskotaan, että tästä se lähtee... Itse en kadu lainkaan niitä mahtavia kahden hyvin läheisen ihmisen juhlia ystäville ja sukulaisille, edelleen elämäni hienoimpia päiviä. Hääkuvaakin pidän rahapussissa ja esillä uudessa kodissani, minusta on luonnollista, että (pian)ex-mieheni on siellä muiden tärkeiden ihmisten joukossa. Hymymmekin antavat minulle toivoa, vielä säteilen samalla tavalla.
Jos päätyy eroon, kannattanee odotella ennen kuin solmii vakavaa suhdetta, olen pyrkinyt tutustumaan itseeni ja omiin tarpeisiini ja se on ollut oikein kivaa. Kyllä, itsekästä ja pla pla plaa, mutta minä olin ainakin menettänyt yhteyden omiin ajatuksiini ja tunteisiini. On upeaa viettää aikaa ystävien kanssa ja välillä treffaillakin, pitkän lähes platonisen liiton jälkeen on tehnyt hyvää huomata, että on se seksuaalinen puoli siellä jossain ja kemiaa löytyy. Mukavaa viikonloppua ja ei kiirettä mihinkään, kaikki selviää ajallaan.
Niin itsekin ajattelen, kun tuon liittomme hedelmä vetelee päikkäreitä vaihteeksi isin sängyssä, että turha näitä asioita katua on. Virheistään pitää oppia, mutta katuminen on turhaa. Sitä paitsi lapsi on parasta mitä koskaan olen saanut ja siksi en voisikaan katua avioliittoammekaan.
"en kadu ketään niistä, joita syliini suljin
heitä sentään rakastin
itken kaikkia niitä
joiden ohitse kuljin
joita väistin ja pakenin
sillä aina kun ihmisen lähelle päästin
löysin lähelle itsekin
mutta jos itseäni
varjelin ja säästelin
heti eksyin ja palelin" (marja mattlar)
Jokainen elää oman elämänsä niin kuin parhaakseen näkee, turha siinä on muiden yrittää neuvoa.
Äläkä tee niin kuin minä, 17 vuotta yhtä kitumista,mitä tulee miehen ja naisen väliseen suhteeseen.
Parisuhteesssa elämisessä on eri vaiheita. Toisinaan tuntuu ettei toista ihmistä tunne ollenkaan ja taas toisinaan hän tuntuu hyvinkin läheiseltä, turvalliselta ja rakkaalta.
Koska avioliittonne on nuori et varmastikkaan ole voinut tuntea näitä kaikkia hyviä asioita joita avioliittoon liittyy. Arjen eläminen, syvä ystävyys ovat sitä mistä avioliitto oikeastaan koostuu ja mikä tekee siitä kestävän.
Kuumat tunteet, syvä intohimo on asioita jotka kuuluvat ihastumiseen. Ihastuminen on ihanaa aikaa, mielikuvituksen aikaa. Liian usein vertaamme avioliittoa johonkin meille muodostuneeseen tai valmiiksi annettuun mielikuvaan. Mitä avioliiton tulisi olla, miltä näyttää tai tuntua. Ne asia ovat jokaisen omia mielikuvia jotka hyvin harvoin vastaavat todellisuutta.
Koskaan ei voi tietää etteikö olisi jotakin vielä parempaa. On luonnollista ajatella että jossain tai jotenkin asiat voisivat ollat toisin.Ihminen etsii aina jotakin, se on täysin normaalia. Mutta mitään ehdotonta paratiisia tai onnen tunnetta ei varmastikkaan ole. Elämä on tässä ja NYT. Loputun ehdottoman onnen perässä juokseminen tai nykyisyyttä pakeneminen ei varmastikaan johda pitkälle. Et milloinkaan tule löytämään totuutta omasta onnellisuudestasi tai täydellisestä rakkudesta, asiat voivat aina olla toisin. Aina myöskään sinä et voi vaikuttaa asioiden kulkuun, asiat vain tapahtuvat. Pois lähteminen ja pakeneminen ovat helpoja ratkaisuja vaikka juuri tällä hetkellä voit tuntea toisin. Olet sanonut mieltäsi painavan asia julki se on sinänsä vaikeaa muuta tarpeellista. Ehkä tämä kaikki tuli yllätyksenä myös puolisollesi.
Ymärättääkseni sinullakin on suhteita takana ennekuin päädyit avioliittoon "et ole elänyt yksin". Kysy itseltäsi mitä niissä oli tai ei ollut ja mitä sinulla nyt on.
Toisesta välittäminen, syvä rakkaus kaikessa siinä mitä se parhaimmillaan on muodostuu vain ajan kanssa. Joskus nämä ajat ovat pitkiä ja raskaita.
Olet vielä nuori etsit samalla itseäsi ja elämäsi tarkoitusta. Anna ajan kulua ja kohtaa omat ongelmasi ennenkuin alat tehdä niistä molempien tulevaisuuteen vaikuttavia ongelmia. Jos miehesi todella rakastaa sinua hän varmasti koittaa auttaa sinua ongelmissasi ja ehkä yhdessä löydätte vastaukset niihin. Toisinaan ammattilaisen apu voi jo muutamien kuukausien aikana avata niitä ovia joita sinulla on sisimmässäsi. Isensä tukiminen ja ajatusten tulkitseminen vaatii aikaa ja ihmisen jonka kanssa niitä voi purkaa.
Rakkaus on toisinaan yrittämistä, tahtomista toisinaan kärsimistä ja olemista. Rakkaudelle tulee kuitenkin antaa aika ennen ratkaisuja.
Erilleen muuttaminen ei mielestäni ole oikein. Monesti näin tehdään ja ajatellaan että omien ajatusten kokoaminen on nyt tärkeää ja autaa oikean päätöksen teossa. Monesti se on vain asioiden siirtämistä. Annetaan aikaa omalle vapaudelle ja eletään taasi sinkku elämää. Se tuntuu hyvälle silloin, ei vastuuta ei velvollisuuksia vain minä itse ja ajatukseni. On lupa tehdä niin koska kokoan omia ajatuksiaan entä ne toisen ajatukset. Todellisuudessa halutaan jättää vain jokin takaportti että ehkä sittenkin. Tällainen ajattelu on mielestäni hyvin minä keskeistä ja epäkypsää. Silloihan ratkaisu on tehty liian nopeasti. Tilanteen kohtaaminen on vain siirretty ja itsensä sekä ennekaikkea aviopuolison odotusten pettämistä.
Muista että teitä on kaksi et voi tehdä päätöksiä yksipuolisesti asumuserosta tai avioerosta. Sillä perusteella että sinä tarvitset aikaa. Olet ehkä sanonut jotain mikä sisälläsi on palanut jo vahän aikaa. Jos asioista on puhuttu vasta ensimmäisiä kertoja niiden oikeilla nimillä tulee niiden asioiden kassa elää. Keskustelu ja aika ovat varmasti oikeita ratkaisuja ennen hätiköityjä erilleen muuttoja ja nopeita kerrastapoikki ratkaisuja.
Itse kävisin parisuhdeterapiassa ja ammatiauttajalla. Varmasti joku seksiterapeuttikin hieman myöhemmässä vaiheessa voisi autta löytämään yhteisen suunnan ja tilanne lähtisi purkautumaan.
Nämä asiat voisivat varmastikkin selkeyttävät minä kuvaasi ja autta sinua suhteessanne. Itsensä löytäminen on pitkä prosessi johon ei koskaan löydä vastauksia mutta työkaluja siihen voi saada. Jatka arkeasi päivä kerrallaan käy terapiassa, puhukaa käykää parisuhdeneuvojalla, anna aikaan, ennenkuin ryhdyt rikkomaan jotakin sellaista mitä ei ehkä takaisin saa.
Annan aikaa itsesi löytämiselle ilman avioeron jättämiä arpia.
Menimme parisuhdeterapeutille ja menemme sinne uudestaankin. Olen myös varannut ajan henkilökohtaiselle psykologille.
Meillä ei koskaan suhteemme alussa ollut sitä normaalia "rakastumisvaihetta", mikä saattaa selittää sen, miksen tunne syvemmin miestäni kohtaan. Meillä on kuitenkin aina ollut yhdessä "helppoa" ja kivaa, joten suhde on edennyt näinkin pitkälle. Emme riitele asioista oikeastaan ikinä, mutta eipä sitten muitakaan syvempiä tunteita juuri näytetä, mistä minä kärsin kovasti.
Yksi iso tekijä tässä on varmasti sekin, että mieheni muutti luokseni suoraan vanhempiensa luota, eikä koskaan asunut siinä välillä yksin. Kokemusta seurustelusta ei juurikaan ollut, toisin kuin minulla. Ehkä siksi suhde tuntuu olevan enemmän vanhempi-aikuinen -suhde kuin kahden aikuisen välinen suhde. En usko mieheni pärjäävän itsekseen, vaan huolehdin asioista aina hänenkin puolestaan. Tämän takia voisi tehdä hyvää, että muuttaisimme erilleen. Jotta mahdollisesti oppisin näkemään mieheni uusin silmin. Tunteitteni muuttumista en tietenkään voi luvata, ja haluaisin, että mieheni alkaisi elää omaa elämäänsä ja pääsisi mahdollisimman nopeasti eroon jätetyksi tulemisen tunteesta. Hänkin on onneksi menossa jonkun ammattiauttajan juttusille.
Olemme nyt 30-vuotiaita. Lapsen hankkiminen tähän epäkypsään ja minulle ahdistavaan suhteeseen ei ole mitenkään mahdollista tällaisessa tilanteessa. Tästä olotilasta toipuminen voi viedä todella pitkän ajan, mutta ainakin mahdollisuus onnellisempaan elämään on olemassa. Joko yhdessä tai sitten omilla tahoillamme...
Oletko tietoisesti tai tiedostomatta ottanut sen roolin että haluat huolehtia kaikesta. Eikö miehesi halua osallistua asioiden hoitoon vai oletko tyytymätön siihen tapaan jolla hän hoitaa asioita.
Monesti naiset ottavat tämän äiti roolin itselleen luonnostaan. Se ei tarkoita etteikö miehesi osaisi hoitaa tai haluaisi hoitaa asiota. Haluaako hän pitää huolta sinusta vai onko huolehtiminen vai yksipuolista.
Jos miehesi on muuttanut suoraa kotoa luoksesi olet sinä varmastikkin sanellut ehdot miten koti elämä toimii. Hän hän on tullut sinun reviirille. Samalla olet luonut itsellesi oman paikan parisuhteessa ja tehnyt itsestäsi "korvaamattoman". Oletko koskaan kysynyt mitä hän haluaisi teidän tekevän tai suhteenne toimivan. Oletko valmis tekemään myönnytyksiä jos niitä sinulta vaaditaan.
Miten omat vanhempasi käsittelivatä asioita? Mikä oli heidän roolijakonsa? Oliko äiti joka huolehti sinusta ja isästäsi. Olet ehkä tidostamatta siitänyt näitä tapoja omaan suhteeseesi. Voi myös olla että miehesi on kotona oppinut että äiti hoitaa kaiken ja vaatii sinulta nyt näitä rooleja.
On sanomattakin selväää että avioliittonne alussa juuri nämä kysymykset nousevat pintaan. Olen varma että tilanne selkeytyy kun asioista keskustellaan. On tärkeää että kerrot juuri näistä tuntemuksista hänelle. Ei asumuserolla paikata näitä rooleja tai opita uusia. Avoin keskustelu ja asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä on ratakisu.
Toivon että jaksat yrittää.